Kerättären kynästä – Sanomisen sietämätön vaikeus

82-vuotiaan anoppini kunto oli vähitellen, kuin varkain heikentynyt. Tuli päivä, jolloin omaisten oli katsottava totuutta silmiin: mummu ei enää pärjännyt kotonaan. Muutto palvelutaloon oli edessä. Erinäisten puhelinsoittojen, kokoontumisten ja yhteisten päätösten jälkeen muutosten kertominen mummulle lankesi minulle ja kollegapuolisolle. Muu suku jotenkin kaikkosi ympäriltä.

Väistämättömän totuuden kertominen ihmiselle, jonka tietää tästä lausumasta järkyttyvän ja joutuvan surun ja luopumisen prosessiin, on lääkärin työssä usein välttämätöntä. Tässä hetkessä, siinä vuorovaikutuksessa osallistun tuon ihmisen ahdistuksen, pelon ja epävarmuuden kantamiseen muutaman askeleen verran ja saan niinä hetkinä kokemuksen hänen sisimmästään. Joskus tilanne on niin syvä ja koskettava, että pääsisin vähemmällä, kun jättäisin kertomisen "toisten tehtäväksi". Pelon ja ahdistuksen kokemiseen osallistuminen ja näiden hetkien jakaminen inhimillisessä vuorovaikutuksessa tekee kipeää ja ahdistaa jo ennakolta. Matkan varrella lääkärin työssä on tullut kuitenkin selväksi, että tällaiseen hetkeen on rohkeuteni riitettävä, jos aion Hippokrateen jäljissä pyrkiä hyvään. Vuorovaikutuksessa ei ole tärkeintä olla miellyttävä, koska miellyttämisessä vaanii epärehellisyyden ja falskiuden sudenkuoppa.

Omassa työssäni ehkä eniten rohkeutta olen tarvinnut kohdatessani somatisoivia potilaita. Helpoimmalla somatisoivan asiakkaan kohtaamisesta selviäisi, kun määräisi varmuuden vuoksi vielä muutaman laboratoriokokeen tai kirjoittaisi vielä yhden lähetteen somaattisiin tutkimuksiin. Massiivinen tutkimushistoria vähäisin löydöksin pysäyttää kuitenkin miettimään: miten voisin tätä potilasta tällä käynnillä oikeasti auttaa? Rehellinen, joskus jopa inhorealistinen peili ahdistuneelle ja pelokkaalle potilaalle on tuolloin joskus tarpeen. Hän pelkää kuulevansa sitä, mitä minä juuri aion sanoa. Ilman asettumista avoimeen vuorovaikukseen, jossa kunnioitus on läsnä, en ole saavuttanut näissä tilanteissa mitään. Asettuminen vuorovaikutukseen on valmiutta ja rohkeutta ottaa vastaan hetkeksi ne kipeät tunnelmat, joista potilaan hätä koostuu. On kuin hyppäisi jyrkänteeltä. Hätä ja pelko ovat läsnä, mutta sinulla ei ole välttämättä hajuakaan siitä, mistä oikein on kysymys. Tällaisen jakamisen kokemuksen jälkeen saattaa potilaalle joskus avautua kuitenkin uusia mahdollisuuksia edetä.

Lähtiessämme kertomaan mummulle hänelle murheellisia uutisia, tiesin, että raskas homma on edessä. Mummulan mäkeä noustessa vähän pelottikin. Tunnelma oli sama kuin on joskus vastaanotolla. Teemmekö sittenkään oikein? Miten mummu uutisen ottaa? Suuttuuko? Jääkö murehtimaan ja kenties nukkuu tästä eteenpäin entistä huonommin, vaipuu lopulliseen epätoivoon?

Ja niin siinä sitten taas kävi. Mummu oli järkyttynyt, mutta viisaana ihmisenä sen jo jotenkin arvannut. Istuimme ja puhuimme, välillä keittiön vanhan seinäkellon naksutus oli äänistä kuuluvin. Pirtissä oli ahdistunut, tiheä, mutta lähellä olon tunnelma. Ja tämä keskinäinen hetkemme lisäsi entisestään luottamusta toinen toiseemme.