Kerättären kynästä - Syrjäytynyt vai syrjäytetty?

Asiakkaani esimerkki:

Emilia (nimi muutettu) on 29-vuotias nuori nainen. Peruskoulun jälkeen lukio ja ammatillinen koulutus keskeytyivät, sen jälkeen hän on ollut toistakymmentä vuotta kotona. Emilian "löysi" etsivä nuorisotyö, joka järjesti hänelle paikan v. 2012 nuorten pajalle. Hän ei kyennyt olemaan siellä kolme viikkoa kauempaa, vaikka käyntejä oli vain kaksi kertaa viikossa, koska psyykkiset oireet lisääntyivät. Nuoriso-ohjaajien kanssa hän on pystynyt käymään juttelemassa pari kertaa viikossa yli vuoden ajan.

Emilia on asunut 29-vuotiaaksi äitinsä kanssa; sosiaaliohjaaja on auttanut häntä saamaan juuri oman asunnon. Päihteitä hän ei käytä lainkaan. Lapsuudessa hän kärsi vanhempien ja lähipiirin päihteiden käytöstä. Kotona hän tekee kotitöitä, pakkotoimintapiirteistä siivoamista, asioiden hoitoon ei pysty eikä jaksa. Viimeisen vuoden aikana hän on pystynyt käymään ulkona kävelemässä paremmin kuin ennen. Työmarkkinatuki on evätty, kun ei ole pystynyt lähtemään työhön.

Nuori nainen kertoo olleensa 15-vuotiaasta lähtien nykyisessä kunnossa. Väsynyt ja ahdistunut, ei jaksa mitään uusia asioita. Koulunkäynti on toistuvasti loppunut voimien puutteeseen ja ahdistusoireisiin. Inhoaa itseään, on jatkuvasti väsynyt. Suunnitellut tekevänsä itsemurhan viiltämällä ranteet, mutta sinnikkyyttään ei ole sellaista tehnyt. Kokee, että itsemurhassa "antaisi niiden voittaa" tarkoittaen vanhempiaan. Tarkistuspakkoa ja siivoamispakkoa kertoo olevan.

Vuosi sitten Emilia otti yhteyttä mielenterveystoimistoon (mtt), kun väsyi viiltelemiseen. Hän kävi psykologin luona, jonka kanssa on suunnitellut psykoterapiaa. Hän lopetti kuitenkin käynnit mtt:n psykologin luona, koska ei kokenut hänen kanssaan keskustelun oikein sujuvan. Psykiatri totesi depression ja kirjoitti suosituksen psykoterapiasta ja sv-päivärahasta, mutta päivärahaa ei myönnetty. Mtt:ssä mietitty myös mielenterveyskuntoutujien työhönvalmennusta, mutta Emilia ei ole vielä siinä kunnossa, että pystyisi sinne menemään. Asiakas kokee, ettei ole tällä hetkellä työkykyinen eikä jaksaisi myöskään opiskella. Hän toivoisi saavansa psykoterapian avulla asioita eteenpäin. Psykoterapia on järjestynyt Kansaneläkelaitoksen kautta, ja psykoterapeutin kanssa tapaamiset ovat juuri alkaneet.

Lääkärin vastaanotolla selkeä depression kuva, vaikean asteisen depression kriteerit täyttyvät. Tulee esille myös outoja ajatuksia, joiden vuoksi mahdollisesti psykoositasoinen masennus on kyseessä. Todetaan, että on pitkän hoidon ja kuntoutuksen tarpeessa. Lähdetään selvittelemään hoidon tehostamista. Kun kunto kohenee, mtt-kuntoutujien työhönvalmennus suunnitellaan myöhemmin. Lääkäri laati uuden B-lausunnon yli vuoden kestävän sairausloman ja kuntoutustuen ajalle. Kansaneläkelaitos eväsi sairauspäivärahan ja esitti asiakkaalle työkyvyttömyyseläkkeen hakemista, sillä B-lausunnosta ilmenevien sairauksien ja pitkän sairausloma-ajan vuoksi katsottiin, että asiakas voisi olla oikeutettu työkyvyttömyyseläkkeeseen. Kela hylkäsi hakemuksen työkyvyttömyyseläkkeeseen. Päätöksestä on valitettu ja sv-rahaa on haettu vielä kerran uudelleen.

Kliinistä työtä tekevän lääkärin havainnot vakuutusjärjestelmän merkillisyydestä torjutaan säännöllisesti "vakuutuslääketieteeseen perehtymättömän asiantuntemattomuudeksi". Kun noudatamme mahdollisimman kirjaimellisesti kelan ja työeläkelaitosten koulutuksissa saatuja ohjeita ja päätökset ovat täysin käsittämättömiä, lienee siinäkin kyseessä kliinikkojen taitamattomuus. Itse olen toiminut kliinikkona 28 vuotta ja havainnut, kuinka sairausvakuutus- ja työeläkepäätöksissä linjaukset ovat muuntuneet vähitellen ilman, että lainsäädäntö olisi tänä aikana muuttunut. Viimeisin havainto on, että heikossa asemassa olevien kansalaisten (ts. mielenterveyden sairauksista kärsivät vetäytyjät, päihderiippuvaiset, tulottomat) on entistä vaikeampaa saada sairausvakuutus- tai eläke-etuuksia. Jo aiemmin on ollut selvää, että hoito ja muut palvelut ovat kauempana heidän ulottuviltaan kuin muun väestönosan.

Sosiaalivakuutusjärjestelmä on osa yhteiskuntaa ja toimii osana sen ilmastoa ja asenteita, halusi se sitä tai ei. Kun yhteiskunnassa asenne heikosti pärjääviä kohtaan kovenee, se tapahtuu hitaasti ja huomaamatta. Ei vakuutusjärjestelmämme ole mikään neutraali saareke, jota ilmapiirin muutokset eivät koske. On oltava paikka ja keinoja, joiden avulla vakuutuslaitosten asemaa absoluuttisia totuuksia jakavana instituutiona voidaan kyseenalaistaa silloin, kun siihen on tarvetta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vakuutusjärjestelmämme osallistuu syrjäytymiseen syrjäyttämällä, mutta missä se voitaisiin tunnistaa ja missä siitä voitaisiin keskustella?

Raija