Quo vadis, Domine? Kun mikään ei riitä

Ammattiurheilijan on tehtävä tulosta ja menestyttävä, jotta sponsorit saavat näkyvyyttä. Näin urheilijan on otettava riskejä kunnian ja terveyden menettämisen uhallakin, jotta tehdystä työstä saisi myös toimeentulon. Onko urheilussa mahdollista enää pärjätä ilman lisähormoneja?

– Ei voi, sanoo douppauksen tunnustanut seitsenkertainen Tour de France -voittaja Lance Armstrong.

Tulosurheilussa haetaan ennätyksiä ja menestystä, keinoilla millä hyvänsä. Lihasmassaa kasvattavat hormonit lisäävät kuolleisuutta, ja niiden käyttö on selvä terveysriski. Pyöräilijöiden, samoin kuin hiihtäjien ja pitkän matkan juoksijoidenkin suosiossa on ollut epo-hormoni johdannaisineen, joilla voidaan nostaa hapentuottokykyä. Epo toimii synnyttämällä luuytimessä punasoluja, jotka veressä kiertäessään kuljettavat happea lihaksille.

Suorituskykyä hinnalla millä hyvänsä parantamaan pyrkivät tahot etsivät nyt keinoja, miten ohittaa epo-hormonien testaus ja näin välttää kiinnijäämiset. Helppoa se ei ole: esimerkiksi Lance Armstrongin on sanottu läpäisseen yli 500 dopingtestausta ilman kiinnijäämistä. Armstrongin käyttämä cocktail sisälsi epoa, testosteronia, kasvuhormonia ja verensiirtoja. "Dopinglääketieteessä" on testattu erilaisia jäljitteleviä aineita, epo-mimeettejä, joiden fysiologiset vaikutukset punasolutuotantoon ovat epon kaltaiset, mutta jotka eivät "näy" testeissä. Epo-korvikkeita tunnetaan jo useita, ja antidopingtoimikunnat ovat kehittelemässä niille testausmenetelmiä.

Tulevaisuudessa myös evoluutiota kyetään keinotekoisesti nopeuttamaan, jotta halutunlaiset ilmiasut saataisiin esiin. Olympiatason urheilijoilla tietyt genotyypit ovat vahvasti rikastuneina. Sellaisia ovat esimerkiksi voimaa ja nopeutta vaativissa lajeissa tarvittavia vahvoja ja nopeita aktiinisäikeitä muodostava ACTN3 577R -alleeli. Ilman ainakin yhtä kopiota tätä funktionaalista R-alleelia olympiakisojen menestyksestä ei voi kuin unelmoida.

– Tällainen vaatii ennen muuta onnea ja suunnitelmallista jalostamista, sitä, että geneettiset systeemit ovat loksahtaneet kohdalleen, totesi maailmanennätysravuri Brad de Veluwen ravivalmentajakin kesän 2012-maailmanennätysjuoksun jälkeen.

Hevosia jalostetaan, entä ihmiset? 60-luvun suurhiihtäjällämme Eero Mäntyrannalla geenimutaatio takasi suuren endogeenisen epon tuoton ja korkeat hemoglobiiniarvot. Sopivia geenirikastumia syntyy ihmisilläkin oikeanlaiset vanhemmat valitsemalla, mutta myös geenidopingin mahdollisuus on yhä realistisempi. Mahtaako tulevissa mittelöissä jalostaminen, so. geenivalinta luonnon keinoin tai jopa geenisiirroin, olla menestyksen edellytys? Jo nyt tiedämme, että ilman 577R alleelia ei olympiakisojen nopeutta ja voimaa vaativiin lajeihin kannata osallistua.

Geenidopingin ideana on saada elimistöä tuottamaan geenisiirrolla lisähormonit ja muut tarvittavat nopeat tai hitaat lihassäikeet ilman ulkoisia kemikaaleja. Joillain meistä luontoäiti oli huolehtinut asiasta; muut joutuvat tyytymään teknologian tuotteisiin, kantasolusiirtoihin ja muihin modernin molekyylilääketieteen keinoihin.

Epärehellisten keinojen käyttöä on perinteisesti puolusteltu "harmaalla alueella" – mikä ei ole säännöissä kiellettyä, on sallittua, riippumatta siitä, onko se eettisesti kestävää ja rehellistä. Takana ovat seisseet urheilujohtajat, sponsorit, promoottorit, valmentajat ja jopa urheilulääkäritkin: so. joukko taustavaikuttajia, jotka toden tullen vetäytyvät vastuusta ja jättävät urheilijan yksinään estradille.

Epärehellisyys paljastuu usein jälkikäteen. Vielä 15 vuotta sitten hiihtoliiton herrat vaativat journalisteilta korvauksia henkisistä kärsimyksistä, kun hiihtoliitto oli yhdistetty systemaattiseen dopingin käyttöön. Oikeus kuuli hiihtäjiä, jotka nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin ovat joutumassa vastuuseen valaehtoisista puheistaan. "Nahkurin orsilla tavataan."

Suomalaisen ammattiurheilun lähihistoriassa on muitakin vaiettuja alueita kuin maastohiihto, esimerkiksi kuulantyöntäjien menestys 2000-luvun alussa. Tällöinkin hormonien käyttöä puolustellaan sillä, että järjestelmä on perverssillä tavalla oikeudenmukainen: koska kaikki käyttävät, paras voittaa. Näin ajatellen on Lance Armstrong edelleenkin paras, käytti hän dopingia tai ei.

Ammattiurheilu on työtä. Työstä ei pidä aiheutua terveyden menetystä. Doping ei ainoastaan vaaranna urheilijoiden terveyttä, se myös syrjii kilpakumppaneita, loukkaa reilua kilpailua seuraamaan asettuneita katsojia ja tärvelee sponsorien etsimää myönteistä julkisuuskuvaa.

Jalo kilpailu on menestystä tärkeämpää. Urheilusuoritukset vaativat hikeä, harjoittelua, treeni-iloa. – Se oikeasti tykkää mennä sinne ja juosta, sanoi valmentaja maailmanennätysravuristaan Brad de Veluwenista. Liikkumisen iloa ei tarvitse doupata. Käy sinäkin kokeilemassa.

Parempi varvattuna kuin vilpillä virittyneenä.