Uusi "Hyvä työterveyshuoltokäytäntö"-kirja – Saako työterveyspsykologi pidentää työuraa?
Työkyky, -motivaatio ja -terveys ja näihin liittyen työurien pituus ovat paljon puhuttua innovatiivisuuttakin keskeisempiä kansakunnan menestyksen tekijöitä. Neljännes sairauslomapäivistä kirjoitetaan mielenterveydellisten syiden perusteella, ja vuonna 2013 työkyvyttömyyseläkettä saaneilla 40 %:lla syynä oli mielenterveys ja käyttäytymisen häiriö -ryhmään kuuluva sairaus. Työurien pidentäminen on viime vuosien poliittisen keskustelun keskeisimpiä kysymyksiä, ja työn erilaisten psykososiaalisten tekijöiden kuuluisi tällaisten lukujen perusteella olla keskustelun ytimessä.
Pohdittaessa käytännön keinoja työurien pidentämiseksi sen eri kohdista katseet kohdistuvat työterveyshuoltoon, joka on Suomessa erityisen merkittävä poliittisen ohjauksen instrumentti. Jos työurien pidentäminen jätettäisiin pelkästään organisaation omille harteille, se olisi väistämättä lyhytjänteistä, ja yritysten kyky ostaa siihen liittyviä palveluita on ymmärrettävästi vaihteleva. Syyskuussa 2014 ilmestyi työterveyshuollon toimintaa keskeisimmin ohjaavan teoksen Hyvä työterveyshuoltokäytäntö uusi versio. Miten työterveyshuoltoinstrumentti palvelee teoksen valossa työurien pidentämistä?
Teos on syntynyt sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta, ja sen 37 kirjoittajaa ovat työterveyden keskeisiä hallinnollisia toimijoita suurimman osan ollessa työsuhteessa Työterveyslaitokseen. Alkusanoissa teoksen kerrotaan pyrkivän auttamaan suomalaista työterveyshuoltotoimintaa entistä laadukkaampaan ja vaikuttavampaan suuntaan.
Tietojen anto, neuvonta ja ohjaus
Kansaneläkelaitos korvaa toiminnasta riippuen 50 % tai 60 % työterveyshuollon kustannuksista, ja "Tietojen anto, neuvonta ja ohjaus" (TANO) on korvattavan toiminnan keskeisin kategoria. Kela-korvattavuus ohjaa luonnollisesti voimakkaasti työterveyshuollon toimintaa. Näin ollen niin työterveyshuollon ammattihenkilöiden (työterveyslääkärit ja -hoitajat) kuin asiantuntijoidenkin (keskeisimpänä työterveyspsykologit ja -fysioterapeutit) työtä jäsennetään teoksessa pitkälti "TANO-retoriikan" kautta.
Terminologiassa ei luonnollisesti ole kyse Kelan tai kirjoittajien henkilökohtaisista (tai kollektiivisesta) valinnoista, vaan se kohoaa työterveyshuoltoa säätelevästä lainsäädännöstä. Vuodelta 2001 peräisin oleva työterveyshuoltolaki määrittelee työterveyshuollon tehtäviksi edistää työolojen turvallisuutta ja työntekijöiden toimintakykyä, selvittää niihin liittyviä kysymyksiä sekä ehkäistä sairauksia ja tapaturmia – varsinainen reagoiminen havaittuihin ongelma- ja kehittämiskohteisiin jää lain mukaan työnantajalle. Mutta miten TANO-retoriikka palvelee kansallisesti tärkeää tavoitetta pidentää työuria?
Ilmaisut tietojen anto, neuvonta ja ohjaus ovat 1970-lukulaista hallintokieltä, ja ne löytyvätkin jo edellisestä, vuoden 1978 työterveyshuoltolaista. Retoriikka on ristiriidassa vallitsevan konstruktivistisen oppimiskäsityksen kanssa esittäessään työterveyshuollon ja sen (yksilö-, yhteisö- ja organisaatio-) asiakkaiden vuorovaikutuksen ikään kuin hallitsijan ja hallintoalamaisen subjekti-objekti -suhteena: toinen osapuoli jakaa oikeaa tietoa passiiviselle omaksujalle. TANO-retoriikan pohjalle ei voidakaan rakentaa toimivaa vuorovaikutusta tasaveroista yhteistyötä ja asiakaslähtöisyyttä arvostavan asiakaskunnan kanssa: työterveyshuollon palveluita tarjoava toimija ei menesty tarjouskilpailussa kertomalla jakavansa työntekijöille ja johdolle valistusta työterveydellisistä kysymyksistä, ja työntekijöille suunnatut ryhmät jäävät vaille osallistujia jos niiden mainostetaan koostuvan neuvonnasta ja tietojen annosta. Nykypäivän työterveyshuollolta odotetaan jotain dynaamisempaa, joustavampaa, ketterämpää, innovatiivisempaa ja "seksikkäämpää".
Hyvän työterveyshuoltokäytännön terminologia asettaa työterveyshuollon kahden kielen asetelmaan: jotta toiminta saisi Kelakorvauksen, se on kuvattava hallinnollisissa yhteyksissä TANO-retoriikan termein, mutta asiakasyhteistyössä menestyäkseen on käytettävä aivan toisenlaisia käsitteitä. Tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen: kaikilla toimialoilla asioita joudutaan tarkastelemaan muun muassa markkinoinnin, toiminnalle keskeisten tieteenalojen ja hallinnon toisistaan poikkeavista näkökulmista. Työterveyshuollossa hallinto- ja käyttökielten välillä on kuitenkin poikkeuksellinen jännite.
Hallinto- ja käyttökielten välinen jännite asettaa työterveyshuollon työntekijät myös eettiseen ongelmatilanteeseen – kun hyödylliseksi koetun työn kuvaaminen korvauksesta päättävälle hallinnolle on monimutkaista, vaikeaa ja epäluontevaa, voi herätä tunne todellisuuden tarkoituksellisesta vääristämisestä. Kirjassa todetaan työpaikoilla olevan "edelleen epätietoisuutta myös työterveyshuollon tavoitteista, tarkoituksesta ja sisällöstä"(s. 241). Kahden keskenään jännitteisen kielen todellisuus on epäilemättä yksi epätietoisuuden syy.
Kaiken kaikkiaan TANO-retoriikka vieraannuttaa työterveyshuoltoa sekä asiakkaistaan että itseään hallinnoivista viranomaisista, aiheuttaa runsaasti turhaa työtä ja kustannuksia ja on jopa suoranaisena esteenä vaikuttavalle työterveyshuollolle. TANO-hahmotustapa ei ehdottomasti ole hyve vaan välttämättömyys. Hyvä työterveyshuolto olisi katu-uskottavampi ja ohjaavalta vaikutukseltaan voimakkaampi teos, jos se ei ummistaisi silmiä "tanottelun" ongelmille.
Lainsäädännön ja TANO-terminologian puutteet näyttäytyvät työterveyshuollon ammattiryhmistä selvimmin työterveyspsykologien kohdalla. Näin ne hankaloittavat juuri niihin seikkoihin vaikuttamista, jotka ovat työurien pidentämisen kannalta keskeisiä – sairauspoissaolojen ja ennenaikaisten eläköitymisten taustalla oleviin psykososiaalisiin tekijöihin.
Työterveyspsykologi puhuu mielellään esimerkiksi kuormituksen vähentämiseen tähtäävistä interventiosta ja työskentelystä, jossa työtekijöitä autetaan muodostamaan mielellisiä malleja stressi- ja kuormitustekijöistä sekä niiden hallinnasta. Lainsäädännön TANO-korostuksen takia Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -teoksesta muodostuu kuitenkin paikoin vaikutelma, ettei työterveyspsykologi (ja ylipäätään työterveyshuolto) saisi varsinaisesti tehdä mitään auttaakseen asiakasta: ensisijaisina tehtävinä on jakaa oikeaa tietoa (minkä toteuttamiseksi ei välttämättä ole edes tarpeen tavata asiakasta) ja analysoida terveydellisiä tekijöitä. Interventioihin (esim. kuormitustekijöiden poistamiseksi) tai hoitoon (työssä kohdattujen traumaattisten tilanteiden aiheuttamien oireiden poistamiseksi) ei ole syytä ryhtyä. Varsinaisten interventioiden kategorinen rajaaminen työterveyshuollon ulkopuolelle ei kuvasta ketterää toimintatapaa. Ulkopuolisen asiantuntijan hankkiminen (mahdollisesti kilpailutuksen kautta) vie aikaa ja rahaa, ja ulkoistettaessa menetetään työterveyshuollossa jo olevaa olevaa tietoa.
Jos yli kolmesataasivuinen Hyvä työterveyshuolto olisi pelkkää tanotusta, psykologille ominainen hahmotus- ja toimintatapa tuntuisi lähinnä kielletyltä. Teoksessa on kuitenkin säröjä ja moniäänisyyttä. Työterveyshuollon ja asiakasorganisaation yhteistyötä sekä asiakaslähtöisyyttä korostavat osat ovat ilmeisessä jännitteessä TANO-jäsennystavan kanssa. Ilmaisut "interventio" ja "konsultatiivinen työote" esiintyvät muutamia kertoja, ja sivulta 248 löytyy työterveyspsykologilukijalle tärkeä lause: "Ohjaajakeskeisyyden sijaan on suositeltavaa käyttää osallistavia, työntekijöiden omia kokemuksia ja osaamista hyödyntäviä menetelmiä". Erityisesti luku "Työyhteisön toimivuuden edistäminen" antaa vahvan selkänojan työterveyspsykologien johdon, esimiesten ja työyhteisöjen kanssa tekemälle työlle.
Ammattihenkilöt ja asiantuntijat
Jotta työterveyshuolto voisi osaltaan olla pidentämässä työuria, sen rakenteiden olisi heijastettava työn kohteena olevaa ilmiökenttää. Työterveyspsykologi on koulutuksensa puolesta ilmeisin valinta organisaatiomuutoksiin, työilmapiiriin ja psyykkiseen kuormitukseen liittyvien työterveyshuollon prosessien "omistajaksi". Vuoden 2001 työterveyshuoltoa koskeva laki ei tällaista kuitenkaan salli.
Laissa työterveyslääkärit ja -hoitajat ovat työterveyshuollon ammattihenkilöitä ja työterveyspsykologit ja -fysioterapeutit (sekä muut asiantuntijat) työterveyshuollon asiantuntijoita. Lain kirjaimen mukaan ammattihenkilöiden kuuluu arvioida, milloin asiakkaan on tarpeen hyödyntää asiantuntijoiden ammattitaitoa. Näin ollen jos asiakasorganisaation esimies ottaa puhelimitse tai sähköpostitse yhteyttä työterveyspsykologiin, tämän on ohjattava yhteydenotto työterveyslääkärille tai -hoitajalle, jonka kuuluu harkintansa mukaan keskustella asiasta psykologin kanssa ja mahdollisesti "antaa lupa" esimiehen ja psykologin keskustelulle. Tämän jälkeen ammattihenkilön on seurattava toimenpiteiden suunnittelua ja toteuttamista.
Toimintatapa tuottaa runsaasti turhaa työtä, aiheuttaa merkittäviä kustannuksia, hidastaa työterveyshuollon reagointia ja on kaikille osapuolille turhauttava. Todettakoon, että vastoin yleistä käsitystä lainsäädäntöön kirjatun ammattihenkilöasiantuntija-jaon taustalla ei ollut ammattiryhmien välinen valtataistelu. Elinkeinoelämän huolena oli, että pienyritysten kulut nousisivat kohtuuttomasti, jos niiltä edellytettäisiin työterveyspsykologien ja -fysioterapeuttien palvelujen käyttöä. Tämän välttämiseksi fysioterapeutit ja psykologit määriteltiin laissa "vain" asiantuntijoiksi.
Alussa todettiin työterveyshuollon olevan työurien pidentämisen kohdalla ilmeisen keskeinen instrumentti, sillä sen kautta valtio voi ohjata toimintaa vaikuttaviksi todettuihin toimintamuotoihin. Näin vältetään muun muassa Konsulttidemokratia – kuinka valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton -teoksessa (Kuusela & Ylönen 2013) kuvatut epätoivottavat ilmiöt. Ohjausinstrumentin nykytila on kuitenkin epätyydyttävä.
Työterveyshuollon toimintaa ohjeistava kirja on luonnollisesti kirjoitettava lain kirjainta ja henkeä seuraten, ja Kelan on tietysti korvattava työterveyshuollon toimintaa lain määrittelemällä tavalla. Lainsäädännön muuttaminen on pitkä prosessi, ja siksi on tutkittava, miten lainsäädäntöä tulkitaan (perustellusti) niin, että se palvelee työterveyshuollon asiakkaita ja työurien pidentymistä. Työelämän muutosta ei voi jättää juhlapuheiden ja konsulttiretoriikan varaan, vaan on tehtävä toivottua kehitystä tukevia poliittisia ja hallinnollisia päätöksiä. Hyvä työterveyshuoltokäytäntö sisältää sekä 1970-luvun TANO-retoriikkaa että ohjausta työterveysyhteistyöhön ja toimintaan työyhteisöjen toimivuuden parantamiseksi. Työterveyshuoltoinstrumentin toimivuuden ja työurien pidentämisen kannalta on erittäin keskeistä, kumpi linja korostuu esimerkiksi Kelan korvauspäätöksissä ja työterveyshuollon erikoistumisopinnoissa.