Pikku-Heikin pakina - Kas näin pitenevät sairauslomat!
Kävipä kerran, että suuressa sairaalassa työskentelevä erikoislääkärikollega T. Y. Intoinen joutui pieneen leikkaukseen. Sairauslomaa siitä määrättiin kuukausi. Leikkaaja sanoi, että tämän verran tästä kirjoitetaan kaikille. T. Y. Intoinen piti lomaa vähän pitkänä, kun työ on sisäsiistiä ja ponnistelua tehtiin vain ajatellen, mutta hän arveli keskeyttävänsä loman, jos siltä tuntuisi.
Toipuminen eteni hyvin. Parin viikon päästä kaikki rästiin jääneet lehdet oli luettu, yöpöydän kirjapinoa ei enää ollut, muutamat sukat oli neulottu ja koiralta irtosi jo karva kaikesta rapsuttelusta. Tunnin–kahden kävelyt kuulaassa syyssäässä sujuivat kivuitta – oli siis aika palata työhön.
Minnekäs se sairauslomatodistus oikein meni? Kollega väitti, että henkilöstöhallintoon ne yleensä menevät, mutta ei hän varmaksi tiedä, kun ei ole koskaan ollut poissa. Henkilöstöhallinnossa ensimmäinen sihteeri ei ollut varma, toinen sihteeri sanoi, että ei se heille kuulu, todistukset menevät suoraan sairaalan omaan työterveyshuoltoon, joka myös ylläpitää poissaolotilastoja.
No, T. Y.Intoinen ilmoitti vastaavalle työterveyslääkärille tulevansa töihin viikon etuajassa – voisiko arvon vastaava kollega hoitaa muutoksen todistukseen? Työterveyslääkäri osoittautui kuitenkin vastarannan kiiskeksi: "Sinulla pitää olla leikanneen lääkärin muutos todistukseen. Tai sitten sinun pitää itse ottaa Kelaan yhteyttä ja hoitaa muutos heidän kanssaan".
Leikkaaja oli tietysti lomalla, Kelalle ei asia potilaamme mielestä kuulunut – mikä neuvoksi? Oma esimies, kollega hänkin, oli sitä mieltä, ettei hänkään voi luvata työhön paluuta kesken loman. "Tämä byrokratia on tällaista, kyllä sinä voit olla sairauslomasi loppuun asti poissa." Toinen kollega oli sitä mieltä, että nauti nyt kerrankin stressittömästä syksystä: "Hulluhan sinä olet, jos tähän myllyyn tunget väkisin!" Potilaamme oli kuitenkin miettinyt, että pari luentoa pitäisi tehdä ja eräs koulutus järjestää, vähän tulevaa vuottakin suunnitella, kyllä hän sellaisia asioita voisi hyvin toimittaa. Jos tulisi kipuja, voisi vaikka tutkimuspöydälle panna pitkäkseen. Oma puoliso, lääkäri hänkin, oli valmis auttamaan ja muuttamaan todistusta, mutta eiväthän omaisten tekemät todistukset ole suositeltavia…
Sinnikäs yrittäminen päästä omaan työhön omalle työpaikalle työkuntoisena ja -haluisena ei lopulta onnistunut. Oltuaan asiasta yhteydessä yhteensä kahdeksan eri henkilön kanssa asiasta T. Y. Intoinen väsyi yksinkertaisen asian byrokratisointiin ja ihmeelliseen asian väistelyyn. Hän teki oman ratkaisunsa: oli sairauslomansa lähes loppuun poissa ja palasi töihin vain päivän etuajassa. Hän muutti itse SVA-todistuksen loppumispäivämäärän ja allekirjoitti sen itse – kas, kun kukaan ei siitä huudellut perään.
Pari päivää työhön paluun jälkeen eräs työtoveri ihmetteli, että miten T. Y. Intoinen on työpaikalla, kun tietokoneen työlista näyttää, että hän olisi vielä yli kolme viikkoa sairauslomalla. Asia vaati tietysti selvittämistä: hallintosihteeri ja ATK-osasto perkasivat lokitietoja myöten, miten virheellinen tieto oli järjestelmään joutunut – ikinä asia ei selvinnyt.
Leikkaus onnistui hyvin, mutta sairauslomasta jäi paha mieli. T. Y. Intoinen mietti, miten ne tavalliset ihmiset selviävät järjissään liian pitkistä sairauspoissaoloistaan? Montako työvuotta menetetään järjestelmän jäykkyyden vuoksi, montako iatrogeenista työkyvyttömyyseläkettä aiheutetaan? Hän mietti myös, mitä sanoa, kun seuraava sairausloma on tarjolla? Ettei ota sairauslomaa ollenkaan? Vai kysyykö, voisiko olla pari kuukautta pidempään poissa, kun ei hänen työpanostaan kaivata?
Tämä tarina on tosi. Mitä tarinasta voi oppia? Yksi: byrokratia ruokkii byrokratiaa – tässäkin kaikkein yksinkertaisimman pikku todistuksen käsittelyyn osallistui kymmenkunta ihmistä ja työaikaa käytettiin siihen tuntitolkulla. Kaksi: yksinkertaisimman kautta asiat sujuvat. Jos minulta joku kysyy, miten hän voisi sairauslomaansa lyhentää, kaivan mustekynäni esiin saman tien. Tietäisin auttavani.