Suomalaisen työelämän kehityksestä naisnäkökulmasta

Palkkapoliittiset ratkaisut ja päätökset 1900-luvulla

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa on tehty kolme olennaisesti naisten asemaa parantanutta palkkapoliittista ratkaisua. Ensimmäinen on valtioneuvoston palkkapäätös 19.6.1945, joka kytkeytyi Paasikiven hallituksen pyrkimyksiin taata yhteiskuntarauha ja saada palkka- ja hintainflaatio kuriin. Päätöstä olivat valmistelleet hinta- ja palkkaneuvosto sekä hinta- ja palkkaneuvoston palkkajaosto, joissa STK:lla ja SAK:lla oli vahva edustus. Palkkaratkaisun käytännön vaikutus oli niukempi, kun naisia oli enemmän alimmissa palkkaryhmissä ja naiset tekivät vähemmän urakkatöitä. Päätös muutti kuitenkin nopeasti palkkasuhteita.

Toinen merkittävä ratkaisu tapahtui syksyllä 1947, jolloin STK:n aloitteesta palkankorotuspaineita purkamaan tuli lapsilisä, josta tuli lapsiperheiden äideille menevä sosiaalinen tulonsiirto (Bergholm, 2003).

Kolmas naismyönteinen palkkoihin vaikuttanut periaatepäätös oli ILO:n vuoden 1951 samanpalkkaisuussopimuksen hyväksyminen Suomen eduskunnassa vuonna 1962 (Hytönen et al., 2011). ILO:n sopimus samanarvoisesta työstä miehille ja naisille maksettavasta samasta palkasta tuli Suomen osalta voimaan 14.01.1964. Samanpalkkaisuusperiaate ei ole johtanut tasa-arvoon palkkauksessa, mutta erillisten palkkataulukoiden poistaminen on johtanut sukupuoleen perustuvien palkkaerojen vähittäiseen kaventumiseen. Julkunen korostaa myös 1960-lukua henkisenä murroksena, jolloin nuorten opiskelun lisääntyminen laski molempien sukupuolien työhön osallistumista (Julkunen, 1994, 2009).

Tärkeä asia naisten palkkatyön kehityksessä oli päivähoitolaki, joka oli poliittisena kiistakysymyksenä 1970-luvun alussa. Se vahvistettiin presidenttiesittelyssä 19.1.1973. Suomalaisen sukupuolijärjestelmän uudelleen muotoutumisessa tärkeitä ovat olleet myös aborttilaki vuonna 1970, vuoden 1972 kansanterveyslaki (sisälsi ehkäisyneuvonnan), päivähoitolaki vuonna 1973, puolisoiden erillisverotus vuonna 1974, äitiysvapaan ja äitiyspäivärahan pidentäminen vuonna 1974, isyysvapaa vuonna 1977 ja äitiysvakuutuksen muuttamisen vanhempainvakuutukseksi vuonna 1980 (Myrskylä, 2009).

Naistyöntekijöiden määrän kasvu ja palkkaero

Huomattava ja nopea työelämän sukupuolisuuden muutos tapahtui kymmenvuotiskautena 1970–1980, jolloin naisten ansiotyöhön osallistuminen kasvoi ripeästi. Erityisesti keski-ikäisten naisten työssäkäynti lisääntyi, jonka osoituksena 40–50 -vuotiaiden naisten työllisyysaste nousi yhdessä vuosikymmenessä yli 20 %. 35–47-vuotiaista naisista yli 80 % oli töissä vuonna 1980.

Naisten vahvistunut asema työelämässä johti myös ansiotulojen verotuksen olennaiseen muutokseen, kun puolisoiden yhteisverotuksesta siirryttiin erillisverotukseen vuoden 1976 alussa. Tämä verotusmalli suosi molempien puolisoiden työelämään osallistumista, kun yhteisverotus oli antanut verotukea yhden puolison ansaintamallille. Naisten työllisyys parani edelleen vuosina 1980–1990, mutta kehitys oli edellistä vuosikymmentä hitaampaa. Työllisyyden kasvu painottui aivan nuorimpiin ikäluokkiin ja yhä vanhempiin ikäluokkiin, 43–56-vuotiaisiin. Ripeintä työllisyyden kasvu oli 50–54-vuotiaiden ikäryhmissä. Korkean, yli 80 % työllisyysasteen ryhmä laajeni kattamaan 32–51-vuotiaat naiset (Julkunen, 2009).

Naisteollisuustyöntekijöiden keskituntipalkka oli vuoden 1964 alussa noin 68 % ja vuoden 1969 lopulla yli 70 % miesteollisuustyöntekijöiden keskituntipalkasta. Miesten ja naisten palkkatasa-arvo edistyi 1970-luvulla, kun solidaarinen palkkapolitiikka kavensi palkanansaitsijoiden palkkaeroja ja naisten asema työelämässä vahvistui. Miesten ja naisten välinen palkkaero kaventui niin teollisuudessa, kunnissa kuin rakennuksilla vuosina 1970–2000 (Hytönen et al., 2011). Tämä ei kuitenkaan kuvaa koko kehitystä, koska naiset ja miehet sijoittuvat suomalaisessa työelämässä eri sektoreille. Siksi Suomessa toimialojen palkkakehityksen erilaisuus on pitänyt yllä miesten ja naisten palkkaeroa.

1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun työelämä

1990-luvun lama muutti naisten työnkäynnin mallia oleellisesti. Pienten lasten äitien työssäkäynti kääntyi uusien lähinnä naisille kohdistuneiden perhe-etuuksien ja korkean työttömyyden yhteisvaikutuksesta laskuun. 2000-luvulla alle kouluikäisten lasten äideistä huomattava osa ei ole ansiotyössä. Osa- ja määräaikaiset työsuhteet ovat lisääntyneet. Näissä pätkityissä työsuhteissa työskentelevät useammin nuoret ja naiset kuin miehet ja keski-ikäiset. Pätkittyä työtä tehdään eri uravaiheissa, kirjavilla työehdoilla, monenlaisissa työyhteisöissä, erilaisissa elämäntilanteissa ja vaihtelevin motiivein. Määräaikaiseksi sovitut työsuhteet yhdistyvät myös työttömyyskokemuksiin ja epäsuotuisaan työmarkkina-asemaan. Työn pätkiminen ei ole sukupuolineutraalia: erityisesti korkeasti koulutettujen naisten ja naisvaltaisten hoiva- ja sosiaalialojen työtä teetetään pätkissä. Työn pätkimisen on tutkimuksissa todettu leimaavan erityisesti julkisella sektorilla työskentelevien naisten työuraa (Julkunen, 2010).

Muutoksen tuloksena suomalainen yhteiskunta on muovautunut selkeämmin työyhteiskunnaksi ja samalla työhön osallistumisen osalta aiempaa tasa-arvoisemmaksi. Toisaalta työllisyyden tasa-arvoistuminen on tarkoittanut naisten työllisyysasteen nousun ohella myös miesten työllisyyden rapautumista. Vuonna 2008 olivat 24–41-vuotiaat miehet vahvemmin mukana työelämässä kuin naiset, mutta 42–60-vuotiaitten ikäryhmässä naisten työllisyys oli jo runsaampaa kuin miehillä (Hytönen et al., 2011).

On hyvin vaikea ennustaa, miten talouden rakennemuutos, kansainvälisen laman seuraukset, mahdollinen uusi nousukausi ja suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle yhdessä muovaavat Suomen työelämän sukupuolirakennetta.