Vera Hjelt (1857–1947), työväensuojelija

Tarkastuskertomukset – paljon korjattavaa

Naisia työskenteli kutomateollisuudessa, paperitehtaissa, puuhiomoissa, elintarvike- ja vaatetusteollisuudessa sekä suurissa sahalaitoksissa. Ensimmäisenä vuonna Vera Hjelt teki 86 virkamatkaa, lähinnä junalla ja hevoskyydillä, mutta välillä myös jalkaisin vieraillen sadassa työväen asumuksessa ympäri Suomea. Ensimmäiset tarkastuskertomukset ovat kaunistelematonta kuvausta 1900-luvun alun tehdastyöläisen vaarallisesta arjesta. Vallalla oli välinpitämättömyyttä, tietämättömyyttä, puutetta, sairautta, viinan kiroja, lasten ja naisten häirintää ja kaltoin kohtelua. Vuoden 1889 asetusta kierrettiin monin tavoin. Naisten ja lasten työaikoja, koneiden ja laitteiden suojausta, työtilojen ilmastointia ja valaistusta laiminlyötiin. Alle 15-vuotiaiden työntekoa oli rajattu jo 1879 elinkeinoasetuksessa, ja varsinaisen lapsityövoiman käyttöä oli rajoitettu 1900-luvun alkuun mennessä.

Tehtaissa kärsittiin huonosta ilmanvaihdosta ja kuumuudesta. Työsalien tuuletus puuttui. Suurissa teollisuuslaitoksissa tilanne oli yleensä tyydyttävä, mutta vanhemmissa tehdasrakennuksissa ja pienissä verstaissa, varsinkin ompelimoissa ja käsiteollisuuden työpajoissa olot olivat pöyristyttävät. Myös työntekijät tekivät kaikkensa estääkseen tuuletuksen. Varsinkin vanhemmat työntekijät pelkäsivät vetoa tukkien kaikki ilmanvaihtokanavat. Vera Hjeltin oli vakuutettava, kuinka epäterveellistä oli työskentely ummehtuneessa ilmassa. Hän jopa osasi vedota naisten turhamaisuuteen huomauttamalla, miten raikkaalla sisäilmalla oli suotuisa vaikutus myös ulkonäköön.

Puuttuvan ilmanvaihdon vuoksi työ oli hiostavaa ja epämukavaa. Kylmyyttä vastaan selviää riittävällä pukeutumisella, mutta kuumuus oli vaikeammin hoidettava ongelma, etenkin sokeritehtaissa ja kuivauslaitoksissa. Kun janon sammuttamiseksi käytettiin suuria määriä kaljaa ja kahvia, oli monen työntekijän ainaisena seuralaisena vatsakatarri.

Puuttuva hygienia oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Erityisesti Veraa kuvotti ompelimoissa vallinnut tapa ottaa suu täyteen vettä kangaspuiden alla olevasta pullosta ja sylkäistä sitten vesi kankaalle, jotta sotkeutuneet langat saisi helpommin selvitettyä. Tapa oli mitä epäterveellisin, etenkin kun tuberkuloosi vaani kaikkialla. Ompelijoiden käyttämä menetelmä oli sen verran syvään juurtunut eri puolilla ompelimoita ympäri Suomea, että Vera totesi sen kitkemisen kokonaan olevan mahdotonta.

Hygieniasta katse siirtyi työläiskasarmeihin, joissa aviopuolisot, lapset, nuoret naiset ja miehet vailla sukulaisuussuhdetta asuivat kaikki samassa huoneessa. Vera Hjelt kannatti oppilas- ja työläisnaiskotien perustamista. Muutamia sellaisia olikin jo perustettu, mutta niitä tarvittiin Veran mukaan ehdottomasti enemmän. Näkökulma oli paitsi hygieeninen, myös siveellinen. Ei ollut suotavaa, että naiset laitettiin asumaan miesten kanssa ennestään tuntemattomiin perheisiin.

Asuinoloista huomio kiinnittyi ruoanlaittoon ja ruokailuoloihin. Vaikka tehtaat olivat perustaneet ns. työväenkeittoloita, oli niiden menestys vähäinen. Monet niistä lopettivat asiakkaiden puutteessa toimintansa, koska työväki ei halunnut syödä ravitsevaa ja terveellistä ruokaa vaan rusinakeittoa ja pannukakkua, väitettiin. Terveellisen ruoan sijasta työläiset söivät voileipiä ja joivat kahvia.

Vera aloitti kahviruokailun vastaisen taistelun ensimmäisenä tarkastusvuotenaan. Ruoan korvaaminen kahvilla oli yleistä, mutta myös monen työläisasunnon ruoanlaittomahdollisuudet olivat kehnot, kun työläiskortteerin ainoan hellan ääressä saattoi parhaimmillaan hääräillä toistakymmentä naista. Erilaisten ruoanlaittokurssien järjestäminen sekä talous- ja terveystiedon välittäminen työläisnaisille ja tytöille kuului Vera Hjeltin toimenkuvaan.

Myös työpukeutumisesta Vera Hjelt joutui tekemään huomautuksia. Naisten työskentely ilman suojaavaa päähinettä huoletti. Veralla olikin esittää konkreettisia ehdotuksia pölyisessä työssä käytettäviksi tehdasmyssyiksi sekä housu- ja saapaspuvuiksi.

1900-luvun alun tehtaissa työaika oli yleisesti 10–12 tuntia. Työajan lyhentäminen olikin työväenliikkeen vaatimuksista tärkeimpiä. Myös Vera Hjeltin mielestä ahertaminen yksinomaan asumisen, ravinnon ja vaatteiden tähden oli auttamattoman vanhanaikaista. Ajan henki pyrki normaalityöpäivään. Toisaalta Vera Hjelt oli porvarillisten säätyläisnaisten tavoin huolissaan, miten työväki vapautensa käyttää: lähimmässä tulevaisuudessa vaaditaan sen tähden vakavasti järjestämään yhteiskunta niin, ettei tätä yhtäkkiä saavutettua vapautta käytetä arvottomalla tavalla. Ovatkohan silloin työväenopistot valmiit, ammattikoulut laitetut, kokoushuoneistot kyllin tilavat, kansankirjastoja kaikkialle maahamme riittävästi perustettu jne.?

Vera Hjeltin elämäntyö kiteytyi vuonna 1909 avatussa työsuojelunäyttelyssä. Idean näyttelyn perustamisesta hän oli saanut vieraillessaan Ruotsissa. 1920-luvulla näyttelyn kokoelmat laajenivat entisestään. Nyt mukana oli monia työsuojeluun välillisesti kuuluvia alueita, kuten yleishygieniaa, terveydenhoitoa, ravintotietoutta ja äitiysneuvontaa. Sisällöstä johtuen myös näyttelyn nimi muuttui. "Työväensuojelu- ja huoltonäyttely" lyhentyi Sosiaalimuseoksi, josta nimestä Vera Hjelt ei itse pitänyt, koska se häivytti näyttelyn alkuperäisen tavoitteen – työväensuojelun. Sotien välillä työsuojeluun liittyvää valistusta jaettiin ns. kiertävän näyttelyn avulla: junavaunuihin kootut työsuojeluaiheiset kuvat ja esineet kiersivät ympäri maata pysähtyen eri paikkakunnilla, myös maaseudulla. Tarkoitus oli saada välitettyä tietoa työturvallisuudesta ja sosiaalihuollosta. Näyttelyihin olivat tervetulleita vain aikuiset; lapsille ja nuorille nähtävillä olevaa aineistoa pidettiin liian pelottavana.

Työsuojelunäyttelyn vetonaulana toimivat vuonna 1935 aloitetut opetuselokuvien esitykset. Elokuvaesityksiin kutsuttiin tehtaiden työntekijöitä ilmaisten pääsylippujen houkuttelemana. Sotien jälkeen näyttely muuttui yhä enemmän museotyyppiseksi, ja kun se purettiin Helsingissä vuonna 1973, oli näyttely Euroopan neljänneksi suurin ja ajanmukaisin sosiaalimuseo, jolla oli mittavat kokoelmat. Vuonna 1973 perustettiin työsuojeluhallitus Tampereelle, ja vastaperustettu keskusvirasto sai vastatakseen myös Työväensuojelu- ja huoltonäyttelyn, jolle siirto tarkoitti myös siirtymistä Helsingistä Tampereelle.