Työelämä muutoksessa – mitä tilastot kertovat?

Työssä kehittyminen tärkeää suomalaisille

Palkkatyön merkityksen vähenemistä on ennustettu pitkään ja yleisesti, mutta suomalaispalkansaajia voi yhä kuvata vahvasti työsidonnaisiksi. Vuonna 2008 yli puolelle (54 %) palkansaajista ansiotyö oli erittäin tärkeä elämänsisältö. Vaikka tämä osuus oli jonkin verran laskenut vuodesta 1984 (60 %), työtään erittäin tärkeänä ja merkittävänä pitävien osuus oli samalla aikavälillä kasvanut 34 prosentista 40 prosenttiin (naiset 47 %, miehet 32 %).

Työolotutkimuksen vastaajilta on myös tiedusteltu, kumpi heille on tärkeämpää: työn sisältö vai palkka. Vuonna 1984 vastaukset jakautuivat jotakuinkin tasan, mutta ajan mittaan työn sisällön merkitys on ajanut palkan ohi. Vuonna 2008 kaksi kolmesta (67 %) naisesta piti työn sisältöä tärkeämpänä kuin palkkaa; miehistäkin näin ajatteli yli puolet (54 %).

Suomalaisista piirtyy Tilastokeskuksen työolotutkimuksen valossa – ja eurooppalaisen työolotutkimuksen kautta suhteessa muiden maiden palkansaajiin – kuva palkansaajina, jotka arvostavat työnsä itsenäisyyttä, mielenkiintoisuutta ja työn tarjoamia kehittymismahdollisuuksia. Vuonna 2008 puolet naisista (49 %) ja 40 prosenttia miehistä piti erittäin tärkeänä sitä, että voi kehittyä työssään, kun samalla vain joka kymmenes (naiset 10 %, miehet 9 %) piti uralla etenemistä erittäin tärkeänä itselleen.

Myönteistä onkin se, että palkansaajat kokevat kehittymismahdollisuuksiensa parantuneen tasaisesti työolotutkimuksen tarkastelujakson aikana (kuvio « Kehittymismahdollisuudet työssä. Hyvät mahdollisu»1). Myös koulutusmahdollisuudet ovat parantuneet, ja suomalaiset johtavat EU-maita työpaikkakoulutukseen osallistumisessa. Vuoden 2008 työolotutkimuksessa lähes 60 prosenttia palkansaajista kertoi osallistuneensa työnantajan kustantamaan koulutukseen vuoden aikana, kun vuonna 1977 osuus oli 27 prosenttia.

Palkansaajat ovat kokeneet voivansa myös vaikuttaa työnsä eri osatekijöihin tutkimuskerta kerralta enemmän – tämä koskee kaikkea muuta paitsi työtahtiin vaikuttamista (kuvio «Vaikutusmahdollisuudet työssä. Voi vaikuttaa paljo»2).

Kuva 1. Kehittymismahdollisuudet työssä. Hyvät mahdollisuudet. Palkansaajat (%). Työolotutkimukset 1977, 1990, 1997, 2003 ja 2008. Tilastokeskus.

Kuva 2. Vaikutusmahdollisuudet työssä. Voi vaikuttaa paljon tai melko paljon. Palkansaajat (%). Työolotutkimukset 1984, 1990, 1997, 2003 ja 2008. Tilastokeskus.

Työnteon ajat ja paikat moninaistuvat

Työaikojen ja työnteon paikkojen moninaistuminen kuvaa tämän päivän työelämää, ja eurooppalaisessa mittakaavassa suomalaisten työajat joustavat paljon. Parhaimmillaan nämä joustot hyödyttävät sekä työntekijää että työnantajaa. Työnantajan tarpeista lähteviä joustoja kuten työpäivien satunnaisia venymisiä ei panna välttämättä pahakseen, kun itsellä on vastavuoroisesti mahdollisuus joustaa oman perhe- ja yksityiselämän tarpeista lähtien.

Valtaosalla (62 %) palkansaajia oli mahdollisuus vaikuttaa työaikojensa alkuun tai loppuun vähintään puolella tunnilla vuonna 2008, kun vuonna 1984 tämä mahdollisuus oli vain reilulla kolmanneksella (36 %). Vuonna 2008 yhtäältä reilu kolmannes (35 %) naisista ja vajaa puolet (46 %) miehistä koki voivansa käyttää työaikajoustoja omiin tarpeisiinsa, ja toisaalta 29 prosenttia naisista ja miehistä kertoi joustavansa työajoissaan esimiehen tai työtehtävien vuoksi vähintään viikoittain.

Työajoissa joudutaan enenevästi joustamaan myös globalisoitumisen myötä. Monikansallisessa yrityksessä työskentelevä suomalainen toimihenkilö, jonka esimies on toisella mantereella ja asiakkaat kolmannella, joutuu välillä nousemaan puhelinpalavereihin aamuyöstä.

Tietotekniikan kehittymisen ja erilaisten mobiililaitteiden myötä työn teko ei ole monilla enää paikkaan sidottua. Varsinaisen, työnantajan kanssa sovitun, etätyön tekeminen ei ole yleistynyt siinä määrin kuin joskus ennustettiin, sillä ainoastaan 14 prosenttia palkansaajista kertoi tekevänsä ainakin osittaista etätyötä vuonna 2008. Huomattavasti useammalle kuitenkin työsähköpostin lukeminen ja siihen vastaaminen työpaikan ulkopuolella, jopa vapaa-ajalla, on arkipäivää. Työelämä on muuttunut kiivastahtisemmaksi myös tässä mielessä. Suurin osa työasioissa vapaa-ajalla tavoitelluista tosin haluaakin olla tavoitettavissa työajan ulkopuolella silloin, kun tarvetta on.

Työaikojen ja -paikkojen moninaistuminen luo haasteita työajan seurantaan. Kotona, lentokoneessa ja hiekkalaatikon laidalla työpapereita lukeva tai sähköpostiinsa vastailevan toimihenkilön työajan venymisestä ei ole selvillä kukaan muu kuin hän itse – jos hänkään. Tämä työn ja vapaa-ajan rajojen hämärtyminen asettaa uusia haasteita palkansaajille, joiden on itse otettava vastuu siitä, että työaika pysyy kohtuuden rajoissa.

Epävarmuus ja ristiriidat yleistyneet

1990-luvun lama oli monessa suhteessa käänteentekevä suomalaisen työelämän kannalta tarjotessaan hyvän maaperän erilaisten joustavuus- ja tehostamisstrategioiden läpivientiin. Ylitöiden teko oli 1990-luvun lopussa erittäin yleistä, ja haittaavan kiireen kokemus yleistyi. Naisvaltaisella kuntasektorilla työ koettiin kiireen suhteen kaikkein paineisimmaksi, eikä tilanne helpottanut edes 2000-luvun alussa. (Kuvio «Kiireen haittaavuus työnantajan mukaan. Haittaa er»3)

Kuva 3. Kiireen haittaavuus työnantajan mukaan. Haittaa erittäin tai melko paljon. Palkansaajat (%). Työolotutkimukset 1984, 1990, 1997, 2003 ja 2008. Tilastokeskus.

Epävarmuuden kasvua pidetään yhtenä nykytyöelämää kuvaavana piirteenä. Niin sanotun määrällisen työn epävarmuuden kokemukset eli irtisanotuksi tulemisen ja työttömyyden uhat seurailevat talouden suhdanteita. On kuitenkin myös niin sanottua laadullista työn epävarmuutta, joka näyttää kasvaneen suhdanteista riippumatta. Kyse ei tällöin ole työpaikan konkreettisesta menetyksestä, vaan työhön liittyvien piirteiden ja ominaisuuksien menettämisen ja (vastentahtoisen) muutoksen uhasta. Vuonna 1997 joka kolmas (33 %) palkansaaja koki ennakoimattomat muutokset epävarmuustekijänä työssään, vuonna 2008 osuus oli 40 prosenttia. Epävarmuutta lisää se, että tiedon saanti omaa työtä koskevista muutoksista jo suunnitteluvaiheessa romahti vuosituhannen vaihteessa (41 % vuonna 1997 ja 34 % vuonna 2003) eikä ole sittemmin kohentunut. Muutos liittyy muun muassa yritysten pörssiin kirjautumiseen, jolloin esimerkiksi omistajavaihdoksista ei voida tiedottaa etukäteen.

Sosiaaliset suhteet ovat suomalaisille tärkeä työssä viihtymistä lisäävä tekijä. Siksi onkin huolestuttavaa, että 2000-luvulla esimiestuen saaminen ja työyhteisön kokeminen kannustavaksi ovat heikentyneet, ja ristiriidat ja kilpailuhenki työpaikoilla lisääntyneet. Työpaikkakiusaamista on havainnut työpaikallaan puolet naisista ja reilu kolmannes (36 %) miehistä; vuonna 2008 naisista viisi ja miehistä kolme prosenttia kertoi olevansa itse kiusaamisen kohteena.

Epävarmuudella ja tiedonkulun avoimuudella on yhteyttä työpaikalla esiintyvään kiusaamiseen, ja kaikki mainitut ilmiöt ovat yhteydessä myös siihen, missä määrin palkansaajat kertovat kärsivänsä erilaisista psyykkisistä ja somaattisista oireista. Univaikeudet ovat lisääntyneet erityisesti naispalkansaajilla, joista 37 prosenttia kärsi niistä vähintään viikoittain vuonna 2008. Yli 80 prosenttia erilaisista psyykkisistä ja somaattisista oireista kärsivistä palkansaajista oli sitä mieltä, että työasioilla on ainakin jonkin verran yhteyttä oirehtimiseen; vajaa kolmannes piti tätä yhtyettä huomattavana vuonna 2008.

Suoranaisen väkivallan tai sen uhan kohteeksi joutuminen työssä on pitkällä aikavälillä kasvanut johdonmukaisesti. Kasvu paikallistuu tiettyihin ammattiryhmiin, ennen kaikkea terveydenhoitoalan ammatteihin, joissa yli joka kymmenes (11 %) joutui väkivallan tai sen uhan kohteeksi vähintään pari kertaa kuussa ja yli 40 prosenttia tätä harvemmin. Vuonna 1990 vastaavat osuudet olivat vain kolme ja 34 prosenttia. Väkivaltatilanteet ovat yleistyneet myös sosiaalityön, opetustyön, liikennetyön sekä palvelutyön ammateissa.

Mikä saa ikääntyneet jatkamaan?

Yksi tämän päivän työpolitiikan kriittisimpiä kysymyksiä on se, kuinka saada ikääntyneet pysymään työelämässä mahdollisimman pitkään. Suunta on sentään hyvä: kun vuonna 1998 vain reilu kolmannes (36 %) 55–64-vuotiaista oli työllisiä, vuonna 2012 osuus oli jo 58 prosenttia.

Vuoden 2008 työolotutkimuksessa tiedusteltiin eri tekijöiden merkitystä yli 55-vuotiaiden halukkuuteen jatkaa työssä vielä 63 ikävuoden jälkeen. Oma terveys ja voimavarat osoittautuivat tässä suhteessa kaikkein tärkeimmiksi. (Kuvio «Eri tekijöiden vaikutus haluun jatkaa työssä yli 6»4)

Kuva 4. Eri tekijöiden vaikutus haluun jatkaa työssä yli 63-vuotiaana. Vaikuttaa paljon. Vähintään 55-vuotiaat palkansaajat (%). Työolotutkimus 2008.

Halukkaimpia jatkamaan olivat ne vastaajat, jotka pitivät työtään tärkeänä ja merkittävänä, olivat tyytyväisiä työtehtäviensä sisältöön, pitivät työssä kehittymistä tärkeänä sekä osallistuivat oman työnsä suunnitteluun. Halukkuus jatkaa oli keskimääräistä suurempaa myös niillä, joiden työssä viihtymistä lisäsivät työn mielenkiintoisuus, aikaansaamisen ja hyödyllisyyden tunne, uusien asioiden oppiminen sekä mahdollisuus toteuttaa itseään. Nämä yhteydet olivat tilastollisesti merkittäviä myös kun ikä, sukupuoli, koulutustaso sekä työnantajasektori vakioitiin. Samalla tavalla työssä jatkamistaan pitivät muita todennäköisempänä he, joiden työpaikalla oli kannustava ilmapiiri ja avoin tiedonvälitys, jotka pystyivät käyttämään työajan joustoja omiin tarpeisiinsa ja joiden työpaikalla eri-ikäisten kykyjä käytettiin tasapuolisesti hyväksi, vanhempien työkokemusta arvostettiin ja ikääntyneiden työssä pysymistä edistettiin.

Kaikkein epätodennäköisimpänä työssä jatkamistaan 63 ikävuoden jälkeen pitivät ne palkansaajat, jotka kokivat kehittymismahdollisuutensa huonoiksi, joille kiire työssä aiheutti paljon haittaavaa rasitusta ja jotka eivät voineet vaikuttaa työtahtiinsa. Työn henkinen tai fyysinen raskaus lisäsi haluttomuutta jatkaa. Koettu terveydentila selitti työssä jatkamishaluja vuoden 2008 tutkimuksen aineistossa kuitenkin kaikkein voimakkaimmin. Terveytensä vain kohtalaiseksi tai huonoksi kokevien "riski" (odds ratio) työnteon lopettamisesta viimeistään 63 vuoden iässä oli nelinkertainen verrattuna terveytensä hyväksi kokevien vastaavaan.