STLY:n kevätseminaarin juhlapuhe

Historiaa

Olen tehnyt ison osan työuraani ISTLY:n toimialueella Kuopiosta käsin. Vajaat 40 vuotta sitten, joulukuussa 1974 olin STLY:n sihteerinä ideoimassa ja tukemassa alaosastojen perustamista, niin myös tämän ISTLY:n - jo vuodesta 1975 alkaen olin mukana tiiviisti sen toiminnassa. Aloitimme aluetyöterveyslaitoksen Kuopiossa syksyllä 1975. ISTLY:n tukemana lähestyimme heti alkuun toimialueemme työterveyskollegoja heidän työpaikoillaan, ja työmme sai työterveyskollegojen tuella lentävän lähdön. Uskoakseni yhteistyöllä luotiin pohja luottamukselle, jonka avulla pääsimme Työterveyslaitoksen porukalla levittämään Itä-Suomen yrityksiin ja toimipaikoille työterveyden ilosanomaa. Tuolloin elettiin työterveyshuollon ja työsuojelun nousun aikaa. Eritoten työsuojeluun mutta myös työterveyshuoltoon liittyi voimakkaita poliittisia intohimoja.

1970-luvulla työterveyslääkäriksi lähti joukko ennakkoluulotonta ja innostunutta kollegakuntaa. ISTLY:n alkuvaiheen ydinporukasta muistan esimerkiksi Rainer Icénin (ISTLY:n ensimmäinen puheenjohtaja), Pertti Kuikan, Tom Sjöblomin ja Osmo Karhusen. Tämä porukka on ollut keskeisesti vaikuttamassa siihen, että työterveyshuollostamme on tullut arvostettu ja hyvin toimiva erikoisala.

Yhteistyö työterveyshuoltokollegojen kanssa auttoi myös alkuunsaattamaan yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen, joissa Kuopion korkeakoulu oli uranuurtaja. Ensimmäinen varsinainen alamme professuuri saatiin osa-aikaisena v. 1985, missä jatkoin osa-aikaprofessorina kesään 2009. Saimme tuolloin professuurin muutettua päätoimiseksi, Kimmo Räsänen seurasi allekirjoittanutta professorina, siis ensimmäisenä päätoimisena alamme professorina Suomessa.

Kandiopetus ei olisi onnistunut ilman käytännön lääkärien konkreettista apua työpaikkakäyntien, ryhmäopetusten ja luentojen hoitamisessa. Sittemmin erikoislääkärikoulutus saatiin lentoon Kuopio-vetoisesti. ISTLY:n 30-vuotisjuhlassa vuonna 2004 iloitsimme ns. koulutus-EVO:n saamisesta vuoden 2005 valtion budjettiin. Sen avulla työterveyshuollon erikoislääkärikoulutus on saatu vakiinnutettua, koulutusmäärät vastaamaan tarvetta ja koulutuksen laatuakin nostettua, kun erikoislääkärikouluttajille voitiin antaa pientä rahallista korvausta opetustyöstä. Paraikaa erikoislääkärikoulutusta ja sen rahoitusta uudistetaan. Toivottavasti työterveyshuollon rahoitus säilyy. Siihen on hyvät perusteet - olemmehan ensimmäisinä valtakunnassa luoneet järjestelmän, jossa erikoislääkärikoulutusta annetaan yksityisellä sektorilla ja tuetaan tasa-arvoisesti julkisen erikoislääkärikoulutuksen tavoin. SOTE-uudistuksen jälkeen olemme todennäköisesti muillakin erikoisaloilla tilanteessa, jossa erikoislääkärikoulutusta tullaan hankkimaan sekä julkisella että yksityisellä terveyspalvelujen tuottajalla työskentelystä. Tämä tosin oletuksella, että uudistamme terveydenhuoltoamme ns. Ruotsin malliin, jolloin tilaaja ja tuottaja erotetaan ja tuottajina voivat toimia laatukriteerit täyttävät julkiset, yksityiset ja kolmannen sektorin palvelujen tuottajat. Rahoitus- ja toimintamallien ratkaisut erikoislääkärikoulutukseen löytyvät työterveyshuollosta.

Työterveyshuollon tarpeesta ja roolista

Työurien pidentämistavoite on yksi hallituksemme keskeisistä keinoista maamme kestävyysvajeen selättämiseksi. Työtä pitää yksinkertaisesti tehdä enemmän. Tämä koskee kaikenikäisiä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja. Työpaikat ovat avainasemassa. Toimitusjohtajan tulee seurata yrityksensä työntekijöiden työkykyä ja hyvinvointia sekä johtaa yrityksen työkykyä tukevaa toimintaa laajasti ymmärrettynä. Yhteistyössä työntekijöiden kanssa voidaan järjestellä sairauslomalta työhön palaajan työn sisältöä, osa-aikatyötä tai järjestellä töitä sellaisiksi, ettei sairauslomaa tarvitakaan. Työterveyshuollolla on jo nyt ja voi olla nykyistä merkittävämpi rooli toimia työpaikkojen tukena työkyvyn edistämisessä. Keinoksi on annettu tuoreessa hyvää työterveyshuoltokäytäntöä koskevassa asetuksessa työterveysyhteistyö.

Työterveysyhteistyö työpaikkojen kanssa tarjoaa mahdollisuuden käyttää työterveyshuollon keskeistä osaamista käytännössä niin ennalta ehkäisevän kuin sekundaari- ja tertiääriprevention keinoin. Terveydenhuoltomme, kuntoutusjärjestelmä ja sosiaalivakuutus muodostavat pirstaleisen verkoston, jonka hyödyntäminen oikea-aikaisesti ja työntekijän ja työpaikan tarpeiden mukaisesti on ja pitää olla työterveyshuollon henkilöstön hallussa. Tämän osaamisen saaminen työpaikkojen käyttöön täysimääräisesti edellyttää rautaista työn ja työpaikkojen tuntemista. Onnistuminen edellyttää työterveyshuollon tekijöiden jalkautumista työpaikoille. Tähän osaamisen oletukseen perustuvat tuoreimmat uudistukset työkyvyn tukemisen korvausbonuksesta ja 30-60-90-uudistus.

Koska työterveyshuollon rooli terveydenhuollon toimijana on Suomessa suuri, tulisi valtakunnan tasolla aloittaa keskustelu siitä, mikä on työterveyshuollon rooli yhteistyössä erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon (=terveyskeskus ja työterveyshuolto mukaan lukien yksityiset toimijat) asiakkaiden kannalta. Toisin sanoen miten käytännössä nähdään työterveyshuollon asiakkaiden oikeus käyttää julkisia erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon palveluja? Ja miten tieto kulkee työterveyshuollon ja muiden toimijoiden välillä terveydenhuollossamme – kahdensuuntaisesti lähetteet ja palautteet. Työterveyshuoltoa on 1970-luvulta kehitetty erillisenä muusta terveydenhuollosta, eikä ole nytkään selvää, onko se osa työsuojelua vai terveydenhuoltoa vai onko se yritysten tukitoimintaa. Vai kaikkea tätä yhtäikaa? Terveydenhuoltolaissa todetaan, että työterveyshuolto on osa perusterveydenhuoltoa, mutta työterveyshuollon roolia ja koordinointia osana terveydenhuollon kokonaisuutta tällaisia keskusteluita ei ole käyty.

Työkyvyn onnistuneen tukemisen yksi perusedellytys on se, että työntekijät saavat oikea-aikaista ja tarpeen mukaista hoitoa ja kuntoutusta. SOTE-uudistusten yhteydessä olisi mahdollista korjata nykytilannetta, jossa tämä tavoite toteutuu varsin kehnosti. Pirstaleinen terveydenhuoltomme, kuntoutus ja sosiaalivakuutus eivät pelaa sujuvasti yhteen maaliin asiakkaan, työntekijän työkyvyn palauttamiseksi. Voidaan arvioida, että noin 6000 alkavaa työkyvyttömyyseläkettä voidaan vuositasolla ehkäistä, mikäli työterveyshuollon ja mainittujen muiden toimijoiden yhteistyö saadaan sujuvaksi työntekijöiden ja työpaikkojen kanssa. Onnistuneesta laaja-alaisesta työkyvyn tuesta on useita esimerkkejä suurista yrityksistä, Lassila & Tikanoja, STX Finland, ISS ja Atria kannattaa mainita. Tulokseen on päästy laaja-alaisella työkyvyn tukemisen yhteistyöllä, kun yrityksen johto on ottanut työkyvyn johtamisen omakseen.

Tulostavoitteet terveydenhuoltoon

Keskustelua tulisi herätellä kansallisesti myös terveydenhuollon tavoitteiden ja tuloksellisuuden osalta. Työelämän näkökulmasta terveydenhuollon tulostavoite on selkeä: työkykyinen työntekijä hyvissä työoloissa ja mielekkäässä työssä.

Tuloksellisuusajattelussa työterveyshuolto voi toimia esimerkkinä muulle terveydenhuollolle. Työkykyinen työntekijä on selkeä tulostavoite. Sairauksien hoidossa tyydytään parhaimmillaan potilaan hoitoepisodin mittaukseen (DRG, pDRG-järjestelmät). Tämä ei riitä, sillä terveydenhuollosta saatava lisäarvo, terveyshyöty, on työterveyshuollossa työkykyinen työntekijä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi säärimurtuman hoidossa sitä, että luutunut luu on vain välitavoite. Sen jälkeen tarvitaan toimintakyvyn ja työkyvyn takaamiseksi kuntoutusta ja vasta, kun alaraajan toimintakyky on murtumaa edeltävällä tasolla, on saavutettu terveydenhuollon tulos, työkykyinen työntekijä. Työterveyshuollossa on käytössä Hyvän työterveyshuoltokäytännön mukaiset laatukriteerit ja sovittu tulostavoite. Koska nämä ovat olemassa, voidaan eri palvelujen tuottajia kilpailuttaa ja mitata toiminnan laatua sekä tulosmittareita käyttämällä, onko sovitut tulostavoitteet saavutettu. Sekä prosessin että tuloksen mittaaminen on mahdollista, vaikkei se aina helppoa olekaan. Mittaamisen vaikeutta käytetään lähinnä tekosyynä olla seuraamatta toiminnan vaikuttavuutta = tulosta.

Työterveyshuolto on toistaiseksi ollut ulkopuolella julkisen terveydenhuollon suunnittelusta ja kehittämisestä, eikä työterveyshuollon roolia juurikaan huomioida alueellisissa hoitoketjuissa. Yhteistyön aikaansaamiseksi terveydenhuollossa, työterveyshuollolla tulee olla edustus alueen terveydenhuollon järjestämissuunnitelman ja käytännön toimeenpanon tekemiseksi. Suunnitelmien tekeminen edellyttää myös sitä, että mukaan otetaan myös yksityiset työterveyshuollon edustajat, sillä suurin osa työterveyshuollon palveluja tuottavista organisaatioista on yksityisiä. Sote-uudistuksen yhteydessä näihin tavoitteisiin voidaan päästä.

Työterveyshuollon edustus SOTE:ssa

Alueellisen työterveyshuollon edustajan luonteva sijoittumispaikka on erikoissairaanhoidon perusterveydenhuollon yksikkö, jonka tehtäviin muutenkin kuuluu terveydenhuollon koordinointi toimialueellaan. Työterveyshuollon edustajan tehtäviin kuuluisivat ainakin koordinointi työterveyshuollon osalta terveydenhuollon järjestämissuunnitelmien tekemisessä, hoitoketjujen valmistelussa työterveys- ja työkykynäkökulma, yhteydenpito erikoissairaanhoidon alueelle ja vastaavasti työterveyshuollosta viestin tuominen erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon suuntiin. Työelämän tarpeiden esiintuominen terveydenhuollon asiantuntijoille voisi tuoda ymmärtämystä työkykytavoitteelle, uutta näkökulmaa sairauspoissaoloja ja työkyvyttömyyseläkkeitä pohdittaessa kiireisen potilastyön keskellä. Työkyvyn tukemistavoitteen saaminen yhteiseksi asiaksi terveydenhuollossa, kuntoutuksessa ja sosiaalivakuutuksen kentässä edellyttää verkostoitumista. Työterveyshuollon edustaja voi toimia verkoston ylläpitäjänä. Työkykyyn liittyviä ratkaisuja ja kuntoutusta pohdittaessa työterveyshuolloilla on tarvittava osaaminen sekä yhteydet työpaikoille. Kun sitä osaamista käytetään, jää muiden erikoisalojen osaajille enemmän aikaa keskittyä diagnostiikkaan ja hoitoon.

ISTLY:n ja STLY:n jäsenillä on tässä tilaisuus: nyt meidän on syytä "mennä vuoren luokse", lähestyä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon edustajia sekä kertoa selkeästi, miten työterveyshuolto voi tukea heidän työtään erityisosaamisellaan. Turha meidän on valitella, ettei yhteistyö suju tai ettemme saa epikriisejä lähettämistämme potilaista. Julkinen terveydenhuolto on "vuori", työterveyshuolto on kuitenkin varsin pieni, joskaan ei vähäinen toimija koko SOTE-kentässä. Varmasti saamme meeting-aikaa ja muita tilaisuuksia asiamme esittämiselle, jos sitä esitämme ja oikeasti tahdomme.

Professori Michael Porter Harvardista on esittänyt selkeästi, että terveydenhuollosta asiakkaan, potilaan tulee saada terveydenhuollon palveluista lisäarvoa, terveyshyötyä. Tämä terveyshyöty on se lisäarvo ja terveydenhuollon tulos asiakkaan kannalta. Sopii kysyä, onko meillä terveydenhuollossa yhteinen tai yhteisiä tulostavoitteita. Terveydenhuollolle, työterveyshuolto mukaan luettuna, on mahdollista saada yhteinen tulostavoite. Voisiko tällainen yhteinen tulostavoite kaikenikäisille potilaille/asiakkaille olla toimintakykyinen ihminen – työikäisille = työkykyinen ihminen?

Terveydenhuollon järjestämissuunnitelman ja sen alueellisen toimeenpanon seuranta on syntyvän verkoston tehtävä ja edellyttää lisäksi ulkopuolista tukea. Työkyvyn tukeminen edellyttää konkreettista nykytilanteen parantamista yhteistyön ja erityisesti tiedonkulun näkökulmista. Yhteistyön puolesta puhuu myös Kuntatyöntekijöiden jo 1980-luvulla aloitettu seurantatutkimus, jonka 28-vuotisseurantaraportissa osoitettiin, että työntekijä, joka oli kuulunut työterveyshuollon piiriin, oli käyttänyt eläkkeelle jäätyään vähemmän terveydenhuollon palveluja kuin ne, joiden työterveyshuolto puuttui tai toimi huonosti.

Työterveyshuollon valtakunnallista seurantaa tarvitaan siihenkin, että myös yksityisesti järjestetty työterveyshuolto huomioidaan julkisen terveydenhuollon suunnittelussa ja budjetoinnissa. Hyvän perusteen tähän antaa Kelan tutkimus vuodelta 2012. Siinä osoitettiin, että työterveyshuollon kustannusosuus on keskimäärin noin neljännes koko avoterveydenhuollon kustannuksista per kunnan asukas laskettuna. Enimmillään työterveyshuollon kautta kanavoitui "ylimääräistä" rahaa perusterveydenhuoltoon 44 % kunnan avoterveydenhuollon kustannuksista, Helsingissä yhteensä 87 miljoonaa euroa vuonna 2009. Eikä tätä perusterveydenhuollon mittavaa tukea ole mitenkään huomioitu kuntien terveydenhuollon budjetteja laadittaessa!

Lopuksi

Olen ylpeä keski-ikäisistä, parhaissa voimissaan olevista yhdistyksistämme, sekä STLY:stä että ISTLY:stä ja niiden jäsenistä. Voimme olla ylpeitä siitä, että kansainvälisesti arvioiden meillä on työterveyshuoltoinstrumentti juuri tähän aikaan sopivana tukemaan ihmisten työssä selviytymistä, työkykyä ja hyviä työoloja sekä työn mielekkyyttä, vaikkapa työn imuakin. Mikä voisi meille olla sen mielekkäämpää kuin työelämän iloissa ja suruissa painivien kanssaeläjien auttaminen vuorovaikutuksessa heidän kanssaan?

Malja ilolle, yhteisöllisyydelle, keväälle ja työterveyshuollolle!