Sovittelun mahdollisuuksia ja haasteita työelämässä

Konflikti, ristiriita ja oikeusriita

Konfliktit ovat osa kaikkea inhimillistä toimintaa. Ne syntyvät erilaisissa ongelmatilanteissa, joissa syntyy myös vääryyden kokemus. Törmäämme elämässämme lukuisiin tällaisiin tilanteisiin. Suurin osa konflikteista jää huomaamatta. Silloinkin kun konflikti tunnistetaan, se jää useimmiten ilman ulkoista reaktiota. Toisinaan vääryyden kokenut kääntyy kokemansa loukkaajan puoleen ja vaatii muutosta, korvausta tai muuta hyvitystä. Jollei loukkaaja tähän suostu, osapuolten välille syntyy ristiriita. Ristiriidan oikeudellistuessa siitä käytetään usein termiä oikeusriita. Tuomioistuin-sosiologiassa vääryyden kokemuksen muuttumista oikeusriidaksi kuvataan usein ns. riitapyramidina (kuva «»1).

Monesti ristiriidaksi tai jopa oikeusriidaksi kehittyneen konfliktin ratkaisemiseksi ei tehdä kaikkea voitavaa. Usein konfliktin ratkaisun esteenä on välttely. Välttelyyn perustuva toimintamalli on yleinen ainakin kuluttajakonflikteissa sekä monesti myös työyhteisöjen sisällä elävissä konflikteissa. Kissaa ei ole mukava nostaa pöydälle.

Käsittelemätön konflikti aiheuttaa epävarmuutta, huolta ja pelkoa sekä heikentää organisaation suorituskykyä. Myös stressillä katsotaan olevan yhteys työhön liittyviin konflikteihin.

Siksi konfliktin syntyminen ja muuttuminen ristiriidaksi tulisikin pyrkiä torjumaan ja sen jatkuminen keskeyttämään.

Mikäli konfliktia ei voida ratkaista yhteisön sisällä sen omilla vakiintuneilla tavoilla, nykyään yhä useammin käytetty seuraava vaihtoehto on sovittelu.

Sovittelu

Sovittelu on vapaaehtoisuuteen perustuva osapuolten välinen neuvottelu. Tavanomaisesta neuvottelusta sovittelu eroaa ennen kaikkea siten, että se tapahtuu ulkopuolisen sovittelija johdolla ja siten, että sovittelun neuvotteluprosessi on vaiheistettu. Usein sovittelusta käytetty termi on johdettu, strukturoitu neuvottelu.

Sovittelijan tehtävänä on johtaa sovittelua ja edistää osapuolten välistä dialogia. Sovittelija ei kuitenkaan ota konfliktia ratkaistavakseen. Kokeneen työyhteisösovittelijan Timo Pehrmanin sovittelijan 1. käsky kuuluukin seuraavasti: "Älä ota lähimmäisesi riitaa itsellesi, älä edes himoitse sitä."

Usein sovittelun vaihteet jaetaan viiteen eri osaan. Nämä ovat valmistelu-, aloitus-, selvittely-, neuvottelu- ja lopetusvaihe (kuva «»2).

Sanotaan, että käymällä läpi nämä sovittelun viisi eri vaihetta sovittelun osapuolet viis-astuvat. Suomen kieli osoittaa tässä viisautensa.

Valmisteluvaihe

Kuten usein elämässä muutenkin, asioiden hyvä valmistelu on sovittelun lopputuloksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Valmisteluvaiheessa sovittelija informoi osapuolia sovittelun keskeisistä pelisäännöistä sekä sopii käytännön järjestelyistä, kuten sovittelun ajasta, paikasta ja kestosta. Samalla hän saa tilaisuuden välittää osapuolille tahtonsa auttaa osapuolia sovinnon löytämiseen. Täten hän rakentaa heti valmisteluvaiheessa sovittelijan ja osapuolten välille luottamusta, joka on välttämätön, jotta sovittelussa asioiden merkityksellinen käsittely voisi olla mahdollista.

Valmistelu tapahtuu usein puhelimitse, mutta yhtä hyvin se voidaan tehdä myös tapaamisessa joko yhdessä konfliktin molempien osapuolten kanssa tai molempien kanssa erikseen.

Aloitusvaihe

Itse sovittelu alkaa sovittelijan ja osapuolten kohtaamisella ja jatkuu sovittelijan avauspuheenvuorolla sekä konfliktin osapuolten alkupuheenvuoroilla.

Sovittelijan aloituspuheenvuoron tarkoituksena on muun muassa käydä läpi jo valmisteluvaiheessa sovitut pelisäännöt. Kuitenkin vielä tärkeämpää kuin tämä on se, että sovittelija omalla avauspuheenvuorollaan usein vahvasti latautuneessa tilanteessa luo ilmapiiriä, jossa keskustelu osapuolten välillä voi jatkua siten, että konfliktia voidaan tarkastella aikaisempaa otollisissa olosuhteissa. Tällöin on tärkeää, että sovittelija koko olemuksellaan välittää osapuolille rauhallisuutta, oikeanlaista rentoutta sekä realistista optimismia. On tärkeää, että kaikki osapuolet voivat kokea tilanteen sellaiseksi, että heillä on tilaa kertoa oma näkemyksensä asiasta ja että he tuntevat tulevansa kuulluiksi.

Osapuolten aloituspuheenvuorot saattavat olla vahvasti emotionaalisesti latautuneita. Sovittelijan ei kuitenkaan tule pelätä tai vältellä tunteiden kohtaamista. Niiden piiloon ja käsittelemättä jättäminen estää usein osapuolten ja/tai sovittelijan välillä syntyvän riittävän laadukkaan dialogin kehittymisen.

Selvittelyvaihe

Avauspuheenvuorojen jälkeen sovittelu jatkuu selvittelyvaiheella. Selvittelyvaiheen tarkoituksena on edelleen vahvistaa sovittelun onnistumisen kannalta keskeistä luottamusta sovittelijan ja osapuolten välillä. Usein puhutaan luottamuspääoman lisäämisestä ja myöhemmässä neuvotteluvaiheessa sen käyttämisestä.

Edelleen selvittelyvaiheessa on tärkeää, että osapuolille annetaan tarvittaessa tilaa tunteiden purkamiseen. Usein tämä tapahtuu ns. erillisistunnoissa, joita sovittelija käy molempien osapuolten kanssa erikseen. Näissä erillisistunnoissa käsitellään myös konfliktin taustalla olevia osapuolten intressejä, tarpeita, huolia ja motiiveja. Näiden seikkojen esiintulo, niiden käsitteleminen ja arvottaminen on tärkeä osa sovittelua. Ne muodostavat tulevan sovinnon elementit.

Seuraavat kaksi kuvaa pyrkivät havainnollistamaan sitä, mitä laadukkaan sovittelun selvitysvaiheessa tapahtuu.

Kuva «»3, joka muistuttaa salmiakkipastillia, kuvaa sitä, miten sovittelun edetessä konflikti aluksi ikään kuin avautuu ja laajenee ja vasta neuvotteluvaiheessa uudelleen sulkeutuu sopimukseksi (kuva «»3).

Osapuolten aikaisemmin vahvasti asemiin, vaatimuksiin sekä oikeuksiin perustunut diskurssi laajenee vaatimusten taustalla oleviin intresseihin, tarpeisiin, huoliin ja motiiveihin, joista muodostuu tulevan sopimuksen sisältö.

Kolmioita esittävä kuva 4 pyrkii hahmottamaan sovittelussa tapahtuvan dialogin syvenemistä (kuva 4).

Keskustelun laajentuessa kuvassa «»3 ilmenevällä tavalla se samalla syvenee kuvassa 4 olevan asemat-sanan alla olevan paksun vaakasuoran viivan alla oleviin, aikaisemmin piiloon jääneisiin asioihin, kuten intresseihin, huoliin ja motiiveihin.

Näiden seikkojen tiedostaminen ja läpikäynti ovat välttämättömiä laadukkaan sovinnon löytämiseksi. Pääsy näihin taustalla oleviin osapuolten intresseihin, tarpeisiin, huoliin ja motiiveihin on sovittelun tavoite ja samalla sen haaste.

Jotta keskustelun laajeneminen ja syveneminen voisi tapahtua, on tärkeää, että sovittelussa kyetään sovittelijan johdolla luomaan riittävä luottamusten ilmapiiri, jotta dialogi voi laajeta ja syvetä tässä kuvaamallani tavalla.

Sovittelijan työkalut

Riittävän luottamuksen vallitessa ammattitaitoinen sovittelija käyttää erilaisia työkaluja. Niiden avulla hän edistää dialogia osapuolten välillä. Tällaisia työkaluja ovat muun muassa jo aikaisemmin mainitsemani erillisistunnot sekä esimerkiksi kyseleminen, toistaminen, peilaaminen, uudelleen muotoilu, yhteenvetojen tekeminen ja fläppitaulun käyttö.

Neuvotteluvaihe

Eräs tärkeä syy sille, miksi konfliktia ei saada sovittua, on liian aikainen neuvotteluvaiheeseen siirtyminen sekä osapuolten korostunut ratkaisukeskeisyys. Tällöin keskustelun ei anneta riittävästi laajentua ja syventyä. Tämän seurauksena on usein se, ettei asiaa joko saada sovittua tai että syntyvä sopimus ei ole laadukas.

Laadukas sovinto on osapuolten itsensä neuvottelema. Se ei perustu esimerkiksi sovittelijan tekemään sovintoehdotukseen. Kokenut sovittelija kieltäytyykin lähes aina sovintoehdotuksen tekemisestä silloinkin, kun osapuolet sitä häneltä yhdessä pyytävät. Sitä vastoin hän jatkaa osapuolten välisen dialogin edistämistä kohti osapuolten itsensä löytämää ratkaisua. Avustaessaan osapuolia sovittelija neuvotteluvaiheessakin käyttää jo selvittelyvaiheessa käyttämiensä työkalujen lisäksi usein esitettyjen näkökantojen kyseenalaistamista sekä testaa heidän väitteidensä oikeellisuutta ja vaatimustensa realistisuutta.

Kyseenalaistaminen ja realiteettitestaus

Kyseenalaistaminen ja realiteettitestaus tapahtuvat lähes poikkeuksetta sovittelijan ja vain toisen osapuolen kanssa käytävissä luottamuksellisissa erillisistunnoissa. Tällöinkin on tärkeää, ettei sovittelija tuo esille omaa mielipidettään, vaan auttaa osapuolta itseään tarkastelemaan näkemystensä oikeellisuutta ja esitettyjen vaatimusten realistisuutta. Kyseenalaistaminen ja realiteettitestaus vaativat sovittelijalta erityistä tahdikkuutta. Se on kuitenkin välttämätöntä, jotta osapuolet voisivat löytää oikean perustan, joille sovinto voidaan rakentaa.

Päätösvaihe

suurin osa sovitteluista päättyy sovintoon. Näin tapahtuu menettelystä riippuen 65–95 %:ssa sovitteluun viedyistä riidoista. Alhaisin sovintoprosentti on sellaisissa sovitteluissa, joihin osapuolet ovat esimerkiksi tuomioistuimen tai työnantajan vaatimuksesta osallistuneet. Sovintoprosentit ovat mielestäni korkeita erityisesti huomioon ottaen sen, että usein osapuolet ovat pyrkineet sovintoon ennen sovitteluun ryhtymistä. Selitys korkealle sovintoprosentille löytyy sekä sovittelijan että itse menettelyn tuomasta lisäarvosta.

Usein kuulee esitettävän, että sovittelussa syntynyt sovinto on myös laadukas. Millainen siis on laadukas sovinto? Yksinkertaisesti voidaan sanoa, että sovinto on laadukas, kun se tosiasiallisesti lopettaa konfliktin osapuolten välillä. Usein tällaiseen sovintoon liittyy esimerkiksi anteeksipyyntö.

Aina tavoite konfliktin päättymisestä ei toteudu vaikka sovinto tehdäänkin. Silloin sovinnon laadukkuus määräytyy sen mukaan kuinka hyvin osapuolten intressit toteutuvat sovinnossa. Merkitystä on myös itse menettelystä saaduilla kokemuksilla. Silloinkin, kun sovintoon ei päästä, on tärkeää, että osapuolet kokevat sovittelumenettelyn oikeudenmukaiseksi ja uutta antaneeksi. Tällaisissakin tapauksissa osapuolet usein kokevat sovittelun positiivisena kokemuksena, mikäli heille on annettu aito tilaisuus tulla kuulluksi ja heihin on suhtauduttu arvostavasti.