Kohti toimivaa työnjakoa?

Suomalaisen työterveyshuollon erityispiirre sisällyttää sairaanhoito osaksi korvausjärjestelmän piiriin kuuluvaa työterveyshuoltoa on jälleen ollut vahvasti esillä sekä monilla tasoilla terveydenhuollosta ja työelämän pelisäännöistä päättävissä elimissä että julkisuudessa. Keskustelu vilkastui erityisesti, kun THL esitti lokakuussa seitsemän kohdan aloitteessaan, miten se haluaisi turvata kiireettömän perusterveydenhuollon kaikille. Sosiaali- ja terveydenhuollon julkinen rahoitus ja perusterveydenhuollon järjestämisvastuu osoitettaisiin alueellisille toimijoille, esim. sote-alueille. Perusterveydenhuollon palveluiden tuottajina voisivat toimia julkinen sektori, ns. kolmas sektori ja yksityinen sektori. Työterveyshuoltoyksiköt keskittyisivät perustehtäviinsä eli työperäisten sairauksien ehkäisyyn, työhön paluun tukemiseen ja työyhteisöjen kehittämiseen. Potilaan valinnanvapaus perusterveydenhuollon palveluntuottajan osalta valjastettaisiin kehityksen käyttövoimaksi eli raha seuraisi valinnan tehnyttä potilasta. Myös työterveysyksiköissä voisi mitä ilmeisimmin olla tarjolla perusterveydenhuollon palveluita edellä kuvattujen raamien puitteissa.

Sairaanhoidosta osana työterveyshuoltoa on keskusteltu Suomessa jo vuosikymmenien ajan. Viimeinen virallinen ohjeistus toimintamallistamme "Työterveyshuollon hyvä sairaanhoitokäytäntö" on julkaistu professori Kaj Husmanin johtaman työryhmän toimesta STM:n tilauksesta vuonna 2010. Tämä Työterveyslaitoksen julkaisu löytyy mm. yhdistyksemme kotisivuilta. Sen ydinviesti on, että työterveyshuollossa keskitytään hoitamaan työhön liittyviä sairauksia. Osalla niistä ei ole etiologista yhteyttä työhön, mutta tauti rajoittaa työkykyä, työ pahentaa oireita tai sen takia on vaarana ennenaikainen eläköityminen. Osa on työperäisiä sairauksia, joilla on etiologinen yhteys työhön.

Käytännössä tilanne on monimutkainen. Suomalainen työnantaja voi halutessaan ostaa työntekijöilleen työterveyshuoltoon liittyen sairaanhoitopalvelut siinä laajuudessa kuin haluaa; joko ei mitään tai lähes kaiken mahdollisen erikoislääkärikonsultaatioihin saakka. Toimintakenttä on kaikkien kannalta hyvin kirjava: Työntekijöille sairaanhoito on eritasoista riippuen työnantajasta ja työterveyslääkärin asiakasyrityksillä on erilaisia sairaanhoitosopimuksia. Työnantajille sairaanhoito työterveyden kautta joko on taloudellisesti ja toiminnallisesti kannattavaa tai sitten ei – riippuen mm. yrityksen asemasta suhteessa perusterveydenhuollon järjestämisvastuuseen. Työterveysyksiköille sairaanhoitosopimukset ovat joko tuottavaa liiketoimintaa tai lisäkulu riippuen siitä, onko kyseessä integroitu, ulkoistettu tai osaomistuksessa oleva työterveyshuolto ja onko yrityksen työntekijöillä esim. vuosikymmenien kuluessa kartutettu sairaskassa. Terveydenhuollon palveluista vastuuta kantavien on hankala arvioida alueellisesti perusterveydenhuollon palvelujen tarvetta, kun se vaihtelee yritysten ja organisaatioiden tahtotilasta ja työterveyspalveluiden saatavuudesta riippuen.

Me suomalaiset työterveyslääkärit olemme saaneet koulutuksen, jonka pohjalta on mielekästä ja palkitsevaa tehdä työterveyshuoltoon liittyen myös sairaanhoitoa. Tunnistamme sairasvastaanotolla työhön liittyviä sairauksia ja työkyvyn uhkia. Potilaille sairaanhoidon sisällyttäminen työterveyshuoltoon on etu. Yritykset haluavat maksaa siitä, että työntekijöiden työolosuhteet tunnetaan myös sairasvastaanotolla, jolloin sairauksien hoito ja työhön paluun tuki on mahdollisimman tehokasta ja sujuvaa.

Mielestäni kaikkea ns. yleislääkäritasoista sairaanhoitoa ei ole tarkoituksenmukaista työterveyspalveluna tuottaa. Olemme erikoistuneita työterveyshuoltoon eli "työterveystieteeseen", eikä meidän pidä roikottaa mukanamme kaikkien lääketieteen alojen erityisosaamista. "Työterveyshuollon hyvä sairaanhoitokäytäntö" ja kesän 2012 lakiuudistukset (30-60-90-sääntö) antavat hyvät suuntaviivat työterveyshuollon toiminnalle. Sopimuksia työn jaosta perusterveydenhuollon ja muun terveydenhuollon kanssa tulee tehdä. Toivon, että sairaanhoidon rajapintakeskustelussa päästäisiin valtakunnallisiin ainakin nykytilaa selvempiin sopimuksiin. Työterveyshuollon sisällä pitäisi löytää yksituumaisuus siitä, mitä korvattavana työterveyshuoltona on tarkoituksenmukaista tehdä – siitäkin huolimatta, että työnantajilla on oikeus ostaa työntekijöilleen mitä vaan.