Yksityinen terveydenhuolto eettisestä näkökulmasta

Voitontavoittelu

Yksityistä terveydenhuoltoa syytetään voitontavoittelusta ja eriarvoistamisesta. Kaikille on kuitenkin itsestään selvää, että ruokakauppaketjuja on monta ja että ne toimivat yksityisesti voittoa tavoitellen. Voiton ne palauttavat omistajilleen, jotka päättävät voiton käytöstä. Ne saattavat investoida oman toiminnan kehittämiseen tai kohdentaa rahansa johonkin muuhun toimialaan. Kiertävä raha työllistää ja jakaa ja tuottaa hyvinvointia. Vaikka ruoka on tärkeämpää kuin terveydenhuolto, niin terveydenhuollossa voiton tavoittelua pidetään helposti epäeettisenä. Se tosiasia, että voiton sijasta tappiota tehdessään yritys ajautuu konkurssiin eikä työllistä ketään, ei muuta monien näkemystä voiton epäeettisyydestä.

Jos voitto on syntynyt eettisellä periaatteella, on voitto omasta mielestäni ansaittua. Eli mikäli yksityinen terveydenhuolto pystyy tuottamaan lisäarvoa, on voitto sallittua. Lisäarvon määrittäminen riippuu määrittelijästä, mutta on selvää, että varsinkin yhteisiä rahoja käytettäessä rahalle saatavan vastineen on kestettävä tiukinkin kritiikki.

Vaikuttavuus

Terveydenhuollon on oltava vaikuttavaa niin yksityisen kuin julkisen sektorin tuottamana. Olisi epäeettistä tarjota vaikuttamatonta hoitoa. Sitä voisi kutsua huijaukseksi.

Vaikuttavuus pitäisi pystyä myös osoittamaan, ja varsinkin työterveyshuollolla on siihen erittäin hyvät perinteet. Työterveyshuolto on sitä ostavalta yritykseltä investointi. Investoinnin hyöty pyritään osoittamaan raportoimalla yritykselle, mitä työterveyshuollon toimenpiteillä on saatu aikaan. Selkeä vaikuttavuusmittari on vaikkapa yrityksen työeläkeluokkamaksu. Iso yritys maksaa ennenaikaisen eläköitymisen korkeampina eläkemaksuina, jotka vaihtelevat 0,1 ja 5,5 prosentin palkkasummaosuuden välillä. Myös sairauspoissaolojen määrä tai eläköitymisikä ovat vaikuttavuusmittareita. Näiltä osin yksityinen työterveyshuolto on yleensä onnistunut vähintäänkin kohtalaisesti, joskus jopa erinomaisesti. Verrattuna muuhun terveydenhuoltoon ja mittareiden puutteeseen nämä vaikuttavuusmittarit ovat melko vakiintuneita ja yleisessä käytössä. Ja näillä mittareilla osoitettuna on myös saatu aikaan positiivisia tuloksia.

Terveystalossa olemme tuoneet vaikuttavuuden mittaukseen myös kliinisten parametrien mittaamisen. Jokaiselle lääkärille tuotetaan joka hetkellä ajantasainen raportti lääkärin mm. omien diabetespotilaiden pärjäämisestä. Lääkäri voi tarkistaa, mikä on potilaan hoitotasapaino ja onko lääkäri muistanut noudattaa käypähoitosuositusten minimivaatimuksia. Yrityksen vastuulääkäri voi poimia esimerkiksi yrityksen diabeetikot, ylipainoiset tai maksasairausriskiset potilasryhmät, verrata hoitotasapainoja, porautua omien potilaidensa riskitietoihin ja ryhtyä kohdennettuihin toimenpiteisiin hoidon parantamiseksi. Vuoden kokemus kyseisen raporttityökalun, Etydin, käytöstä on opettanut, että työkalu parantaa hoidon toteutumista. Yhden päivän sairauspoissaolon kustannus työnantajalle on keskimäärin yli 350 euroa. Sairauspoissaoloihin pystyy vaikuttamaan etsimällä riskipotilaat raporttityökaluilla ja kohdentamalla heihin hoitotoimenpiteitä.

Jos yksityinen terveydenhuolto pystyy siis tuottamaan yritykselle lisäarvoa vähentämällä eläköitymisen aiheuttamia kuluja, pitämään henkilöstön terveenä ja tuottavampana, on selvää, että toiminnasta syntynyt voitto on oikeutettua. Onhan investointi ollut yritykselle tuottava. Myös yhteiskunta hyötyy pitempinä työurina ja kilpailukykyisempänä yhteiskuntana. Ja suurin hyötyjä on yksilö oman terveytensä kautta. Voikin kysyä, onko eettistä tuottaa kallista ja huonosti vaikuttavaa terveydenhuoltoa ilman voittoa? Eli onko koko kysymys voitosta turha? Minusta pitäisi kysyä hintaa ja vaikuttavuutta.

Potilaat eriarvoisessa asemassa?

Entä eriarvoistuminen? Yksityinen terveydenhuolto tarjoaa potilaalle valinnanvapauden kautta oikotien hoitoon. Terveyskeskusten hoitoon pääsyssä on vakavia vajeita, ja sinne pääsyn jälkeen erikoissairaanhoitoonkin joutuu jonottamaan, joskus pitkään. Myös työterveyshuolto mahdollistaa nopean hoitoon pääsyn. Yksityiskäynnin maksaa potilas, ja potilaan maksamasta veroluonteisesta sairausvakuutuksesta palautetaan potilaalle Kela-korvauksena noin viidennes käynnin hinnasta. Työterveyshuolto puolestaan on työnantajan ja työntekijän kokonaan maksamaa, osin Kelan kautta kierrätettyä rahaa. Tuo raha on osa palkkasummaa, joka kolmikannassa on sovittu ohjattavaksi työterveyshuoltoon. Näillä keinoin hoitoon pääsy on siis nopeampaa kuin julkisen sektorin hoidossa. Työssäkäyvä kohtaa myös lääkärin useammin kuin ei-työssäkäyvä, mikä näyttäytyy sosioekonomisena erona.

Vastaavasti voisi myös väittää, että syy eriarvoisuuteen onkin julkinen terveydenhuolto, sillä se ei ole kyennyt ylläpitämään nopeaa hoitoon pääsyä vaan on jonoillaan aiheuttanut eriarvoisuutta. Omasta mielestäni kummankin suuntaiset väitteet ovat hölmöjä. Pitäisi keskittyä järjestelmästä riippumatta tarjoamaan potilaille nopea hoitoon pääsy. Se olisi eettisesti oikeaa toimintaa. Lääkäri, joka toimii yksityisessä terveydenhuollossa, joutuu kuulemaan syytöksiä ja hänen eettisyyttään saatetaan kyseenalaistaa. Mitkä ovat kyseenalaistajien motiivit? Usein populistiset. Ilman yksityistä terveydenhuoltoa Suomi olisi pulassa ja julkisen terveydenhuollon kulut merkittävästi korkeammat.

Lääkärin riippumattomuus yksityisessä terveydenhuollossa

Entä pystyykö lääkäri toimimaan yksityisessä terveydenhuollossa riippumattomana ja eettisin periaattein? Itse ainakin niin uskon. Hyvät ja huonot ajat koskettavat myös terveydenhuollon yksityisiä palveluntuottajia. Varsinkin huonoina aikoina kustannuksia pyritään karsimaan ja omasta tuottavuudesta huolehtimaan. Ydintoiminta, kuten potilaiden hyvä ja vaikuttava hoito, eivät kuitenkaan saa koskaan kärsiä. Lääkäreiden hoitoratkaisuihin ei tule kajota kannustamalla turhiin tutkimuksiin, enkä tiedä tällaista tapahtuvan. Se olisi epäeettistä. Sen sijaan lääkäreitä, kuten muitakin työntekijöitä, saa ja tulee ohjata oikeisiin prosesseihin, sillä selkeät prosessit parantavat sekä laatua että kustannustehokkuutta.

Lääkäreille, jotka aloittavat vastaanottonsa yksityisvastaanotoilla, on joskus vaikeaa tottua siihen, että potilaat joutuvat maksamaan tutkimuksista. Lääkärit saattavat varoa tutkimusten määräämistä säästääkseen potilaiden kuluja. Valitettavasti olen nähnyt useamman potilasvakuutuskeskuksen päätöksen, jossa hoitovirhe on johtunut liian vähästä tutkimisesta. Syynä on ollut nimenomaan kalliiden tutkimusten välttäminen. Jos tarpeelliselle tutkimukselle ei löydy maksajaa, on potilaasta tehtävä lähete julkiseen terveydenhuoltoon. Jostain syystä kuuluu myös kommentteja, että potilaan tulisi hankkia koko hoitoketjunsa yksityiseltä puolelta, jos hän on sinne hakeutunut. Tämänkaltaiset kommentit ovat outoja. Jos potilas hakeutuu yksityiselle puolelle, hän käytännössä lahjoittaa aina kaikille Suomen veronmaksajille hoitonsa verran euroja, sillä jokainen meistä on oikeutettu saamaan hoidon yhtenäisin perustein julkiselta puolelta. Perustuslain 19. pykälä turvaa nämä palvelut meille kaikille. Sen vuoksi me maksamme myös veroja. Joten niin halutessaan potilas voi aina hakea hoitonsa julkiselta puolelta. Tämä on myös yksityislääkärin hyvä muistaa, kun syntyy tilanne, että jostain tutkimuksesta joudutaan luopumaan sen kalleuden vuoksi.

Lääkärit ovat saaneet koulutuksensa samoissa yliopistoissa, ja kaikilla on kokemus julkisen sektorin työskentelystä. Itse uskon, että lääkärin etiikka ei muutu sen mukaan, toimiiko hän yksityisellä vai julkisella sektorilla. Tästä on myös lääkärikunnan itse syytä pitää kiinni.