Työterveys Suomessa – työkykyisyyden edistäjä ja tukija vai hyväosaisten sairaanhoidon toteuttaja?

Työterveyslääkärin ammattitaito ja halu olla keskeinen vaikuttaja

Työterveyslääkäreiden rooli on keskeinen työkykyjohtamisessa – sekä suunnittelussa ja toteuttamisessa – yrityksen toki aina vastatessa sen strategiasta. Mutta riittääkö osaamisemme erityisesti työeläkelainsäädännön ja sen käsitteiden suhteen? Onko halua toteuttaa riittävää työterveysyhteistyötä keskeisimpien tahojen (yritysten johto, esimiehet, työntekijöiden edustajat, vakuutusyhtiöt jne.) kanssa? Osataanko tuottaa sellaisia työkykyjohtamisen raportteja ja analyysejä, joita erityisesti yritysjohto kuuntelee? Onko riittävästi halua panna itseään näissä asioissa likoon – vai jäädäänkö hyväosaisten sairaanhoidon toteuttajiksi omaan työhuoneeseen?

Pahaa pelkään, että keksimääräisesti meillä ei ole riittävästi valmiuksia. Tämän vuoksi tulisi herätä. Työterveyslääkärin pätevöittämis- ja erityisesti erikoistumiskoulutuksen yhteyteen tulisi saada pakollinen sosiaalivakuutuksen osuus täydennettynä työterveyshuollon vaikuttavuuden osoittamisen ja hyvän työterveysyhteistyön toteuttamisen perusteilla. Muuten ei olisi oikeutta käyttää työterveyslääkärin tai erikoislääkärin titteliä. Tässä yliopistojen, Työterveyslaitoksen ja eläkevakuutusyhtiöiden (mukaan lukien Kela) tulisi lyödä viisaat päänsä yhteen ja laatia pikaisesti muutos koulutusjärjestelmään. Pelkkä vapaaehtoinen täydennyskoulutus ei riitä – siellä istuvat enimmäkseen ne, joita asiat kiinnostavat ja jotka ne jo hallitsevat.

Suora ajanvaraus (työterveys) lääkärille pitäisi kieltää

Työterveyshuollon kustannusten voimakas kasvu, nimenomaan sairaudenhoitopainotteisesti, on alkanut 1990 -luvun puolivälistä sen jälkeen, kun yksityisten palveluntuottajien osuus on työterveyshuollossa kasvanut. Yksi tärkeä seikka on ollut nopea (kontrolloimaton) pääsy lääkärille, nykyisin nettiajanvarauksen avulla. Se on johtanut lisääntyviin käyntimääriin, kasvaviin (turhiin) tutkimusmääriin ja myös kustannusten kasvuun. Ko. malli on palvelujen tuottajien näkökulmasta hyvä, saavathan he parhaat katteet nimenomaan laboratorio- ja kuvantamistutkimuksista. Suomen työterveyshuollon kannalta ei – nyt olemme hyväosaisten sairaanhoitopalvelujen tuottajia ja perustehtävä hukassa. Siten pitäisi palata vanhaan ja mm. integroiduissa yksiköissä edelleen toimivaan käytäntöön. Porttina lääkärille on aina joko työterveyshoitajan tai sairaanhoitajan arvio, jolloin voidaan arvioida, mitä ja kenen luona on järkevää tehdä, vai pärjätäänkö hyvien hoito-ohjeiden avulla. Tässä voisi Kelalla olla tärkeä rooli – ko. toimintamalli pitäisi olla ehto Kelan II luokan korvausten saamiseksi. Näin varmistamme järkevän ja perustellun työterveyspainotteisen sairaanhoidon olemassaolon toimintamme tärkeänä osana.

Julkisen erikoissairaanhoidon viive ja yhteistyö

Tuntuu siltä, että erityisesti tuki- ja liikuntaelinsairauksissa jonotusaika erikoissairaanhoidon poliklinikoille tutkimuksiin (esim. MRI) on vähintään kolme ellei kuusi kuukautta. Jos tarvitaan operatiivista hoitoa, jonotusaika usein tuplaantuu. Ko. jonotusaika maksaa helposti yritykselle tai yhteiskunnalle satoja tuhansia euroja/tapaus. On hämmästyttävää, että meillä on tähän varaa. Mielenterveysongelmissa psykiatrian erikoislääkäreiden konsultaatiomahdollisuudet yksityissektorilla auttavat hyvin työkykyisyyden tukemista, mutta miten saada yhteistyö pelaamaan psykiatrian poliklinikoiden kanssa, jonne pääsykin on usein työn ja tuskan takana, vaikka siihen olisi hyvät perusteet. Ymmärrän tuskan siitä, ettei työikäisten tulisi edetä ohituskaistaa pitkin, mutta jotenkin muuten tämä ongelma tulisin ratkaista kuin sairauskuluvakuutuksin tai sairauskassan avulla – kaikilla siihen ei kuitenkaan ole mahdollisuutta.

Hyvän työterveyshuoltokäytännön mukaan työterveyshuollon tulisi olla aktiivinen rakennettaessa yhteistyötä muun terveydenhoidon kanssa. Tämä on valtaisa haaste. Miten toimia silloin, kun vastuulla olevan yrityksen työntekijät asuvat usealla eri paikkakunnalla ja jokaisella julkisella toimijalla on monisataiset ohjeet siitä, miten heidän palveluitaan tulisi käyttää. Miten vakuuttaa sekä erikois- että perusterveydenhuolto siitä, että emme ole heidän kilpailijansa ja erityisesti terveyskeskusten toiminnan kurjistaja vaan tärkeä yhteistyökumppani työkykyisyyden edistämisessä ja tukemisessa. Tässä viidakossa toimimiseen tarvitaan aktiivista vaikuttamista. STLY:llä on nyt näytön paikka pyrkiä alueelliseksi ja valtakunnalliseksi vaikuttajaksi yhteistyötä tiivistettäessä – ymmärtäväthän kaikki tahot mitä työterveyshuollossa voidaan tehdä?

Työkyvyttömyyden todistelusta jäljellä olevan työkyvyn tukemiseen

Meillä työterveyslääkäreillä on vielä tekemistä, jotta osaamme olla riittävän ammattitaitoisia asiantuntijoita silloin, kun arvioimme potilaidemme työkykyä ja miettiessämme keinoja sen parantamiseksi. On tärkeää, että pyrimme silloin objektiiviseen arvioon tilanteesta, varmistamme että kaikki toimenpiteet on tehty, lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen keinot mietitty ja jos tarpeen, toteutettu, ennen kuin lähdemme ehdottamaan työkyvyttömyyseläkeratkaisua. Työkyvyttömyyslausunnoissa tulee keskittyä jäljellä olevan toiminta- ja työkyvyn kuvaukseen. Niiden tulee olla tiiviitä yhteenvetoja, ei potilaskorttikopioita, joista ydinasioiden esille saaminen on vaikeaa. Meidän ei tule lähteä potilaamme asianajajaksi eikä luvata sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ole vallassamme – työkyvyttömyyseläkeratkaisut kuuluvat perustellusti eläkevakuutusyhtiöille ja Kelalle, ei meille.

Jos me osaamme ottaa tässä sen tärkeän rooliin, joka on tarjolla, varmistaa se entistä selkeämmät ratkaisut ja hylkyratkaisujen vähenemisen. Samalla vähenee myös muiden lausuntoja kirjoittavien tahojen työkyvyttömyyden todistelun tarve. Se olisi tärkeää, sillä valitettavan usein muualta tulleiden lausuntojen laatu ja arvioiden taso on vielä paljon huonompi kuin mitä työterveyshuollon lausunnot ovat.

Tiiviimpi yhteistyö eri toimijoiden kesken

Työhyvinvoinnin kehittäminen on tuloksellista toimintaa myös taloudellisesti, sen ovat monet hankkeet osoittaneet. Toisaalta kasvavat markkinat ovat tuoneet alalle mitä erilaisimpia palvelun tuottajia, ja tarjolla on erilaisia hokkuspokkuskeinoja. Tähän tulisi saada tiiviimpi yhteistyö eri toimijojen kesken ja verrata hyviä käytäntöjä – tavoitteena tulee olla selkeä työn tuottavuuden kasvu, työkykyisyyden ja elämänhallinnan edistäminen kaikin tavoin. Työterveyshuolloilla voi olla tässä merkittävä rooli työn ja terveyden asiantuntijana ja yritysten työhyvinvointistrategian tukijana, onhan meillä valmiutta siihen?

Työkykyisyyden turvaamisessa, varsinkin silloin kun on todettu työkyvyn menettämisen uhka, on suuri riski, että itse toimenpiteiden kohde, osatyökykyinen työntekijä putoaa byrokratian ja monien toimijoiden viidakkoon. Työeläkeyhtiöiden palvelut ovat olleet tässä eriomainen tuki. Mutta se ei vielä riitä. Työyhteisöluotsit ja koordinaattorit on yksi hyvä keino, joista itselläni on erittäin hyviä kokemuksia varsinkin silloin, kun tarvitaan laajoja tukitoimia mm. uusia ammattivaihtoehtoja haettaessa. Myös monet palvelujen tuottajat voivat tarjota yksilöllistä tukea silloin, kun sitä tarvitaan. Miten tehdä tästä toiminnasta systemaattista ja mahdollistaa se kaikille – niin että kaikki toimijat (mukaan lukien TE -toimistot) puhaltavat yhteen hiileen? Miten varmistaa toimintamallit niin, että osatyökykyiset voisivat helposti siirtyä toimialoilta ja työnantajilta toiselle niin, että se on sekä yrityksille että yksilöille kannattavaa toimintaa? Tässä on iso haaste kaikille yhteiskunnan tahoille, jotka vaikuttavat työkykyisyyden turvaamisen prosesseihin.

Lopuksi

Meille työterveyslääkäreille on tarjolla suuret saappaat. Olemme ottaneet haastetta vastaan, mutta vielä on matkaa. Varmistammehan yhdessä, että osaamisemme ja halumme toimia aktiivisina työkykyjohtamisen toimijoina on varmasti kunnossa. Luodaan sellaiset puitteet (laatu ja kustannustehokkuus), että suomalaisen työterveyshuollon toimintaedellytykset säilyvät.