Unennäön merkitys ihmiselle

Mitä on unennäkö?

Unennäön laajan määritelmän mukaan sillä tarkoitetaan mitä tahansa mentaalista aktiviteettia, joka tapahtuu (ihmisen) nukkuessa. Suppeamman määritelmän mukaan unennäöllä tarkoitetaan mentaalista aktiviteettia, jota luonnehtivat eloisat sensoriset mielikuvat ja joka koetaan todellisuudeksi siitäkin huolimatta, että siihen liittyy kognitiivisia komponentteja, jotka ovat mahdottomia tai epätodennäköisiä. Tunteet, erityisesti pelko, riemu ja viha peittävät alleen surun, häpeän ja syyllisyyden ja toisinaan saavuttavat voimakkuuden, joka herättää nukkujan. Eloisien unien muistikuvat ovat nopeasti haihtuvia ja pyrkivät häipymään pian heräämisen jälkeen, ellei niitä erityisesti ylläpidetä. Se, kumpi määritelmä valitaan, määrittää myös sen, miten unennäön merkitystä arvioidaan. Ns. unennäön psykofysiologinen teoria pohjautuu suppeampaan määritelmään. Unennäön psykologiset teoriat puolestaan pitävät lähtökohtanaan usein laajempaa määritelmää.

Unennäön psykofysiologinen teoria

Vuonna 1953 nukkuvan ihmisen EEG:ssä havaittiin erityinen matala-amplitudinen valveaikaista EEG:tä muistuttava nopean aktiivisuuden vaihe, jonka aikana tapahtui ajoittain myös silmien nopeita liikkeitä. Tämä vaihe sai nimekseen REM-uni (suom. vilkeuni) ja sillä todettiin olevan vahva yhteys unennäköön. Noin 70-80 %:ssa tapauksista, joissa nukkuja herätetään kesken vilkeunen, hän kertoo nähneensä unta. Hitaan unen aikaisen herätyksen jälkeen uniraportti saadaan vain noin 40%:ssa tapauksista. Näistä havainnoista lähti kehittymään ns. unennäön psykofysiologinen teoria (Allan Hobson eräs keskeisistä kehittäjistä), jonka mukaan unennäkö vilkeunen aikana selittyy sillä, että sen aikana näköjärjestelmän sentraaliset osat aktivoituvat aivojen sisäisten ärsykevirtojen toimesta. Silmäluomien sulkeminen nukkuessa luonnollisesti estää näköjärjestelmän ulkoisen aktivoinnin. Vilkeunen aikana luurankolihasten jännitys on käytännössä olematon, joten raajojen koordinoidut laajat liikkeet ovat estyneet. Tämän seurauksena unennäkijä ei voi fyysisesti toteuttaa uneksimiaan liikkeitä, vaan pysyy turvallisesti paikallaan. Jos lihasliikkeiden estomekanismi vilkeunen aikana häiriintyy (esim. aivorungon vaurion takia), syntyy ns. REM-unen aikainen käyttäytymishäiriö eli kliininen tila, jossa potilas voi ikään kuin 'näytellä' unennäkönsä sisältöjä. Tunnetaan tapauksia, jolloin potilas on vahingoittanut tällöin itseään tai toista henkilöä jopa kuolemaan johtavalla tavalla. Unennäköä tapahtuu myös vilkeunen ulkopuolella ns. hitaan unen aikana. Hitaan unen aikaiset unet ovat kuitenkin usein lyhyempiä kuin vilkeunen aikaiset. Ne ovat toisinaan myös ehkä enemmän päiväaikaista ajattelua muistuttavia kuin vilkeunen aikaiset eloisat ja tunnerikkaat unet. Myös nukahdettaessa nähdään usein eloisia unia. Itse asiassa unennäön vaihtelu vilkeunen ja hitaan unen välillä muistuttaa enemmän asteittain vaihtuvaa aaltoliikettä kuin äkillisiä jyrkkiä muutoksia nukkuvan ihmisen mentaalisessa toiminnassa.

Aivojen otsalohkot, erityisesti etuotsalohkot, muuttavat toimintaansa unen ja valveen välillä kaikkein eniten. Niiden toiminta heikkenee hitaan unen aikana voimakkaasti. Tästä syystä niiden ajatellaan olevan erityiseen herkkiä unen puutteelle. Kuitenkin vilkeunessa etuotsalohkojen eräät osat aktivoituvat uudestaan voimakkaasti toisinaan jopa voimakkaammin kuin valveilla, eräät toiset etuotsalohkojen osat puolestaan jäävät matala-aktiivisiksi. Unennäön psykofysiologinen teoria katsoo tällä olevan olennainen merkitys unennäön mentaalisten tapahtumien rakenteelle ja itsetietoisuuden muutoksille. Äärimmäisessä muodossaan unennäön psykofysiologinen teoria pitää unennäköä vain aivojen muuntuneen fysiologisen tilan sivutuotteena, jolla itsessään ei ole mitään erityistä merkitystä. Tämän mukaan unennäön psykologiset piirteet määräytyvät eri univaiheiden aikaisten aivojen erityisten aktivoitumismuutosten ja neurokemiallisten muutosten kautta. Tästä syystä Allan Hobson onkin kutsunut unennäköä 'normaaliksi deliriumiksi'.

Unennäön psykofysiologisen teorian puitteissa on kuitenkin esitetty, että fysiologisella vilkeunella on tärkeä tehtävä muistitoimintojen ylläpitämisessä. Tutkimuksessa on törmätty kuitenkin useisiin hankaluuksiin ja ristiriitaisuuksiin. Tilannetta on koetettu selittää siten, että vilkeunella olisi proseduraalista muistia tukeva tehtävä. Se edistäisi siis asioiden tiettyjen tekotapojen oppimista, kuten tiettyjen liikesarjojen muistiin painumista. Näitä taitoja kutsutaan usein implisiittiseksi tiedoksi. Sen sijaan vilkeunta ei tarvittaisi tietoisesti muistettujen asiasisältöjen (eksplisiittisen tiedon) oppimiseen. Ongelmaksi jää kuitenkin se, että tiettyjen lääkeaineiden (MAO-inhibiittorien) pitkäaikainenkaan käyttö ei näytä vaikuttavan muistitoimintoihin, vaikka lääkeaine lähes täydellisesti estää käyttäjäänsä nukkumasta fysiologista vilkeunta. On huomattava, että fysiologisen vilkeunen ja muistitoimintojen välinen yhteys voi olla riippumaton unennäöstä. Ratkaisevaa näyttöä itse unennäön ja muistitoimintojen välisestä yhteydestä ei ole vielä saatu.

Unennäön psykologinen teoria

On kuitenkin huomattava, että fysiologinen vilkeuni ja unennäkö voivat olla vahvasta korrelaatiostaan huolimatta myös toisistaan riippumattomia ilmiöitä. Tunnetaan joitakin aivovauriopotilaita, joiden fysiologinen vilkeuni on lähes hävinnyt, mutta heidän psyykkisissä toiminnoissaan ei kuitenkaan ole havaittu mitään erityisen poikkeavaa. Ilmeisesti osalla näistä potilaista on edelleen unennäköä fysiologisen vilkeunen puutteesta huolimatta. Toisaalta voi käydä myös niin, että unennäkö (tai ainakin unien muistaminen) häviää erityisesti eräissä etuaivovaurioissa, tällöin kuitenkin fysiologinen vilkeuni säilyy. Tämän kaltaiset havainnot ovat antaneet mahdollisuuden tarkastella unennäön mentaalisia ilmiöitä ja sisältöjä irrallaan aivojen fysiologisen tilan muutoksista. Unennäön psykologiset teoriat hyödyntävät tätä lähestymistapaa. Unennäön psykofysiologisen teorian kanssa kilpaileva unennäön psykologinen teoria katsoo, että unien sisällöllinen rakenne kehittyy vähitellen yksilön kehityksen aikana. Tämä tarkoittaa, että ihmisen yksilönkehityksen aikana unennäkö kehittyy jo aiemmin kehittyneen fysiologisen vilkeunen pohjalle vasta myöhemmin.

Unennäkö tietoisuuden kehityksen ilmentäjänä

Varhaislapsuudessa unikuvat ovat valokuvamaisia välähdyksiä, jotka vasta verrattain myöhään saavat jatkuvuutta ja alkavat tuottaa juonellisia kertomuksia. Vaikka vilkeunen aikainen unennäkö on hallusinatorista, sitä voidaan kuitenkin luonnehtia niin, että unennäkijä on lähes aina unessaan läsnä päähenkilönä tai tietoisena havainnoitsijana (ikään kuin kameran takana). Uni tapahtuu topografisesti jäsentyneessä maailmassa, joko todellista maailmaa muistuttavassa tai sitten itse luodussa, mutta todellisesta maailmasta saatuihin kokemuksiin perustuvassa maailmassa.

Näyttäisi järkevältä olettaa, että kaikki nisäkkäät näkevät unia. Toisaalta tämä on myös kiistetty sillä perusteella, että unennäkö on tietoinen prosessi, jossa unen näkijä on tietoinen omasta tietoisuudestaan. David Foulkesin (unennäön psykologisen teorian huomattava kehittäjä) mukaan vauva, jolla on kehityksensä alussa primitiivinen tajunnantila, saa unennäön kautta mahdollisuuden muodostaa aluksi varsin järjestäytymättömän itsetietoisuuden ja aloittaa näin oma elämänkertansa yksilönä. Foulkesin mukaan ensimmäisten 3 - 5 ikävuoden aikana lapsen verrattain vähäinen unennäkö on luonteeltaan valokuvamaista eikä elokuvamaista. Ne eivät myöskään näytä liittyvän sosiaalisiin vuorovaikutustilanteisiin. Myöskään pelottavia painajaisunia ei tässä vaiheessa juurikaan esiinny. Ikävuosina 5 - 9 uniraportit pitenevät. Ne alkavat kuvata enenevässä määrin sosiaalista vuorovaikutusta, mutta unennäkijä ei itse vielä osallistu juurikaan unien tapahtumiin. Lapsen kehityksen myötä unien sisältö monimutkaistuu ja pitenee. Niiden eriskummallisuus lisääntyy. Lapsen uniminä alkaa osallistua unien tapahtumiin. Ikävuosien 9 - 15 välillä lapsi alkaa raportoida unennäöstä vilkeunesta herätettynä lähes yhtä usein kuin aikuinen. Foulkes on esittänyt, että unenäköä voidaan pitää valveen aikaisen kokemusmaailman organisoituneena ja melko realistisena simulaationa. Näin se olisi samalla jatkumolla valveen aikaisen mielikuvien avulla tapahtuvan reflektiivisen ajattelun kanssa. Foulkesin mukaan unennäkö on psyykkisen kehityksen tietyn vaiheen synnyttämän symbolifunktion tuote, jota ei esiinny eläimillä eikä varhaislapsuudessa. Tämän mukaan kyky uneksia jostain kohteesta syntyy yhtä aikaa kyvyn kanssa tiedostaa kohde valveilla. Näin unennäön merkitys elämän eri vaiheissa voi vaihdella. Foulkesin teoria korostaa, että vilkeunen fysiologisilla tapahtumilla ei ole mitään tekemistä unennäön kanssa. Näin nämä näkemykset ovat vahvassa ristiriidassa unennäön psykofysiologisen teorian kanssa.

Unennäön uhkasimulaatioteoria

Enemmän kuin puolessa spontaaneista uniraporteista on selvästi tunnistettavia aikaisempia valveilla sattuneita tapahtumia tai elementtejä näistä tapahtumista. Unet eivät kuitenkaan toista valvetapahtumia sellaisinaan. Toisaalta eläinkokeissa on havaittu, että valveilla aktivoituneet hermoradat aivoissa (esimerkiksi laulamaan opettelevalla linnunpojalla) aktivoituvat uudelleen unen aikana. Samantapaisia tuloksia on saatu eräiden psykomotoristen tehtävien harjoittelun yhteydessä ihmisellä. Syntyy vaikutelma, että samoja toimintoja, mitä oli valveilla harjoitettu, harjoitellaan edelleen nukkuessa ikään kuin 'virtuaalisesti'. Edellä sanottuun hyvin sopien Antti Revonsuo on esittänyt omaperäisen teorian unennäön evolutiivisen kehittymisen selittämiseksi. Teoriaa kutsutaan uhkasimulaatioteoriaksi. Sen mukaan unennäön aikainen tajunnantila on valveaikaisen aistimaailman organisoitunut ja valikoiva simulaatio. Siis eräänlainen valvemaailman 'virtuaalinen' malli. Sen tehtävä on simuloida eli jäljitellä todellisen maailman uhkatilanteita. Jos yksilö kohtaa elämässään uhkaavia tilanteita, aktivoituu uhkasimulaatiojärjestelmä hänen nukkuessaan ja tällöin yksilö ikäänkuin harjoittelee selviytymään uhkaavista tilanteista. Tämä on ollut evolutiivisesti eloonjäämistä ja siten lisääntymismenestystä edistävää, sillä todellisuuden uhkatilanteista selviytymistä ei voi 'harjoitella'. Niistä pitää selviytyä joka kerta. Näin unennäkö on aikanaan auttanut esi-ihmisen selviytymistä. Nykyisessä maailmassa entiset uhkatilanteet eivät enää toistu. Uhat ovat muuttaneet muotoaan, mutta aktivoituessaan uhkasimulaatiojärjestelmä tuottaa edelleen muinaisten uhkien kaltaisia simulaatioita, minkä jokainen painajaisunia nähnyt hyvin tietää. Kokemus jonkun ahdistamaksi tai takaa ajamaksi joutumisesta on tyypillinen painajaisiin liittyvä kokemus. Uhkasimulaatioteoria onkin saanut tukea tutkimuksista, joissa on osoitettu uhkasimulaatiojärjestelmän aktivoituvan lapsilla traumaattisten kokemusten yhteydessä Lähi-idän konfliktialueilla.

Unennäkö ja psyykkinen työ

Fysiologisen vilkeunen ja unennäön vahvasta yhteydestä johtuen oli luonnollista, että unennäön merkitystä alettiin tutkia selvittämällä mitä tapahtuu, jos fysiologinen vilkeuni valikoivasti estetään. Ensimmäiset tutkimukset viittasivat mahdollisuuteen, että unennäön estyminen voisi johtaa jopa psykoottisiin oireisiin. Sittemmin nämä tutkimukset on osoitettu satunnaislöydöksiksi ja nykyisin ajatellaan vilkeunen eston johtavan lähinnä neuroottistasoisiin oireisiin, kuten aggressiiviseen käyttäytymiseen ja rauhattomuuteen. Missä määrin tämä voisi johtua itse vilkeunen aikaisen unennäön estymisestä, ei ole tiedossa.

Perinteisesti psykologinen lähestymistapa on pitänyt unennäön sisältöjä merkityksellisinä yksilön psyykkisen työn kannalta. Tähän ovat perustuneet niin psykoanalyysin kuin psykoterapian eri suuntausten yritykset hyödyntää unennäköä terapeuttisesti. Unennäöllä onkin selviä yhteyksiä mielenterveyden tilaan. Esimerkiksi masennus aiheuttaa laadullisia muutoksia unennäössä, joiden on havaittu omaavan ennustearvoa depression kehittymisen suhteen. On kuitenkin myös muistettava, että monet lääkkeet, jotka vaikuttavat aivojen välittäjäaineenvaihduntaan, aiheuttavat sivuvaikutuksinaan myös painajaisunia. Asian tekee tärkeäksi havainto, jonka mukaan painajaisunien esiintymistiheydellä on myöhemmin tapahtuvia itsemurhia ennustava merkitys. Tämä saattaa liittyä teoriaan siitä, että unennäkö on osa normaalia mielenterveyttä ylläpitävää psyykkistä työtä. Tähän liittyen on esitetty, että unennäkö muodostaisi eräänlaisen reservin mielenterveyden ylläpitämiseen tähtäävälle valveen aikaiselle psyykkiselle työlle. Jos yksilön kyky tai mahdollisuudet etsiä ratkaisuja elämäntilanteensa sen hetkisiin ongelmiin on heikentynyt tai ei tuota tulosta, niin hän voi vielä viimeisenä puolustuslinjanaan yrittää hyödyntää unen aikaista psyykkistä työtä. Analogisesti monet tutkijat katsovat unennäöllä olevan merkitystä yksilön luovuuden ylläpitämisessä.

Kysymys unennäön merkityksestä (tai merkityksistä) on edelleen lopullista vastausta vailla. Suurin syy tähän on erilaisten teoreettisten lähtökohtien yhteismitattomuus. Unennäön mahdolliset merkityssisällöt eivät palaudu aivojen fysiologisten tilojen muutoksiin, mutta on hyvin vaikea erottaa unennäön merkitystä fysiologisen vilkeunen merkityksestä. Aivan varmasti voidaan kuitenkin sanoa, että unella (jonka osa unennäkö on) on tärkeitä sekä fyysisiä että psyykkisiä merkityksiä ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitämisessä.