Toimijoiden yhteistyö työkykyongelmien hallinnassa – ammattilaisten haastatteluihin perustuvan tutkimuksen tuloksia

Vastuunjako työhön paluun tukemisessa

Vastuunjaon näkökulmasta olennaisiksi kysymyksiksi tutkimuksessa nousivat kuntoutustarpeen ja -mahdollisuuksien selvittäminen sekä ammatillisen kuntoutuksen suunnittelu. Silloin, kun kuntoutusprosessi toimii, se lähtee usein liikkeelle työterveyshuollosta tai muusta terveydenhuollosta sairauspäivära-hakauden aikana. Monet haastateltavat kuitenkin kritisoivat terveydenhuoltohenkilökunnan riittämätöntä osaamista erityisesti ammatillisten kuntoutussuunnitelmien tekemisessä. Suurimman kritiikin kohteena olivat varsinkin perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa työskentelevät lääkärit. Kuntoutustarpeen selvittämisen koettiin jäävän usein liian vähälle huomiolle ja B-lausuntojen kuntoutussuunnitelmia moitittiin epätarkoiksi ja puutteellisiksi. Lisäksi esiin nousi näkemys siitä, että lääkärit saattavat ohjata kuntoutusasiat turhan herkästi Kelaan, vaikka usein oikeampi osoite olisi työeläkelaitos.

Myös Kelan vastuulla oleva kuntoutustarpeen selvittäminen 60 sairauspäivärahan suorituspäivän kohdalla näyttää haastateltavien mukaan toteutuvan hyvin vaihtelevasti. Selvittämisvastuun parempaan toteutumiseen on tosin viime aikoina kiinnitetty erityistä huomiota Kelan sisäisissä järjestelmissä.

Monien viimeaikaisten lakiuudistusten nähtiin parantaneen yhteistyötä ja vastuunjakoa ainakin työkyvyn hallinnan varhaisvaiheissa. Eniten positiivisia kommentteja herätti sairausvakuutus- ja työterveyshuoltolakien muutoksiin perustuva 30–60–90-päivän sääntö, joka tuli voimaan vuonna 2012. Haastateltavien kokemusten perusteella tämä uudistus on ollut selkeä askel myönteiseen suuntaan. Uudistuksen todettiin systematisoineen työpaikan, työterveyshuollon, muun terveydenhuollon ja Kelan välistä koordinaatiota ja lisänneen mahdollisuuksia puuttua pitkittyviin työkyvyttömyysjaksoihin aiempaa varhaisemmin. Joidenkin mukaan aikarajat voisivat kuitenkin olla vieläkin varhaisempia.

Toinen yhteistyön edellytyksiä parantava uudistus, joka haastatteluissa nousi esiin, oli työterveyshuollon käytäntöjä ja periaatteita vuoden 2014 alusta lähtien linjannut valtioneuvoston asetus. Asetuksen nähtiin vahvistavan työntekijän, työnantajan ja työterveyshuollon yhteistyötä. Asetuksen koettiin myös edistävän työkykyasioihin erikoistuneiden sosiaalialan ammattilaisten vielä vakiintumatonta asemaa työterveyshuolloissa.

Vastuunjaon suurimmat ongelmat liittyvät haastattelujen perusteella osatyökykyisten työttömien työhön paluun tukemiseen. Pulmakohdat liittyvät usein sellaisiin tilanteisiin, joissa työkykyongelmia kokeva henkilö on yhtä aikaa sekä TE-toimiston että työeläkelaitoksen tai Kelan (tai kaikkien kolmen) asiakas. Pääsääntöisesti näyttää siltä, että työeläkelaitosten ja Kelan yhteistyö ammatillisen kuntoutuksen vastuun-jaossa on viime vuosina selkeytynyt, mutta etenkin työeläkelaitosten ja TE-hallinnon vastuunjaossa on epäselvyyksiä. TE-toimistojen mahdollisuudet tukea osatyökykyisiä työnhakijoita ovat kaventuneet huomattavasti, mikä on sekoittanut vanhoja yhteistyösuhteita muiden toimijoiden kanssa. Useiden haastateltavien mielestä tiivis yhteistyö TE-toimistojen kanssa olisi kuitenkin tärkeää. Tätä puoltaa myös se, että tutkimusten mukaan työkykyongelmiin liittyy melko usein työttömyysjaksoja.

Kommunikaation sujuvuus

Vastuunjaon ohella toinen yhteistyön pulmakohta on, että tieto eri organisaatioissa työskentelevien ammattilaisten välillä saattaa kulkea heikosti. Esimerkiksi työterveyshuollon ja muun tervey-denhuollon yhteydenpidossa koettiin olevan puutteita. Kommunikaatio erikoissairaanhoidon kanssa sai kuitenkin monilta kiitosta. Haastatteluissa tuotiin tähän liittyen esiin, että erikoissairaanhoidon sosiaalityöntekijät ovat usein ratkaisevan tärkeässä roolissa eri toimijoiden välisen tiedonkulun kannalta työkyky- ja kuntoutusasioissa. Ongelmaksi koettiin se, että perusterveydenhuollossa ei usein ole lainkaan sosiaalityöntekijöitä.

Erillinen ongelmakenttä on työkykyongelmia kokevien työttömien terveydenhuoltoon liittyvä yhteistyö ja tiedonkulku, jossa nähtiin myönteisestä kehityksestä huolimatta edelleen paljon puutteita. Esimerkiksi yhteydenpito työterveyshuoltojen ja perusterveydenhuollon välillä voi olla heikkoa erityisesti työntekijän jäädessä työttömäksi ja siirtyessä työterveyshuollon palvelujen ulkopuolelle.

Yksi olennainen kommunikaatioon liittyvä pulma, joka haastatteluissa tuli esiin, oli TE-toimistojen ja Kelan "kasvottomuus" eli vaikeus tavoittaa nimettyjä yhteyshenkilöitä. Tämän koettiin tekevän ammattilaisten yhteistyöstä jäykkää ja hidasta, koska yhteydenottomahdollisuudet ohjautuvat byrokraattisesti virallisia kanavia pitkin. Etenkin kommunikaatio TE-toimistojen kanssa koettiin hyvin hankalaksi. Tässä oli kuitenkin tunnistettavissa selkeä alueellinen ero: pienemmillä paikkakunnilla ammattilaisten henkilökohtaiset verkostot sujuvoittavat yhteydenpitoa ja asioiden selvittämistä, kun pääkaupunkiseudulla ammattilaiset ovat huomattavasti enemmän virallisten kanavien varassa.

Kehittämisajatuksia

Haastatteluissa tuli esiin lukuisia kehittämisajatuksia. Tärkeänä kehittämiskohteena nähtiin ensinnäkin asiakkaiden rinnalla kulkevien yksilöllisten tukihenkilöiden lisääminen. Tällaisilla tukihenkilöillä tulisi parhaassa tapauksessa olla pitkäkestoinen kokonaisvastuu kuntoutumisen ja työhön paluun prosessista, vaikka palveluiden toteuttaja ja maksaja välillä vaihtuisivat. Toiseksi haastateltavat toivoivat, että eri tahojen vastuunjakoa pystyttäisiin joustavoittamaan muun muassa tapauskohtaista harkintavaltaa sekä toimijoiden välistä koordinaatiota lisäämällä. Kolmanneksi haastatteluissa korostui arkisen yhteydenpidon ja yhteisten tietojärjestelmien kehittäminen. Haastateltavat kaipasivat myös lisää hyvin suunniteltuja yhteistyöfoorumeita ja vapaamuotoisia tilaisuuksia, joissa verkostoitua ja tutustua toisiin ammattilaisiin. Lisäksi ammattilaisten koulutus ja tietotason parantaminen työkyky- ja kuntoutusasioissa koettiin kehittämistä vaativana alueena. Lisäkoulutus nähtiin tarpeellisena erityisesti terveydenhuollon ammattilaisille, kaikista eniten perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa toimiville lääkäreille.

Kaiken kaikkiaan haastatteluissa korostui voimakas halu tiiviimpään yhteistyöhön ja verkostoitumiseen muiden toimijoiden kanssa. Eläkelaitosten, työhallinnon, kuntoutuksen palveluntuottajien sekä sosiaali- ja terveydenhuollon edustajien toivottiin istuvan konkreettisesti ja säännöllisesti saman pöydän ääreen. Erikseen voidaan nostaa esiin se, että haastattelujen perusteella myös työttömille suunnatut palvelut tulisi pitää vahvasti osana työkykyongelmien hallintajärjestelmän kokonaisuutta, vaikka suuntaus on viime vuosina ollut päinvastainen.

Koska työkyvyn hallintajärjestelmä on monitoimijainen, olennaiseksi tekijäksi nousee sekä eri organisaatioiden että niissä työskentelevien ammattilaisten kyky tehdä yhteistyötä ja jakaa joustavasti vastuuta yli raja-aitojen. Samalla monimutkainen järjestelmä edellyttää sitä, että ammattilaisten tietotaito on riittävä ja että heitä lisäkoulutetaan jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä. Verkostomaisen työotteen ja toimijoiden välisen kumppanuuden ei kuitenkaan nykypäivänä voida olettaa olevan kiinni vain inhimillisistä resursseista, vaan entistä tärkeämpään rooliin nousee erilaisten yhteisten tietojärjestelmien rakentaminen ja laajentaminen.

Lisäksi tutkimuksessa tuli esiin sosiaalialan ja työelämäasiantuntemuksen suuri merkitys lääketieteellisen näkökulman rinnalla. Tämä painotus on nostettu esiin myös viimeaikaisissa kehittämishankkeissa, joissa on korostettu työvalmentajien, työkykykoordinaattorien ja muiden vastaavien tukihenkilöiden roolia työkyvyn hallinnassa. Tavoitteena on työhön paluun tukemiseen ja ammatilliseen kuntoutukseen liittyvän asiantuntijuuden laajentaminen muun muassa työterveyshuollossa. Tällainen muita kuin lääketieteellisiä näkökulmia korostava lähestymistapa avaa mahdollisuuden tarkastella myös ihmisen työkykyä entistä laajemmin, jolloin työkykyä ei ajatella vain yksilön terveydentilaan liittyvänä ominaisuutena, vaan se nähdään yhä voimakkaammin yhteiskunnallisten, juridisten, kulttuuristen ja sosiaalisten tekijöiden muokkaamana. Työkyky voidaan ymmärtää ihmisen toimintakyvyn ja hänen toimintaympäristönsä suhteena, jossa toimintaympäristöön voidaan lukea niin työpaikka, perhe ja läheiset kuin koko työkyvyn hallinnan palvelujärjestelmäkin. Tämä ajattelutapa korostaa yhteistyön, vuorovaikutuksen ja laajan verkostoitumisen painoarvoa työkykyongelmien hallinnassa.