Hyvä tieteellinen käytäntö

Akateemisen vilpin monet muodot

Tieteellinen tutkimus on havaintojen tekemistä, analysointia ja raportointia. Raporteissa uusia tuloksia ja havaintoja verrataan vanhoihin tuloksiin, joita ne joko vahvistavat tai kumoavat. Vilpilliset tutkijat poikkeavat tästä mallista. He vääristelevät havaintojaan, jättävät osan havainnoista huomioimatta tai analysoimatta ja pahimmissa tapauksissa raportoidut havainnot ovat olleet fiktiivisiä sepitteitä. Jotkut plagioivat toisten tekemiä tutkimuksia ja julkaisevat niitä omissa nimissään, jotkut taas julkaisevat omia tuloksiaan pienin muutoksin useissa eri lehdissä. Itse olen omalla tutkijan urallani törmännyt jopa tilanteeseen, jossa henkilö on ihan konkreettisesti varastanut toisen tutkijan havaintoaineiston ja julkaissut ne omissa nimissään.

Varsinaisen vilpin lisäksi monet tutkijat ja tutkimusryhmät liikkuvat tutkimusetiikan ja hyvän tieteellisen käytännön rajamailla. Tuloksia ja havaintoja saatetaan jättää julkaisematta, jos ne eivät tue tutkijan teoriaa tai ne koetaan muusta syystä kiusallisiksi tai haitallisiksi. Tutkimusprojekteja saatetaan myös markkinoida epärealistisilla odotuksilla. Kalliita geenitutkimuksia esimerkiksi markkinoitiin alkuaikoina rahoittajille lupaamalla, että genomitiedon avulla saadaan selville sairauksien etiologia ja sen myötä niihin pystytään kehittämään täsmälääkkeitä, joiden avulla sairaille ihmisille pystytään räätälöimään yksilöllisiä ja tehokkaita hoitoja. Nykytiedon perusteella nuo lupaukset ovat olleet vahvasti ylimitoitettuja – niin kuin monet kriittisesti ajattelevat geneetikot ovat alusta alkaen epäilleet.

Tutkimusvilpin yleisyys

Amerikkalainen tiedetoimittaja R Grant Steen etsi ja löysi PubMed tiedostosta 2000 julkaistua lääketieteellistä artikkelia, jotka oli myöhemmin peruttu vilpin vuoksi. Tämän tiedon perusteella hän arvioi, että vilpin yleisyys on yksi artikkeli 10 000 julkaistua kohti. Todellisuudessa vilppi lienee paljon yleisempää, sillä haastattelututkimuksissa on käynyt ilmi, että 14 % tutkijoista tuntee jonkun kollegan, joka on tehnyt vilppiä - ja 2 % kertoo itse tehneensä vilppiä.

Miksi tiedemiehet tekevät vilppiä?

Tämän päivän tutkija ja tiedemies on akateeminen pätkä- ja sekatyöläinen. Työn näkyvä osa ovat mainetta ja kunniaa tuovat havainnot ja julkaisut. Työn arki ja kääntöpuoli on jatkuva epävarmuus toimeentulosta, tutkimusrahoituksesta ja työn jatkuvuudesta. Suuri osa tutkijan työstä ja ajasta kuluu tutkimusrahoituksen haalimiseen – ja kilpailu rahasta on kovaa.

Julkaisujen määrää käytetään akateemisen ammattitaidon mittarina. Apurahoja saadakseen tutkijan pitää julkaista mahdollisimman paljon mahdollisimman hyvissä lehdissä. Määrää on kuitenkin helpompi mitata kuin laatua ja hakijat, joilla on paljon julkaisuja, saavat helpommin apurahoja kuin vähän julkaisseet. Tämä on karkea yleistys, mutta selittää, miksi julkaisujen tehtailu vilpillisin keinoin houkuttaa.

Raha vaikuttaa myös akateemisia virkoja täytettäessä. Yliopisto ei ole enää "vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle" kuten Turun yliopiston päärakennuksen seinään on kirjoitettu. Tällaisen idealismin aika on ohi. Yliopistoissa tehtävä tutkimus on riippuvainen ulkopuolisesta rahoituksesta ja tutkijoiden tehtävä on kerätä tuota rahaa. Rahankeruupaine sekä tarve osoittaa, että pystyy apurahoja hankkimaan, houkuttaa joitakin tutkijoita ja virantavoittelijoita vilppiin.

Science-lehden kolumnistin mukaan läpeensä kilpailtu toimintaympäristö – tai "toxic environment" kuten hän sitä kutsuu – on keskeinen syy tutkimusvilpille. Vilppiä eivät tee "pahat" ihmiset vaan systeemi ajaa "hyvätkin" ihmiset tekemään kompromisseja ja lopputuloksena on julkaisuja, jotka eivät ole tiukan totuudellisia. Kilpailu on tieteessä hyvä renki mutta huono isäntä.

Mitä seurauksia tutkimusvilpillä on?

Riitta Luodon kirjoitus Työterveyslääkäri-lehden tässä numerossa kuvaa, miten julkaisuharha, positiivisten ja odotettujen havaintojen ylikorostaminen, vaikeuttaa mm. eri hoitomenetelmien vertailua ja saattaa johtaa tehottomiin hoitokäytäntöihin ja rajallisten resurssien tuhlailuun. Sama vaikutus on tieteellisellä vilpillä, jos tutkijat kaunistelevat tuloksiaan odotusten mukaisiksi.

Kokonaisuutena tieteellinen vilppi on kuitenkin huomattavasti vakavampi ongelma kuin julkaisuharha. Julkaisuharhaa aiheuttavat tutkimustulokset ovat yleensä luotettavia ja perustuvat todellisiin ja totuudenmukaisiin havaintoihin. Niiden pohjalta tehdyt hoitosuositukset voivat olla tehottomia, mutta harvoin ne ovat potilaille vaarallisia. Keksittyjen tai muuten manipuloitujen tulosten seurauksia ei kukaan pysty ennustamaan. Parhaassa tapauksessa niiden pohjalta tehdyt hoitopäätökset ovat harmittomia ja pahimmassa tapauksessa ne ovat hengenvaarallisia.

Pahimmat seuraukset on sellaisilla vilpillisillä tutkimustuloksilla, joita ei syystä tai toisesta toisteta. Toistaminen saattaa olla työlästä, aikaa vievää tai kallista. Tällöin kerran havaittu asia muuttuu pysyväksi totuudeksi, yleisesti hyväksytyksi käytännöksi ja sen vaikutukset ulottuvat vuosien, jopa vuosikymmenien päähän.

Miten tieteellistä vilppiä voi ehkäistä?

Tiede on olemuksellisesti itseään korjaava prosessi, joka lopulta johtaa oikeaan ja totuudenmukaiseen tietoon – näin uskomme. Tämä edellyttää, että tiedeyhteisö on kriittinen ja valpas. Tutkimuksia julkaisevien lehtien pitää asettaa tiukat laatukriteerit julkaistaville tutkimusraporteille ja raporttien pitää olla niin selkeästi ja selkokielisesti laadittu, että muut pystyvät ne ymmärtämään ja tarvittaessa toistamaan. Raporttien arvioijien pitää olla alaan hyvin perehtyneitä asiantuntijoita, arviointiprosessin pitää olla avointa ja läpinäkyvää. Julkaisemisen jälkeen tiedeyhteisön pitää keskustella ja koetella havaintojen todenperäisyyttä. Vilpistä kiinnijäämisen riski on sitä suurempi, mitä tiheämmällä seulalla tuloksia arvioidaan.

Tutkimusvilppiepäilyjen selvittämiseksi on kehitetty erilaisia toimintatapoja. Suomessa tutkimuseettinen neuvottelukunta on julkaissut "Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa" -oppaan. Se antaa kaikille tutkimuksen harjoittajille mallin hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Ohjeistuksen vaikuttavuus perustuu tiedeyhteisön vapaaehtoiseen sitoumukseen noudattaa ohjetta ja edistää tutkimusetiikan periaatteiden tunnetuksi tekemistä. Ohjeistus tulee voimaan maaliskuun alussa.

Viime kädessä vastuu rehellisyydestä on tutkijalla itsellään.