Työterveyslaitoksen klinikkabussi pääsi museoon
Kenttäklinikka, liikkuva palvelu- ja tutkimusyksikkö, oli kuusi vuosikymmentä oleellinen osa Työterveyslaitoksen toimintaa. Busseilla vietiin palveluita työpaikoille ja tehtiin tutkimusta. Kenttäklinikan tuottamasta tutkimusaineistosta on tehty kymmeniä väitöskirjoja ja vähintäänkin satoja tieteellisiä artikkeleita. Tehtyjen terveystarkastusten kokonaismäärää lienee miljoonia. Esimerkiksi alkuaikoina viidessä vuodessa pienoisröntgenkuvattiin 136 000 henkilöä työpaikoilla, ja vilkkaimpina Tampereen vuosinakin 1990-luvulla bussin ripaan tarttui 5000–6000 asiakasta.
Kun Työterveyslaitos perustettiin 1945, elettiin sodan jälkeisiä taloudellisestikin vaikeita aikoja. Ensimmäiset autot laitoksen käyttöön saatiin 1950 luvun alussa Rockefeller-säätiön avustuksen turvin työpaikkakäyntejä varten ja "Teknillishygieenisen osaston käyttöön tutkimusvälineistön työpaikoille kuljetusta varten". Pienoisröntgenkuvaukset työpaikoilla käynnistyivät 1950-luvulla päämääränä silikoosin ja asbestoosin vähentäminen. Ruotsin lääkintöhallitukselta ostettu röntgenkuvausauto mahdollisti tutkimukset pienilläkin työpaikoilla. Volyymia kuvaa se, että kun vuosina 1951–60 laitoksen pienoisröntgenlaite kiersi ympäri maata seulomassa asbestoosi- ja silikoositapauksia, kuvauksia tehtiin 370 000 kappaletta. Tässä joukossa aktiivisia tuberkuloositapauksia todettiin 6 000, pölykeuhkosairauksia noin 1 500 ja keuhkonlaajentumia yli 2 000 tapausta. Työpaikoille tuotavaa palvelua oli myös se, kun yksi laitoksen teollisuusterveyssisarista kiersi sopimuksen tehneitä työpaikkoja eri puolilla maata tehden Sight-screener-laitteella näkötutkimuksia ja Ortorather-kojeella kuulontutkimuksia. Vuoteen 1957 mennessä näitä joukkotutkimuksia oli kertynyt peräti 157 000.
Laaja autoklinikkatoiminta aloitettiin 1965 Kansaneläkelaitoksen, Työterveyslaitoksen ja Valtion seerumilaitoksen yhteistyönä. Työterveyslaitos vastasi lähinnä kliinisten palvelutehtävien suorittamisesta. Työterveyslaitoksen toiminnan muutosten myötä pienoiskuvaukset ja niiden kytkentä yleiseen lääkintäverkostoon jäi pois Työterveyslaitokselta 1970 luvun alkupuolella.
Hollanti lahjoitti Suomen valtiolle sen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi klinikka-auton vuonna 1967, ja valtio lahjoitti sen edelleen Työterveyslaitokselle. Auton korkealaatuiset röntgenlaitteet mahdollistivat tarkemmat terveystutkimukset kuin aikaisemman kenttäauton pienoisröntgenlaitteet. Tämä klinikka-auto päätyi Työterveyslaitokselta lahjoituksena Kenian valtiolle kansanterveystyöhön vuonna 1980.
Kenttäklinikka oli hallinnollisesti erillisenä yksikkönä Työterveyslaitoksen lääketieteellisessä osastossa ja lääketieteellisen osaston sisälle perustetussa Työlääketieteen jaoksessa, jolle keskitettiin ammattitautien ehkäisyyn ja hoitoon liittyvä palvelutoiminta. Vuonna 1973 kenttäklinikka siirrettiin lääketieteen osastosta epidemiologian ja biostatistiikan osastoon. 1970-luvulla kolmannes laitoksen 77 tutkimushankkeesta käsitteli altistusten ja työalojen epidemiologiaa (mm. asbesti, raakapuuvillan käsittely, lyijy, rikkihiili, elohopea, styreeni, vesakontorjunta-aineet, kivi-, metsä-, valimo-, rakennus ja satamatyö).
Epidemiologian ja biostatistiikan osastollakin kenttäklinikka teki pääosin palvelutoimintaa. Röntgenkuvausten lisäksi se tarjosi määräaikaistarkastuspaketteja, jotka olivat erityisesti tarkoitettu pienteollisuudelle. Kenttäklinikan palveluksessa oli tuolloin 18 työntekijää. Kun Valimotien tilat siirtyivät Työterveyssäätiön eli tulevan Kuntoutusäätiön käyttöön kenttäklinikka päätettiin vuonna 1978 siirtää 1.1.1974 toimintansa aloittaneeseen Tampereen alueosastoon.
Tampereen vuodet
Suunnittelujen ja järjestelyjen jälkeen kenttäklinikka aloitti Tampereella vuonna 1980. Toimintaa alkoi pyörittää aluelaitoksen silloisen johtajan, nykyisen työsuojeluneuvos Reino Laitisen alaisuudessa lääkärin lisäksi 2 terveydenhoitajaa, 2 laboratorionhoitajaa ja 2 röntgenteknikkoa. Röntgenteknikot myös ajoivat klinikkabusseja. Syy Tampereelle siirtoon oli uusitussa strategiassa. Alueosastot/aluelaitokset oli perustettu paremman palvelun takaamiseksi yrityksille. Aluelaitoksista Tampere valikoitui kenttäklinikan uudeksi kotipaikaksi, koska Tampereelle oli annettu toimiala- vastuu rakennusalan työterveyshuollon tukemisesta ja kehittämisestä ja rakennusalan tiedettiin tarvitsevan paljon liikkuvia palveluita. Toisen silloisista busseistakin oli hankkinut kolmen rakennusyrityksen (Perusyhtymä, Vesto ja YIT) muodostama Rakennusterveys- yhtymä. Tämä Scania-bussi oli annettu Työterveyslaitoksen käyttöön, ja laitos oli sitoutunut tuottamaan Rakennusterveyden yritysten työterveyspalveluita. Siirtymävaiheessa Rakennusterveys -bussi siirtyi Työterveyslaitoksen omistukseen, mutta yhteistyö mainittujen yritysten kanssa jatkui ja laajeni moniin muihin yrityksiin jatkuen kenttäklinikan lopettamiseen saakka. Siirtymistä Tampereelle tuki myös aluelaitoksen muutto nykyisiin toimitiloihin Uimalankadulle, jolloin uuteen paikkaan oli helppo suunnitella toimitiloja siirtyvälle yksikölle.
Tampereella palvelutoiminnan periaate rakennus- ja muille yrityksille oli tuottaa "lakisääteistä työterveyshuoltoa täydentäviä palveluksia". Työterveyshuoltolaki oli tullut voimaan 1978, ja asteittain edeten se koski vuonna 1980 myös rakennusyrityksiä. Työterveyshuoltotoiminta alkuvaiheessaan ei ollut vielä kovin kattavaa, ja täydentävien palveluiden kysyntä oli suurta. Palveluina tehtiin yritysten lakisääteiseen terveystarkastukseen kuuluvia työntekijöiden keuhkoröntgenkuvauksia ja laajempia, yritysten tarpeen mukaan räätälöityjä työterveystarkastuksia. Asiakaskuntaan kuului isoja yrityksiä ja organisaatioita: kaivoksia, telakoita, lasitehtaita, valimoita, rajavartiolaitos ja lippulaivana Suomen eduskunta, jossa aina vaalien jälkeen kansanedustajille ja koko henkilöstölle räätälöitiin terveystarkastukset eduskunnan oman työterveyshuollon kanssa. Rakennusviikot, muu palvelutoiminta ja tutkimus täyttivät kahden bussin aikataulut väliin ääriään myöten.
Tutkimustoiminnan pääasialliseksi suunnaksi valikoitui toimintaa aloittavan/pyörittävän ylilääkäri Pekka Roton kiinnostuksen mukaisesti epäorgaanisten pölyjen keuhkovaikutukset, vaikka muutakin tutkimusta vuosiin mahtui, mm. Postin työntekijöiden tuki- ja liikuntaelinvaivojen selvitystä. Outokummun entisenä lääkärinä Rotolla oli hyvät yrityssuhteet, mikä helpotti asiakkaiden ja tutkimuskohteiden saantia. Bussien tutkimuslaitteita täydennettiin. Virtaustilavuusspirometria ja diffuusiokapasiteettilaitteet olivat keskussairaalatasoa. Tämä takasi tutkimusten kiinnostavuuden ja korkean tason.
Isoin tutkimushanke oli 1990–92 toteutettu asbestisairauksien seulontatutkimus, jossa haastateltiin ja kuvattiin liki 16 000 työntekijää. Hankkeen toteuttamiseksi kenttäklinikka sai lippulaivakseen uuden bussin "Tattilan Nyssen". Muita tärkeitä ja mieleenpainuvia tutkimuskohteita olivat tupakka- ja turkistyöntekijöiden keuhkojen terveys, turvetyöntekijät, kromille, koboltille ja sinkille altistuvat työntekijät, puu- ja kivipölylle altistuneet sekä lukuisat asbestille altistuneet työntekijäryhmät. Näistä aiheista valmistui useita väitöskirjoja.
1990-luvulla työlääketieteestä väitelleet ja myöhemmin dosenteiksi pätevöityneet Jukka Uitti ja Panu Oksa vastasivat kenttäklinikan toiminnasta. Jukka Uitti toi tutkimustoimintaan uusina menetelminä uloshengitysilman typenoksidin mittaamisen ja kondensaation keräyksen markkereiden analysoimiseksi. Tutkimusyhteistyötä syvennettiin Tampereen yliopiston Immunofarmakologian yksikön kanssa, jossa professori Eeva Moilanen ja tutkija Lauri Lehtimäki olivat kehittäneet oman NO-mittauslaitteen, Noflan. Tavoitteena uusien menetelmien kanssa oli työperäisten keuhkosairauksien varhainen havaitseminen ja mekanismien nykyaikainen tutkimus.
Tämä työlääketieteellinen tutkimustyö jatkuu edelleen, mutta kenttäklinikka erillisenä yksikkönä busseineen saapui 2000-luvun alkupuolella elinkaarensa päähän. Palvelukysyntä hiipui vähitellen työterveysyksiköiden voimistumisen myötä. Keuhkojen röntgenkuvausta ei tarvittu enää myöskään tutkimuksessa, ja isoja tutkimustiloja vaativat uudet mittaukset, kuten uloshengitysilman typenoksidimittaukset, oli helpompi toteuttaa työpaikoilla sisätiloissa. Kahdesta jäljellä olevasta bussista "Tattilan Nysse" luovutettiin Makedonian Työterveyslaitoksen käyttöön vuonna 2010 jatkamaan elämäänsä tutkimusyksikkönä. Vuoden 1978 mallin Sisu-bussi sen sijaan todettiin muutaman epäonnistuneen sijoitusyrityksen jälkeen liian vanhaksi selviämään vieraiden hoivissa tässä kovassa maailmassa. Kun kenttäklinikan toiminta dokumentoitiin Työväenmuseo Werstaan toimesta vuosina 2013 ja 2014, museo sai kuvia ja laitteita kokoelmiinsa, mutta Sisu liian suurena kappaleena päätettiin museoyhteistyön nimissä sijoittaa auto- ja tiealan valtakunnalliseen erikoismuseoon Mobiliaan Kangasalle Längelmäveden rannalle.
Talvella 2014–2015 Mobilian asiantuntijat kunnostivat auton entiseen kuosiinsa, ja vuoden 2015 loppuun Sisu osallistuu tyylikkäänä sekä käyttövalmiiksi sisutettuna Mobilian sodan jälkeistä jälleenrakennuskautta kuvaavaan näyttelyyn "Liikkeelle, sanoi Kekkonen".
Sisu on yksi näyttelyn helmiä – ainakin meidän mielestä :).
Kiitokset kaikille kenttäklinikan työntekijöille hienosta työstä!
Tampereella pitkäaikaisia työtovereitamme olivat muun muassa Esko Eskelinen, Pekka Halonen, Leila Honkala, Aija Jalkanen, Tarja Kangasniemi, Ritva Manninen, Jaakko Marttila, Kirsi Nilsson, Jouko-Pekka Rinne, Marjatta Systä, Pekka Tohka ja Laura Vallenius.
Kirjoittajien muistin lisäksi lähteinä käytetty:
- Noro L. Työterveyslaitos tausta ja kehitys Työterveyslaitos 1979Työn jäljet. Työterveyslaitos 1945–1995. Toimituskunta: Jorma Rantanen, Sven Hernberg, Aarni Koskela, Suvi Lehtinen Teksti: Alpo Väänänen. Työterveyslaitos, Helsinki 1995.
- Ketola E. Majakka ja luotsi, Työterveyslaitos 1945–2015. Työterveyslaitos, Helsinki 2015.