Valon pilkahduksia pimeässä

Olin viime pääsiäisen aikaan Lähi-idässä, jonka kulttuuri oli omiaan tuomaan piinaviikkojen todellisuuden lähemmäksi arkea. Seurasin souk-kauppiaitten kaupankäyntiä, joka lie sujunut samaan tyyliin jo vuosisatoja: hyörinää ja huutelua, täyshunnutettujen naisten ostoksia, elävien kanojen pelmentämistä ja kanarialintujen tirskuntaa. Elämä näyttää sujuvan, iloisestikin, vaikka taustalla on suuria ratkaisemattomia kysymyksiä, pelkoa, epäluuloa ja kireääkin tunnelmaa.

Tuolla kevään kylmällä piinaviikolla saimme hallituksen kehysriihen viestin budjettileikkauksista ja veronkorotuksista. Nyt odottelemme hallituksen rakennemuutospäätöksiä. Tieto lisää tuskaa – niin nytkin, kun mietin epäoikeudenmukaiseksi kokemaani Työterveyslaitoksen toimintaan kohdistunutta valtionapuleikkausta. Kuva huolella varjellusta tulevaisuudesta uhkaa särkyä.

Meidän suomalaisten omakuvaan kuuluu uhriutuminen. Pidämme itseämme sorrettuina, köyhinä, pieninä ja yksin jätettyinä. Kollektiiviseen synkkyyteen on omat historialliset syynsä: ruotsinvalta, nälkävuodet, tsaarinvalta, talvisota, 90-luvun lama ja Lahden 2001 tapahtumat. Suomalaisia on muuttanut parempien aikojen toivossa Amerikkaan ja Ruotsiin, tosin monet ovat myös palanneet. Olemme aina olleet työtä tekeviä ja vastuullisia, missä sitten olemme eläneetkin. Olemme kansakuntana yksi globalisaation menestyjiä – ainakin näin vielä uskoimme Nokian ollessa voimissaan. Haluammeko nähdä kaiken omien piinaisten silmälasiemme läpi, emmekä usko hyvinvointiimme?

Kuulun sodanjälkeisiin suuriin sukupolviin. Olemme kokeneet uskomattoman hyvinvoinnin kehityksen, saapashousuajoista pillifarkkuihin ja Radio Luxemburgista iPodeihin ja iPadeihin. Meidän teinisankarimme oli ujo, jopa pelokkaalta vaikuttanut finninaamainen rokkitähti Rauli "Badding" Somerjoki. Fanitimme Baddingiä ehkä siksi, että hän jotenkin omine haurauksineen muistutti meitä itseämme. Suurissa sukupolvissa syvälle menevä ujous ja ajoittainen itsetunnon heikkous oli (ja on) varsin yleinen piirre. Lasten omanarvontunto oli jäänyt isien juoksuhautoihin.

Tämän päivän some-nuoret ovat paljon rennompia esiintyjiä kuin me neljä–viisikymmentä vuotta sitten. Viestinnän tavat ovat mannermaistuneet, niin nuorten miesten, naisten, kuin sukupuolten välisetkin. Sosiaalinen media ja internet on muuttanut yhteydenpitoa virtuaaliseksi, digitalisoinut ystävyyssuhteetkin "feissaamisen" kautta. Mutta onko tämä digitalisaatio lopulta loitontanut meitä entisestään toisistamme ja samalla syventänyt ikäväämme toisen ihmisen luo?

Lähi-idässä kohtaamiset ja kaupankäynti ovat vieneet sivilisaatiota eteenpäin kautta historian. Nyt 21. vuosisadalla meidän pohjoisten melankolisten jurrikoiden on syytä ottaa oppia eteläisten ihmisten välittömyydestä, puutteen keskelläkin. Elämme samalla alati pienemmäksi käyvällä pallolla, meitä on seitsemän miljardia. Pienet vastoinkäymiset – kuten kehysriihen epäreiluiksi koetut päätökset – ovat hyttysen ininää maapallon mittakaavassa. Maailmassa on paljon tärkeämpiä ja isompia vääryyksiä ja ongelmia, joista meidän on oltava enemmän huolissamme.

Ei tasa-arvon onnelaa ole olemassakaan. Silti pimeinkin syksy tuo tullessaan lämmittävät valonsäteet, jotka saavat ohjata meidät kevään lämpöön ja työn iloihin, toivoon paremmasta tulevaisuudesta. Ainakin seuraavaan kehysriiheen asti.