Saksalais-suomalainen näkökulma Saksan työterveyshuoltoon
Sain ensimmäisen kosketuksen työterveyshuoltoon Saksassa opiskeluaikanani harjoittelujaksolla Länsi-Berliinin Schering AG:n työterveyshuollossa, jossa teimme työpaikkaselvityksiä, ergonomia- ja terveystarkastuksia, rokotimme ja pidimme akuuttivastaanottoa. Ala vaikutti kiinnostavalta ja monipuoliselta, tarjoaisihan se mahdollisuuden olla tekemisissä paitsi lääketieteellisen, myös muunlaisten viitekehysten kanssa. Kontakti työelämään ja monenlaisiin sosiaalisiin ja vakuutusteknisiin pähkinöihin tuntui kiehtovalta. Tajusin, ettei työterveyslääkärinä ainoastaan voi, vaan on velvollisuus käyttää asiantuntijuuttaan ihmisten työhön liittyvän terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Opin, kuinka tärkeää työterveyshuollon ja organisaatiotason välisen vuoropuhelun ylläpito ja vaikutusmahdollisuuksien aktiivinen käyttö on. Seniorini oli siinä hyvä esimerkki - aktiivinen ja tehokas.
Kun tuli aika suorittaa työlääketieteen teoriaopinnot, ilmeni kuinka "sytyttäviä" lakitekstit voivat olla ja kuinka byrokraattinen yliopiston mehuttomien edustajien näkökulma työterveyshuoltoon oli. Pykäläinnostuksessa heiltä jäi kertomatta, että erotuksena isojen yritysten työterveyshuollosta, pk-yritysten työterveyshuollon tila oli huono ja ettei työterveyslääkäri voinut toimia hoitavana lääkärinä, vaan toteuttaa pelkästään lakisääteistä toimintaa yritysten sallimissa rajoissa. 1980-luvun Saksassa työterveyshuoltoa pidettiin erikoistumisalaksi sopivana laiskamadoille, surkimuksille ja ylipäänsä tylsille kollegoille. Yritysten omia työterveyslääkäreitä lukuun ottamatta palkkakin oli muissa tehtävissä sen mukainen. Kukapa nuori innokas lääkäri halusi sellaiseen ryhtyä, joten palava mielenkiintoni siirtyi bedside-aiheisiin sekä siihen aikaan aktuelliin opiskelijoiden kapinaan opintosuunnitelmien uudistusten hyväksi.
Kun minulle eurodoc -vaiheen lopussa tarjottiin paikkaa työterveyshuollosta, oli korkea aika lähteä Saksasta kohti parempaa tulevaisuutta. Vuosi oli 1994, ja Saksassa oli jo muutaman vuoden ajan puhuttu kroonisesta ja huolestuttavasta työterveyslääkäripulasta.
Tätä kirjoitusta varten katsoin, miltä tilanne näyttää tällä hetkellä kotimaassani tilastojen ja muutaman artikkelin valossa. Voin vain todeta, että "ei mitään uutta länsirintamalta". Vuoden 2005 tilastojen mukaan erikoislääkäreitä ja työterveyshuollon erityispätevyyden omaavia lääkäreitä on Saksassa 12 236. Heistä reilusti yli 60 -vuotiaita on 5 839 eli lähes puolet. He hoitavat 30 miljoonaa työntekijää 3 miljoonassa yrityksessä, eli keskimäärin 245 yritystä ja 2 452 työntekijää/lääkäri. Kun sairaanhoitoa ei kuulu työterveyshuoltoon, ei tämä liene ongelma.
Kollegojen ikäpyramidin painottuessa eläkeikäisiin alkaa työterveyslääkäreistä olla kova pula ja alan profiilin (mm. palkkaus) nosto olisi paikallaan, jotta alalle saataisiin nuoria lääkäreitä. Entä mitä asialle tehdään? Äkkitoimia ei tarvita, eikä tilanne ole huolestuttava, koska varmasti jatkossakin iäkkäät työterveyskollegat hoitavat yrityksiään hautaan asti. Tästä voisi päätellä, että saksalaisilla kollegoilla on hyvä terveys ja työviihtyvyys. Ainakin he ovat laiskoja lähtemään eläkkeelle ja sen suhteen toteuttavat mallikkaasti eläke- ja poliittisten tahojen toiveet. Mutta miksi? Taistelevatko he pienen eläketurvan kanssa vai ovatko he huolissaan siitä, kuka hoitaa yritykset, jos he oikeasti lähtisivät työmarkkinoilta?
Erikoistuminen Saksassa
Kun katsoin pitkästä aikaa työterveyshuollon erikoistumisvaatimuksia, huomasin, että työterveyshuollon erityispätevyyslinja on 2000- luvun alussa poistettu. Näin ollen muun alan erikoislääkäri, esim. yleislääketieteen erikoislääkäri, ei voi enää pätevöityä työterveyslääkäriksi. Tämä muutos varmasti liittyy alan profiilin nostoon, mutta tekee samalla karhunpalveluksen nykytilanteessa. Onneksi harmaat pantterit jaksavat ja globaali kriisi hoitaa loput konkurssien kautta!
Tutkiskellessani, mitä kaikkia kursseja pitäisi suorittaa saadakseen erikoistumiskoulutuksen hyväksytyksi, huomio kiinnittyi jälleen kerran saksalaiseen systemaattisuuteen ja perusteellisuuteen. Tutkintovaatimuksissa on jopa määrätty tarkat kappalemäärät työterveyshuollon toimenpiteille (kuten työpaikkakäynnit, tekniset analyysit, terveystarkastukset, tyky- arviot), jotka pitää suorittaa saadakseen erikoislääkäritutkinnon valmiiksi. Tämä on toki perusteltua, jos suoritusten määrät ovat kohtuullisia, sillä tällä varmistetaan, että työterveyshuollon ydintoiminnat tulevat tutuiksi ja opituiksi.
Työterveyshuollon erikoislääkärikoulutukseen tarvitaan 360 teoriatuntia ja strukturoituja kursseja onkin hyvin tarjolla. Erikoistujalla on käytössään lokikirja, jonka täyttämisestä on olemassa erilliset, perusteelliset ohjeet sekä tiedot tutkintovaatimuksista, joita kuuluu tiukasti noudattaa. Saksalainen työterveyshuollon erikoislääkärikoulutus on varmasti hyvä, mutta mitä hyötyä siitä on, ellei työllisty ison yrityksen palvelukseen?
Eroja ja yhtäläisyyksiä
Saksassakin on tahoja, jotka järjestävät yrityksille työterveyshuollon palveluita. Ne eivät ole lääkärikeskuksia vaan työterveyshuollon toimintaan erikoistuneita yrityksiä, joissa on terveydenhuollon ammattilaisten ja asiantuntijoiden lisäksi paljon insinöörejä, teknikoita ja työhygieenikkoja. Ilmeisesti monet lääkärit hoitavat erityispätevyyden kautta sivutoimenaan paikallisia yrityksiä. Nykyaikaisten, jopa tuotteistettujen ennaltaehkäisevien toimenpiteiden (esim. johtajatarkastukset, työyhteisökartoitukset, kuntokatsaukset, stressihallintakeino-coaching etc.) tarjonnasta heijastuvat läpi alunperin raskaan teollisuuden tarpeisiin laaditut tapaturma- ja työturvallisuuslait. Toki raskastakin teollisuutta löytyy Saksassa edelleen. Saksan työterveyshuolto vaikuttaa kuitenkin vanhanaikaisemmalta kuin on. Ainakin kuntatyönantajilla on Suomea enemmän tarjolla sopeutettua työtä vajaakuntoisille. Työterveyshuolto on pitänyt vajaakuntoisten integraatiota työelämään tärkeänä jo hyvin pitkään. Miten se käytännössä toteutuu, en osaa sanoa.
Olisi varmasti kiinnostavaa mennä katsomaan paikan päälle, miten työterveyshuolto nykyisin Saksassa oikeasti toimii. Se voisi olla keikkalääkärille kiva välipala, erityisesti kun saksalainen laillistus, kielitaito ja maan tavat ovat muutenkin hallussa. Mutta kelpaisiko suomalainen erikoislääkäritutkinto saksalaisille työterveyslääkärilautakunnille? Tuskin! Näen jo silmissäni, kuinka joutuisin ankaraan kuulusteluun ja kirjalliseen tenttiin, vaikka Suomi on Pisa-tutkimuksen jälkeen kyllä noussut saksalaisten arvostuksessa kiitettävästi ja suomalainen työterveyshuolto on ymmärtääkseni ainakin kansainvälisesti hyvässä maineessa – ja syystäkin.
Kun mietin ammatillista kohtaloani Saksan ja Suomen välissä, minusta tuntuu, että minulla kävi hyvä tuuri: sain hyvän ja perusteellinen ammattitutkinnon kotimaastani ja kaiken vapauden kasvaa erikoislääkäriksi Suomessa. Viihdyn suomalaisessa työterveyshuollossa juuri sen vuoksi, että täällä voin työskennellä sekä työpaikoilla että potilaiden parissa. Saan olla oikea lääkäri ihmisille sekä huippuasiantuntija yritysten parissa – ja kaikkea siinä välissä. Mukavaa on myös se, että työterveyslääkäri on yleensä tässä maassa arvostettu.
Etsin edelleen niitä kuivia, taitamattomia ja laiskoja kollegoja täältä Suomen työterveyshuollosta, mutta huonolla menestyksellä. Ehkä Saksasta sellaisiakin työterveyslääkäreitä löytyy, jos oikein tarkasti katsoo.
LT, työterveyshuollon erikoislääkäri, kivunhoidon erityispätevyys
Mediverkko Oy:n vastaava työterveyslääkäri ja Loviisan seudun ulkoistetun työterveyshuoltoyksikön johtaja
beatrix.redemann@mediverkko.fi