Elämäni polku–Irakista Suomeen

ENSIMMÄINEN KOHTAUS: Vuosi 1982, huoneessa maan alla sodan eturintamassa. Pommeja sataa taivaalta, haavoittuneita ja kuolleita on ympärillä, minä odottamassa seuraavaa haavoittunutta sotilasta.

TOINEN KOHTAUS: Vuosi 1994, bussissa menossa Irakista Jordaniaan perheeni luokse kohti tuntematonta.

KOLMAS KOHTAUS: Vuosi 2009, työhuoneessa työpaikallani Tampereen keskustassa odottamassa seuraavaa potilasta.

Itse asiassa me aina odotamme jotakin, toivon mukaan ehkä parempaa... tai ehkä ei. Totta puhuen ja kiitos luojan, minun odotukseni ovat tähän asti olleet parempia, vaikka olen aina joutunut aloittamaan nollasta.

Oli kevättalvi vuonna 1995, kun olin perheeni kanssa pienessä lentokoneessa lentämässä Helsingistä Tampereelle. Olimme shokissa, kun katsoimme koneen ikkunoista. Miten voi olla näin paljon lunta? Ihmettelimme, miten tulemme elämään tällaisessa jättiläispakastimessa etenkin, kun kotimaamme talven alin lämpötila oli + 10 astetta! Sen lisäksi meitä ihmetytti kieli, jota ihmiset puhuivat keskenään: –Emme osaa sanaakaan kieltä! Onneksi osaamme englantia, minkä avulla pystynemme asioimaan ihmisten kanssa.

Pirkkalan lentokentällä katsoimme ympärillemme ja mietimme mihin menemme, ennen kuin tulkin ääni kysyi äidinkielellämme: –Oletko herra Ismail? Se ilahdutti minua valtavasti. Olisin voinut vaikka suudella hänen poskiaan, mutta minut pysäytti ajatus, että sitä voisi tulkita väärin Euroopassa.

Ensimmäinen taistelumme oli suomen kielen oppiminen. Tavoitteemme oli oppia kieltä välttämällä englannin kielen käyttöä, ja se oli aikamoinen haaste. Mielestäni meitä auttoi se, että meidänkin äidinkielemme on monimutkainen. Lisäksi kysyttyäni tulkilta, kuinka kauan häneltä kesti oppia suomenkieltä, sain häneltä turhauttavan vastauksen. Hän sanoi, että suomen kieli on vaikeaa ja sen oppimiseen tarvitaan vuosia! Tulkin kommentti stimuloi minussa sellaisen tunteen, että oli pakko sanoa hänelle, että aion oppia kielen vuodessa! Näin myös tapahtui. Ennen kuin vuosi oli kulunut, kävin jo auttamassa tuttuja tulkkaamalla heille.

Alku Suomessa oli hivenen vaikeaa. Kielen oppiminen, uuteen kulttuuriin ja vaikeisiin sääolosuhteisiin tottuminen ei ollut helppoa. Päästäksemme työelämään meidän piti laillistaa tutkintomme Suomen lain mukaisiksi, ja se oli aikamoinen taistelu ikää ja aikaa vastaan. Kaikki meni kuitenkin sujuvasti ja näppärästi niin kuin elokuvissa.

Lapsillakin oli hankalaa alussa ymmärtää asioita, koska heillä oli ns. kaksoiselämä. Kotona meillä oli, ja on vieläkin, oma itämainen kulttuurimme ja kodin ulkopuolella eurooppalainen kulttuuri. Useimmat tietävät varmasti, kuinka paljon eroja näiden kahden kulttuurin välillä on.

Suomessa 90-luvulla ei monella lääkärillä ollut töitä laman takia. Tämän oivallettuani suuntasin business-elämää kohti ansaitakseni leivän itselleni ja perheelleni. En voinut sietää ajatusta, että eläisimme sosiaalituilla. Olin tottunut tekemään työtä koko elämäni ajan. Näistä syistä perustin yrityksen, joka loi meille turvallisuudentunteen ja antoi potkua jatkaa eteenpäin.

Asiat muuttuivat radikaalisti vuosituhannen alussa, kun lääkäreistä oli syntymässä iso pula Suomessa. Minun ja monen muun ulkomaalaislääkärin oli verrattain helppoa saada työpaikka kymmenistä eri työpaikoista ympäri Suomea. Myös vaimoni sai työpaikan erikoissairaanhoitajana Tampereelta. Kaiken lisäksi lapset menestyivät kouluissaan mainiosti ja onnistuivat sulautumaan suomalaiseen kulttuuriin menettämättä kuitenkaan isänmaan tapoja ja periaatteita.

Nyt kun minulla on ikää yli 50 vuotta, olen todennut, että sisulla voi tehdä ihmeitä. Se on tärkeä asia omaksua, jotta saavuttaisi haluamansa lopputuloksen. Minulla on nyt paljon suomalaisia ja irakilaisia ystäviä ympäri Suomea, etenkin Tampereella. Harrastan säännöllisesti lempiurheiluani jalkapalloa, vietän aikaa omakotitaloni puutarhassa, teen talossani vähän korjauksia tarvittaessa, yritän parhaani mukaan olla ystävällinen naapureille, ja mietin päivittäin kotimaatani ja maalaisteni kärsimyksiä. Lisäksi muistelen edesmennyttä äitiäni ja hänen enkelimäisiä kasvojaan, kun hän toivotti minulle menestystä ja turvallista elämää.

En edelleenkään voi sietää monia asioita Suomessa, kuten talvea, alkoholinkäyttökulttuuria ja mustaa makkaraa, mutta olen todella ihastunut suomalaisten rauhallisuuteen, luonnon neitsyyteen ja tottakai Suomen järviin. Ja tiedän nyt varmasti, että " Saako kysyä?" -kysymystä seuraa aina toinen kysymys: "Mistä maasta tulet?"