Kokemuksia erikoisalojen yhteistyön edistämisestä työkyvyn tueksi

Yhteistyötarpeen havaitseminen vaatii kohtaamisia

Viime kesän lakimuutosten jälkeen järjestettiin Työeläkevakuuttajien (TELA) koordinoimana valtakunnallinen koulutuskiertue erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon lääkäreille. Koulutustilaisuuksia oli kaiken kaikkiaan 22. Tämän artikkelin pohjana on koulutustilaisuuksissa esille tulleet eri tahoilla toimivien lääkäreiden näkemykset paikallisesta yhteistyöstä hoitoketjuissa ja työkyvyttömyyden arvioinnissa.

Kiertueella oli merkille pantavaa lääkärien havahtuminen yhteistyöhön. Kaikilla terveydenhuollon tasoilla kohdataan työkyvyn tukemisen kannalta haasteellisia potilaita, joiden auttamisen rajat tulevat vääjäämättä vastaan toimittaessa vain oman erikoisalan sisällä.

Ilahduttavaa oli havaita toimivaa yhteistyötä työterveyslääkäreiden ja psykiatrien välillä. Viime vuosina etenkin masennuksen hoitoon ja hoidon porrastukseen on kiinnitetty huomiota niin tutkimusten käytäntöön viemisen kuin erilaisten hankkeidenkin myötä (mm. MASTO- ja ToMaHok -hanke). Näiden vaikutuksesta on oletettavasti saatu toimivampia käytäntöjä yhteistyöhön.

Paras tiedonsiirtotapa: epikriisi potilaalle

Sähköinen tietojen välittäminen tekee tuloaan, mutta erilaiset potilastietojärjestelmät terveydenhuollon toimijoiden välillä tekevät sähköisen tietojen välittämisen paikoin mahdottomaksi. Sairaanhoitopiireissä, joissa on käytössä sama potilastietojärjestelmä sekä sairaalassa että perusterveydenhuollossa, on saatu kokemuksia joustavasta tietojen siirtämisestä organisaatioiden välillä. Tällaisilla paikkakunnilla tieto siirtyy hyvin erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä kunnallinen työterveystoimija mukaan lukien. Valitettavasti yksityiset työterveystoimijat jäävät tämän järjestelmän ulkopuolelle.

Parhaiten toimiva tietojen välittämistapa näyttää edelleen olevan potilaan mukana kulkeva epikriisi, joka annetaan mukaan vastaanoton tai hoitojakson päätyttyä. Postin kautta kulkeva epikriisi koettiin epävarmemmaksi, koska se ei välttämättä kohtaa seuraavaa hoitavaa lääkäriä samanaikaisesti potilaan kanssa.

Aiempina vuosikymmeninä lääkärit tunsivat useimmilla paikkakunnilla hyvin toisensa ja toistensa osaamisen. Tänä päivänä yhteistyö rakennetaan ja sovitaan alueellisilla hoitoketjumalleilla.

Erikoissairaanhoidon kollega voi edesauttaa hoidon jatkuvuutta motivoimalla potilaan jatkohoitoon ja työkyvyn arvioon työterveyslääkärille. Koulutuskiertueella esille tullut lause: "Saanhan toimittaa tiedot työterveyslääkärillesi jatkohoidon ja työkyvyn arvioimiseksi", on luottamusta lisäävä. Potilas voi kokea jatkohoidon olevan hyvissä käsissä.

Lääkäritiheys vaihtelee

Lääkäritiheys vaihtelee maassamme merkittävästi (Kuva «Työikäisten lääkärien määrä 1000 asukasta kohti. L»1). Suurin se on luonnollisesti sairaanhoitopiireissä, joissa on yliopistosairaala. Tällaisilla paikkakunnilla tarjoutuu mahdollisuus yhteistyöhön. Suuri lääkärimäärä ei kuitenkaan takaa yhteistyön onnistumista – kokemukset tästä vaihtelivat. Lääkärivähyydestä kärsivillä paikkakunnilla yhteistyön merkitys voi taas korostua. Arjesta on jollain tavalla selvittävä ja sen myötä yhteistyöhalukkuus voi olla pikemminkin korostunutta.

Erikoissairaanhoidon näkökulma

Lakimuutosten myötä B-lausunnot työkyvyn arvioinnista siirtyvät pääsääntöisesti työterveyshuollon vastuulle. Erikoissairaanhoidon, erityisesti operatiivisten alojen lääkärien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella he ovat tyytyväisiä vähenevien B-lausuntojen määrään. Huomioitavaa on se, että lausuntokäytännön muuttuminen asettaa toisaalta myös vaateita erikoissairaanhoitoon. Epikriisien tulee olla nykyistä tarkemmin jatkohoitosuunnitelmia, sairauden ennustetta ja toimintakykyä kuvaavia, jotta terveyden ja työn välistä ongelmaa ja työhön paluun mahdollisuuksia ja ajankohtaa voidaan arvioida työterveyshuollossa yhteistyössä työntekijän ja työnantajan kanssa.

Perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon rajapinta

Perusterveydenhuollossa ja työterveyshuollossa on paljon yhteisiä potilaita, joiden hoidon toteutuksesta ja hoidon porrastuksesta on epätietoisuutta. Paikallisesti sovitut hoitopolut ja yhteistyölinjaukset antavat mahdollisuuden vaikuttavampaan terveydenhuoltoon.

Toiminnan fokus työikäisten kohdalla tulisi olla siinä kuinka työkykyinen saadaan pidetyksi työkykyisenä ja kuinka häntä voidaan tukea työkyvyn palauttamiseksi tai osatyökyvyn saavuttamiseksi. Perusterveydenhuollossa tulisi olla hyvä tuntemus potilaiden perhe- ja asuinympäristöstä, kun työterveyshuollon toimintaympäristötuntemus taas kohdistuu ennemminkin potilaiden työpaikkoihin. Näiden kontekstien yhdistämiselle on selvästi tilaus olemassa lakimuutosten myötä.

Työterveyshuollon näkökulma

Viime kesän lakimuutosten ja tulevan työterveyshuoltoasetuksen myötä työkyvyn koordinaatiovelvoite kuuluu työterveyshuollolle (kuva «Työterveyshuollon rooli työkyvyn tuen koordinoinni»2). Työkyvyn tukeminen on työterveyshuollon ydinosaamista ja siten lakimuutokset antavat mahdollisuuden tuoda esille tätä osaamista oikea-aikaisesti potilaan parhaaksi.

Työterveyshuoltoyksiköissä tarvitaan paikoin vielä vahvempaa osaamista ja laadukkaampaa toimintaa, jotta työterveysyhteistyö saadaan sille kuuluvalle tasolle. Erityisesti työterveysneuvotteluosaaminen ja sen prosessiluonteisuus korostuu työkyvyn tukemisessa. Muu terveydenhuolto odottaa työterveyshuollon huolehtivan mm. siitä, että työnantaja tekee tarvittavat työjärjestelyt, jotta sairauslomalta palaava voi palata työhönsä.

Työterveyshuolto terveydenhuoltojärjestelmässä

Työterveyshuollon piiriin kuuluu keskimäärin n. kolmannes koko väestöstä ja työikäisistä yli puolet (Kuva «Työterveyshuollon piiriin kuuluvien 16–64 -vuotiai»3). Työterveyshuolto tukee osaltaan paikallisesti vaihdellen perusterveydenhuollon terveyden edistämisen ja avosairaanhoidon palvelujen tuottamista. Työterveyshuoltoyksiköissä tapahtuu luultavasti terveyskeskuksia enemmän myös eri alojen erikoislääkäreiden konsultaatioita, mikä osaltaan mahdollistaa erikoissairaanhoitoon tarkoituksenmukaisen porrastamisen, jolloin myös työkyvyn arviointi prosessi nopeutuu.

Työterveyshuolto Suomessa 2010 -katsauksen mukaan 65 % työterveysasiakkaista on yksityisten työterveystoimijoiden hoidossa. Työterveyspalveluiden tuottajaprofiili vaihtelee sairaanhoitopiireittäin. Koko työterveyshuoltokentän kokonaisuus tuleekin huomioida terveydenhuollon järjestämissuunnitelmissa ja alueellisissa hoitoketjuissa.

Yhteistyö terveydenhuollon eri tasojen välillä edellyttää työterveyshuoltotoimijoiden kesken organisaatiorajat ylittävää ymmärrystä työkyvyn tuen ympärillä, jotta koko terveydenhuoltojärjestelmä saadaan toimimaan paremmin.

Lopuksi

Työterveyshuollon ydin nivoutuu työterveyshuoltolain pykäliin 1§ ja 12§, joissa on kuvattu lain tarkoitus ja työterveyshuollon ydinsisältö. Tämä totuus unohtuu usein niin meiltä työterveysammattilaisilta kuin muultakin terveydenhoidolta, kun työterveyshuollon odotetaan hoitavan työikäisten sairaudet päästä varpaisiin. Työterveyshuollon fokus tulisi työterveyshuoltolain mukaan olla työhön liittyvien sairauksien tunnistamisessa ja siihen liittyvässä työkyvyn alenemisen riskin tunnistamisessa, ei työikäisten kaikkien sairauksien hoidossa.

Missä menee raja perusterveydenhuollon ja työterveyshuollon sairaanhoidon välillä? Maassamme tarvitaan käytännön tason yhteistyötä, jossa paikalliset terveydenhuollon ammattilaiset yhdessä luovat toimivia ja käytäntöä palvelevia hoitoketjuja.

Työterveyshuoltotoimijoiden ja muun terveydenhuoltojärjestelmän kesken tarvitaan yhteistyötä, jossa pohditaan työterveysjärjestelmän toimintaa ja suhdetta muuhun terveydenhuoltoon ja kuntoutukseen. On pyrittävä löytämään uusia tapoja tehdä yhteistyötä unohtamatta toiminnan kohdetta, ihmistä, jonka terveydentila ja työkyky ja niiden tukeminen tulisi kaikilla olla toiminnan keskiössä.