Ajankohtaista sairauslomista - lääkärien arvioissa huomattavaa vaihtelua

Sairausvakuutuksen historiaa

Ennen sairausvakuutusta moni suomalainen oli useimmiten perheen ja suvun avun varassa. Kaikissa Pohjoismaissa sairausvakuutuksen historia alkaa ammattikuntien sairauskassoista, tehtaankassoista ja ammattiyhdistysten omista kassoista. Pakollinen sairausvakuutus rakennettiin myöhemmin samojen periaatteiden mukaan, joilla avustuskassat olivat toimineet. Ensimmäiset yritykset sairausvakuutuksen luomiseksi tehtiin jo 1900-luvun alussa, mutta jatkuvien poliittisten erimielisyyksien ja ajoittaisen heikon taloustilanteen (mm. sodat) vuoksi vakuutuksen syntyminen lykkääntyi aina 1960-luvulle saakka. Sairausvakuutuksen syntyprosessissa erityisesti kaksi kysymystä aiheuttivat kiistoja puolueiden välillä: toteutetaanko ensin palkansaajien sairausvakuutus vai koko kansaan ulottuva eläkevakuutus, ja toteutetaanko sairausvakuutus virastolinjaisena eli Kansaneläkelaitoksen hoitamana vai kassalinjaisena eli kunnallisten sairauskassojen ja työpaikkakassojen hoitamana.

Suomen sairausvakuutus toteutui koko kansaan ulottuvana sairausvakuutuksena Kansaneläkelaitoksen hoitamana vuonna 1963, noin 50 vuotta myöhemmin kuin muissa Pohjoismaissa. Yksityishenkilöille sairausvakuutus antoi lääkärinpalkkioiden korvauksen, suorakorvattavia lääkkeitä, kohtuullisen hyviä päivärahakorvauksia, terveyskeskusten palveluiden parantumista ja tasa-arvoa. Sairausvakuutuslain mukaisesti jokainen Suomessa asuva sai myös sosiaaliturvatunnuksen. Voimaantulonsa jälkeen sairausvakuutusta on kehitetty useaan otteeseen. Esimerkiksi vuoden 1982 uudistuksessa sairauspäivärahaa nostettiin ja siitä tuli ansiosidonnainen, ja vuonna 2006 sairausvakuutuksen rahoitus jaettiin työtulo- ja sairaanhoitovakuutukseen. 2000-luvun uudistuksena on lisäksi mahdollistettu osasairauspäiväraha.

Sairausloman kirjoituskäytännöistä

Vaikka sairauslomat ovat yleisiä ja niiden tarpeen arviointi on suurelle osalle lääkäreistä lähes jokapäiväinen tehtävä, ei Suomessa ole siihen näyttöön perustuvaa käytäntöä eikä ohjeistusta. Lääkärien sairausloman kirjoituskäytännöissä onkin huomattavaa vaihtelua. Kun lääkäreiltä kysyttiin, montako päivää sairauslomaa pitäisi kirjoittaa tietyille potilaille, vastaukset eivät olleet yhtenäisiä. 19 potilastapauksen aineistoja käytettäessä erot lääkäreiden arvioissa olivat jopa 4–8-kertaisia. Yhteiskunnalle koituvissa kustannuksissa tällainen vaihtelu vastaisi kymmeniä tuhansia euroja. Tutkimus toteutettiin kyselylomakkeilla, jotka postitettiin yleis- ja työterveyslääkäreille, kirurgeille ja hammaslääkäreille. Lomakkeissa oli kunkin lääkärin omaan alaan kuuluvia kuvitteellisia potilastapauksia, joille vastaajat arvioivat sopivan sairauslomapäivien määrän.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että pienissä kunnissa työskentelevillä lääkäreillä oli taipumus kirjoittaa enemmän sairauslomaa kuin suurissa kunnissa työskentelevillä. Työterveyslääkärit kirjoittivat yleislääkäreitä vähemmän sairauslomaa samoille potilastapauksille. Lisäksi julkisella sektorilla työskentelevät työterveyslääkärit kirjoittivat enemmän sairauslomaa kuin yksityissektorilla tai työnantajien palveluksessa työskentelevät.

Lääkäreille pohditaankin nyt yhtenäisiä ohjeita sairauslomien tarpeen ja keston arviointiin. Ehdotus on osa työmarkkinajärjestöjen sopimusta eläkeuudistuksesta. Tavoitteena on yhtenäistää lääkäreiden käytäntöjä ja pidentää työuria. Ohjeistukseen on tarkoitus ottaa mallia Käypä hoito -ohjeista ja Ruotsin Sosiaalihallituksen ohjeista.