Suomi sairauspoissaolojen kärkisijoilla OECD-maissa – Työpaikan ja työterveyshuollon yhteistyössä varaa parantaa

Irti joko-tai-ajattelusta

Yksi keskeinen selittävä tekijä Suomen korkeille sairauspoissaolo- ja työkyvyttömyysluvuille on tapa nähdä työkyky mustavalkoisena ilmiönä. Henkilö on totuttu arvioimaan niin työpaikoilla kuin terveydenhuollossakin joko työkykyiseksi tai työkyvyttömäksi. Tällöin työntekijä, jonka työkyky on alentunut, mutta jolla samaan aikaan on myös merkittävästi työkykyä jäljellä, päätyy herkästi kokonaan pois työelämästä. Monissa muissa maissa arviointi on huomattavasti joustavampaa. Esimerkiksi Ruotsissa työkyvyn alenemaa arvioidaan portaittain 25 %:sta alkaen ja Isossa-Britanniassa taas arvioidaan ensisijaisesti nimenomaan jäljellä olevaa työkykyä.

Pitkät hoitoonpääsyjonot ongelma

Toinen merkittävä runsaita sairauspoissaoloja selittävä tekijä on työstä poissaoloa hoidon osana painottava hoitokäytäntömme etenkin mielenterveyden häiriöissä sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksissa. Kun tähän vielä yhdistetään tiettyjen terveydenhuoltopalvelujen heikko saatavuus ja siihen liittyvät pitkät odotusajat, ovat eväät maailmanlaajuisestikin kärkitasoa oleviin lyhyt- ja pitkäaikaisiin työkyvyttömyyslukuihin koossa.

Työhönpaluutukeen huomiota

Jotta pitkään paikallaan polkenut sairauspoissaolo- ja työkyvyttömyystilanne saataisiin muuttumaan, tehtiin Suomessa vuoden 2012 aikana merkittäviä muutoksia lainsäädäntöön. Nämä muutokset tehostavat työkyvyn hallintaa, seurantaa ja varhaista tukea, minkä lisäksi jäljellä olevan työkyvyn ja työhönpaluumahdollisuuksien arvioinnille annetaan huomattavasti aiempaa suurempi painoarvo vaatimalla arvion tekemistä aina, kun henkilölle on kertynyt 90 sairauspäivärahapäivää edeltävien kahden vuoden aikana.

Henkilön työkyky on sidoksissa paitsi hänen toimintakykyynsä myös hänen työnsä vaatimuksiin ja toisaalta mahdollisuuksiin järjestellä ja muokata työtä työkyvyn muutostilanteissa. Työkyvyn ja etenkin jäljellä olevan työkyvyn hyödyntämismahdollisuuksien arviointi onnistuu parhaiten, kun arviointi toteutetaan työterveyshuollon, työntekijän ja työpaikan yhteistyönä.

Työterveyshuollon tehtävänä on tarvittaessa yhdessä muun terveydenhuollon kanssa selvittää henkilön toimintakyky ja siihen liittyvän työkyvyn muutoksen syy. Käsitystä työkyvystä ei tule perustaa pelkästään potilaan kuvaukseen omasta työkyvystään tai tilanteesta töissä, vaan lääkärin tulee muodostaa arvionsa mahdollisimman pitkälle omien havaintojensa, objektiivisten tutkimuslöydösten ja muusta terveydenhuollosta saatujen tietojen perusteella. Jos käytettävissä ei ole tuoretta työpaikkaselvitystä, lääkärin kannattaa olla jo varhain yhteydessä työpaikkaan arviota tehdessään.

Toimintakyvyn kuvauksen perustaminen vain objektiivisesti todettavissa oleviin havaintoihin on kuitenkin usein haasteellista, sillä esim. masennuksen tai kivun voimakkuuden ja sen aiheuttamien rajoitusten arviointia on vaikea tehdä ilman potilaan osallistumista oireiden voimakkuuden tai vaikeusasteen kuvaukseen. Tällöin kuvauksessa on tehtävä ero niiden tietojen välillä, jotka lääkäri on itse voinut todeta, verrattuna niihin tietoihin, jotka perustuvat kokonaan tai pääosin henkilön omaan kuvaukseen.

Lausunnossaan työterveyslääkärin on syytä kuvata henkilön toimintakyky mahdollisimman yksityiskohtaisesti, niin että työpaikalla ymmärretään riittävän selkeästi, mihin töihin henkilö kykenee ja mihin ei. Yleisluonteisia rajoitteita, kuten "ei kykene nostotyöhön", "ei kykene seisomatyöhön" tulee välttää, vaan sen sijaan kuvata esimerkiksi, millaisia kuormia henkilö kykenee nostamaan tai kuinka pitkään hän pystyy yhtäjaksoisesti työskentelemään seisten. Mitä paremmin työkyvyn rajoitukset on työterveyshuollossa perusteltu, sitä valmiimpia työpaikoilla yleensä ollaan toteuttamaan tarvittavat työjärjestelyt.

Mitä tarkempi arvio sairauden kestosta ja työkyvyn mahdollisesti asteittaisesta palautumisesta pystytään antamaan, sitä paremmin työpaikalla pystytään arvioimaan tarvittavien toimenpiteiden mahdollisuus, laajuus ja kesto. Jos työhönpaluun tueksi suositellaan erityisjärjestelyitä, on näiden kestosta tai toimenpiteiden uudelleentarkasteluaikataulusta hyvä antaa arvio. Toisaalta, jos arviota toipumisesta ei pystytä ilmoittamaan tai se on hyvin epävarma, on tämäkin hyvä ilmoittaa.

Jos työterveyshuolto pystyy antamaan arvion työssäjatkamista tai työhönpaluuta tukevien toimenpiteiden, kuten apuvälineiden tai erikoisjärjestelyiden kustannuksista, on tämä tieto työnantajalle erittäin arvokasta ja käyttökelpoista arvioitaessa työkyvyn tukitoimien kustannuksia suhteessa poissaolon ja siihen liittyvän työkyvyttömyysriskin kustannuksiin. Tieto mahdollisista rahoituslähteistä (eläkevakuutusyhtiö, TE-toimisto jne.) suunnitelluille tukitoimille on tärkeää etenkin sellaisille pienemmille työnantajille, jotka joutuvat käsittelemään työkykyasioita harvoin.

Työterveyshuollon arvioidessa työkykyä ja työkyvyn palauttamisen tai pysyvien muutosten vuoksi tarvittavia toimia on pyrittävä myös esittämään arvio mahdollisista ongelmista, joita työhön paluun ja työjärjestelyiden myötä voi ilmaantua. Paitsi henkilöä itseään suoraan koskevat mahdolliset ongelmat, on parhaan mukaan yritettävä hahmottaa myös muusta työyhteisöstä kumpuavat ongelmalähteet, kuten työn ja työmäärän uudelleenjakamisesta aiheutuvat seuraukset tai mahdollisten helpotuksiksi koettujen järjestelyiden herättämä kateus.

Työkyvyn palautumista seurataan ja siitä raportoidaan eri osapuolten kesken erityisesti silloin, jos työkyky ei palaudu suunnitellulla aikataululla tai jos suunnitellut tukitoimet osoittautuvat hyödyttömiksi tai toteuttamiskelvottomiksi. Pelkkään spontaaniin tiedonkulkuun ei voi luottaa, joten on parasta sopia selkeä seuranta-aikataulu vastuutuksineen niin työpaikkaa kuin työterveyshuoltoakin varten.