Kipuoireinen asiakas työterveyshuollossa – entä jos lääkkeet, leikkaukset ja sairausloma eivät autakaan?

Krooninen kipu

Kun potilas kokee selkäkipua nostaessaan työssään painavaa laatikkoa, hän saattaa ehdollistua kiputuntemukselle ja kivun pelossa alkaa jo etukäteen pelätä nostamista. Joutuessaan sitten työssään nostamaan, hänen ylivirittyneet, vaaroja aktiivisesti aistivat aivonsa muuttavat lihasrasituksesta johtuvan epämiellyttävän tuntemuksen merkittäväksi kivuksi. Kivun tunne ei silloin korreloi kudosvaurion laajuuteen (nostaminen ei välttämättä aiheuta mitään kudostason vauriota). Kipujärjestelmä aktivoituu kuitenkin aistimaan kipua, ja nostamiseen liitetty merkitys (vaara) voimistaa kipukokemusta. Kaikki tämä tapahtuu tiedostamatta ehdollistumisen kautta.

Vaikka kivun taustalla olisikin todettavissa selkeä kudosvaurio, voi kivun pitkittyminen johtaa keskushermoston ja aivojen yliherkistymiseen (central sensitization). Sensitisaatioilmiössä kipu jää päälle aivoihin, vaikka alkuperäinen kudosvaurio olisikin jo parantunut. Mikä tahansa tavallinen tuki- ja liikuntaelinten vaiva – vaikka olkapään jännevammasta johtuva kipu, polven nivelrikko tai rannekanavaoireyhtymä – voi pitkittyessään aiheuttaa tällaisen yliherkistymisen, kuten lukuisat kirjallisuuskatsaukset ovat osoittaneet (muun muassa Lluch 2014, Sanchis 2015). Kivunsäätelyjärjestelmään ilmaantuu häiriö, jonka seurauksena muun muassa kipua inhiboivat niin sanotut laskevat radat eivät toimi tehokkaasti ja aivokuorelle pääsee ärsykkeitä, jotka aivot tulkitsevat virheellisesti kivuksi. Tällainen kipu ei kuitenkaan ole enää merkki vaarasta. On arvioitu, että joka kolmannella nivelreumaa tai nivelrikkoa potevalla ja 60–70 %:lla selkäkivun takia kipuklinikoille lähetetyistä potee perifeerisestä kudosvauriosta johtuvan kivun lisäksi sensitisaatiosta johtuvaa kipua. Fibromyalgia on nykykäsityksen mukaan yksi ilmestymä tällaisesta kivunsäätelyjärjestelmän häiriötilasta (Cagnie 2014). Tulehduskipulääkkeet, sairausloma ja lepo tai kipualueen lihasten treenausohjeet eivät juurikaan tehoa sensitisaatiosta johtuvaan kipuun. On myös valitettavaa, että nykyinen sosiaalivakuutusjärjestelmämme ei vieläkään huomioi tutkimusnäyttöä, vaan se perustuu yhä tiukasti perifeerisen kudospatofysiologian osoittamiseen ja vanhentuneeseen näkemykseen tuki- ja liikuntaelinten sairauksien etiologiasta. Tässä lienee yksi selitys sille, miksi meillä Suomessa kipuoireiden aiheuttama työkyvyttömyys on maailman kärkeä. Kun kroonistuneen kivun luonne ymmärretään paremmin ja työkyvyttömyyden riskiä lisäävät tekijät tunnistetaan (kuva 1), pystytään myös tukemaan kipupotilaan työkykyä paremmin. Suomessa on arviolta noin miljoona kroonista kipua potevaa ja suurin osa heistä on kiinni työelämässä, joten työsarkaa meillä työterveyslääkäreillä riittää.

Kuva 1. Epäsuhta kipuoireen, perifeeristen löydösten ja keskushermoston sensitisaatioilmiön välillä.

Lisääntynyt leikkaushoito ei ole lisännyt väestön työkykyä

Yhteiskunnassamme tuntuu olevan vallalla trendi, jossa tuki- ja liikuntaelinvaivojen aiheuttamaan työkyvyttömyyteen pyritään vaikuttamaan varhaisemmalla kliinisellä, erikoislääkäritason tutkimuksella ja raskailla lääketieteellisillä interventioilla. Monet työnantajat ovat täydentäneet työterveyshuollon palveluitaan tarjoamalla työntekijöilleen vakuutuksia, joiden avulla työntekijä voi hakeutua kipuoireittensa kanssa nopeasti erikoislääkärille, magneettitutkimuksiin ja mahdollisesti leikkaushoitoon. Kipuoireisen työntekijän tilanne jää silloin kartoittamatta kokonaisvaltaisesti.

Lisääntynyt kuvantaminen ei ratkaise kipupotilaiden työkykyongelmia. Kuvassa 2 on synteesi 34:stä yksittäisestä tutkimuksesta: erilaisten rankalöydösten määrä selän suhteen oireettomilla on korkea. Kroonisilta selkäkipupotilailta löytyykin paljon enemmän yhtenäisiä magneettikuvauslöydöksiä aivoista kuin selästä, kuten tuore systemaattinen katsaus osoittaa (Kregel 2015). Uusien tutkimusten mukaan aivojen fMRI ennustaa subakuutin selkäkivun kroonistumisen riskiä noin 85 % todennäköisyydellä (Baliki 2012). Tämä perustuu otsalohkon aivokuoren ja isoaivojen pohjassa makaavan tumakkeen (nucleus accumbens) välisen vuorovaikutuksen kiihtymiseen. Kyseiset aivoalueet liittyvät muun muassa motivaation säätelyyn, mielihyvän kokemiseen, pelkoon ja palkitsemiseen. Selän MRI ei puolestaan kerro paljoakaan selkäkivun kroonistumisen todennäköisyydestä.

Erilaisten ortopedisten leikkausten määrä länsimaissa on lisääntynyt viime vuosina voimakkaasti, pääasiassa lisääntyneen kuvantamisen myötä (Graves 2014, Webster 2014). Lisääntyvillä leikkauksilla ei tutkimusten mukaan ole kuitenkaan pystytty tuottamaan lisää työkykyä väestölle vaan jopa päinvastoin (Svedsen 2012, Atroshi 2015, Tilbury 2015). Tanskalaisen rekisteritutkimuksen mukaan ei-traumaattisten olkapäävammojen leikkausten määrä nousi huimasti (yli nelinkertaistui) 13 vuoden seurannan aikana. Lisääntyneellä leikkaamisella ei kuitenkaan ollut mitään myönteistä vaikutusta työkykyyn: työkyvyttömäksi ajautui seurannan lopussa yhtä suuri osa leikatuista kuin seurannan alussa eli 10 % (Svedsen 2012). Määrällisesti työkyvyttömiä vain ilmaantui huomattavasti lisää, koska yhä useampi ajautui kirurgiseen hoitoon. Ruotsalaisen rekisteritutkimuksen mukaan rannekanavaoireyhtymän vuoksi leikatuilla on huomattavasti enemmän sairauspoissaoloja kuin ei-leikatuilla oireisilla tai työväestöllä ylipäätään (Atroshi 2015). Lisääntyneiden leikkausten trendi on havaittu myös Suomessa, jossa muun muassa polvinivelrikon tähystysleikkauksia tehdään 2–4 kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja jossa kiertäjäkalvosimen leikkaukset ovat lisääntyneet vuosina 1998-2011 yli 200 % (Huttunen 2014, Paloneva 2015, Mattila 2016).

Olisi hyvä tiedostaa, että jokaiseen leikkaukseen liittyy merkittävä uuden kivun kehittymisen riski, jota ei riittävästi tuoda esiin: 10-50 %:lle leikatuista ilmaantuu leikkauksen seurauksena uusi krooninen kiputila (Kehlet 2006, Schug 2011, Montes 2015). Parhaimmillaan leikkaus voi toki olla täsmähoito kipuongelmaan ja kipu jää leikkauspöydälle, mutta liian usein lähdetään harkitsemaan operatiivista hoitoa ilman, että kaikki muut keinot olisi yritetty ensin. Jos potilaalla on havaittavissa sensitisaatiota (laaja-alaista kipua, kivun liitännäisoireita kuten unettomuutta, muita sympaattisen hermoston aktivaation oireita), voimakkaita pelkoja, ahdistuneisuutta, katastrofointitaipumusta tai hoitamaton masennus, leikkaustulokset ovat usein huonoja (Theunissen 2012, Brummett 2015). Siksi on suhtauduttava harkitsevan pidättyväisesti leikkaus-

hoitoon kroonista kipua poistavana hoitona. Potilaalle on tuotava esiin leikkauksen mahdolliset haitat. Kipua kannattaa työterveyshuollossa hoitaa tehokkaasti ennen ja jälkeen mahdollisen leikkauksen, myös lääkkeettömin keinoin. Lääkehoitoa voi harkita rauhoittamaan pitkittyneen kivun aiheuttamaa keskushermoston yliviritystilaa. Silloin kyseeseen tulevat kipukynnys ja masennuskipulääkkeet tai gabapentinoidit, joista löytyy lisätietoa tuoreesta kivun Käypä hoito -suosituksesta (Mäntyselkä 2015).

Kuva 2. Selän kuvauksissa havaittujen muutosten yleisyys oireettomilla henkilöillä.

Odotukset lääkehoidon tehosta kroonisessa kivussa usein kohtuuttomat

Lääkkeiden teho kroonisessa ei-syöpäkivussa on osoittautunut varsin vaatimattomaksi. Yli puolet pitkäaikaista kipua potevista ei hyödy lainkaan lääkkeistä, ja niillekin, jotka saavat lääkkeestä vasteen, hyöty on yleensä korkeintaan kohtalainen: kipu lievittyy noin kolmanneksen migreeniä lukuun ottamatta, jossa täsmälääke antaa usein erinomaisen vasteen. Odotukset lääkkeitä kohtaan ovat usein epärealistisia ja kohtuuttomia sekä hoitavalla lääkärillä että potilaalla. Erityisen huolestuttavaa on opioidien laaja käyttö kroonisessa kivussa. Vuonna 2014 Kela korvasi opioideja lähes

400 000 suomalaiselle. Vain 3,4 % heistä söi niitä syöpäkipuun. Vuosien 2008–2014 välillä Kelan korvaamien kodeiiniyhdistelmävalmistereseptien määrä on kahdeksankertaistunut. Vuonna 2014 hoitamamme potilaat lunastivat lähes 600 000 kodeiinireseptiä, keskimäärin 72 tablettia/resepti (Kelasta saatu tieto). Se, että opioidihoito kroonisessa ei-syöpäkivussa ylläpitäisi tai lisäisi merkittävästi työkykyä on uskomus, jonka lisääntyvä tutkimustieto on kumonnut (Franklin 2008, Asworth 2013, Robinson 2015, Sullivan 2016). Käypä hoito -suositus kivusta korostaakin lääkkeetöntä hoitoa. Tutkimustietoon perustuvia keinoja hallita kipua ja tukea työkykyä löytyy myös allekirjoittaneen kirjoittamasta Ota kipu haltuun -kirjasta, joka julkaistiin tammikuussa 2016 (Otava).

Hollantilaisessa tutkimuksessa oli tutkittavina yli 200 kipukroonikkoa, joista osa jatkoi työssä kipuoireista huolimatta ja osa ajautui sairauslomalle. Tutkimus osoitti, että töissä pärjäävillä oli merkitsevästi vähemmän kipuun liittyviä pelkoja ja niistä johtuvaa kivun välttelyä, he murehtivat ja ahdistuivat kivusta vähemmän ja he suhtautuivat hyväksyvämmin kipuun. Lisäksi heillä oli selvästi enemmän elämänhallinnan ja pystyvyyden tunnetta (de Vries 2012). Myös tuoretta kirjallisuuskatsausta soveltaen voidaan todeta, että kipuoireiden työ- ja toimintakyvyttömyyttä aiheuttavaa ja lisäävää vaikutusta voitaisiin ehkäistä ja vähentää yksinkertaisilla keinoilla: hälventämällä kipuoireisen asiakkaan pelkoja kipuun liittyen, lisäämällä hänen pystyvyydentunnetta ja tukemalla stressinhallintaa – ja vaikuttamalla fyysisiin ja henkisiin työoloihin (Lee 2015). Työterveyshuolto on se toimija, jonka on mahdollista vaikuttaa näihin tekijöihin. Keskeisessä roolissa ovat silloin työfysioterapeutit ja työterveyshoitajat. Kipuoireisen tutkiminen ja hoito suomalaisissa työterveyshuolloissa on valitettavasti liian lääkäripainotteista.

Kaikki kipuoireiset asiakkaat eivät tarvitse lääkärin vastaanottoa

Kaikki kipupotilaat eivät suinkaan tarvitse lääkäriä, vaikka niin itse saattaisivat ajatellakin. Jokainen kipuoireinen ihminen tarvitsee ja ansaitsee huolellisen tutkimuksen kivun syyn selvittämiseksi, selkeät ohjeet ja riittävän seurannan. Lisäksi hän hyötyy rauhallisesta ja empaattisesta kohtaamisesta, kuulluksi tulemisen kokemuksesta ja pelkojen ja huolien hälventämisestä. Yksi toimiva keino tähän on fysioterapeutin suoravastaanottotoiminta. Se on Suomessa käytössä jo useassa perusterveydenhuollon toimipaikassa ja muutamassa työterveyshuollossakin. Toiminta on osoittautunut hyvinkin potentiaaliseksi keinoksi vähentää lääkäreiden tules-potilaisiin liittyvää työkuormitusta, turhia käyntejä, kuvantamistutkimuksia, erikoislääkärikonsultaatioita ja ennen kaikkea sairaus-lomia (Holsworth 2007, Ohja 2016). Palaute toiminnasta on ollut pääsääntöisesti hyvää tai erinomaista sekä asiakkailta, fysioterapeuteilta että lääkäreiltä. Eksoten lääkärit olivat niin tyytyväisiä alaselkäkipupilottiin, että he ehdottivat kaikkien kipupotilaiden ohjaamista ensin fysioterapeutille (lukuun ottamatta vakavia vammoja ja selvästi lääkärin kannanottoa vaativia tapauksia). Näin on sitten tapahtunutkin muun muassa Helsingin kaupungin terveyskeskuksissa, jossa suoravastaanotolle ohjataan kipupotilaita kivun kestosta tai sijainnista riippumatta.

Suoravastaanotto toimii (parhaimmillaan) näin: kipuoireinen asiakas soittaa terveydenhuollon ajanvaraukseen, joka tiedustelee, onko kyseessä kipuongelma, ja lyhyen seulontakysymyslistan avulla seuloo niin sanotut punaiset liput (vakava tapaturma, kuumetta viimeisen vuorokauden aikana liittyen kyseiseen tule-ongelmaan, esimerkiksi selkäkipu, johon liittyy äkillinen kuume, virtsaamis- tai ulostamisongelmaa selkäkipuun liittyen tai äkillinen päänsärky ja siihen liittyvä voimakas pahoinvointi/huimaus). Työterveyshuollon toimipisteissä hoidontarpeen arvion ja lähetteen (ajanvarauksen fysioterapeutille) tekee työterveyshoitaja. Jos punaisia lippuja ei havaita, ajanvaraus varaa asiakkaalle 45–60 minuutin ajan fysioterapeutille. Parhaimmillaan aika on tarjolla jo samaksi päiväksi tai viimeistään parin päivän sisään. Suoravastaanottotoimintaan koulutettu fysioterapeutti tutkii potilaan yhdessä sovittujen tutkimus- ja ohjausmenetelmien mukaisesti. Hän arvioi särkylääkkeen sekä sairausloman tarpeen, antaa tarvittavat ohjeet, rohkaisee, kannustaa ja vahvistaa potilaan itsehoitokeinoja. Fysioterapeutilla on aina käytössään lääkärin konsultaatiomahdollisuus. Lisäksi hän voi tarvittaessa aina varata potilaalle ajan lääkärille. Lääkärille ohjautuisi siis fysioterapeutin arvion perusteella vain lääkärin erityisosaamista vaativat tapaukset. Kun toiminta pyörii optimaalisesti, näkee lääkäri vastaanotollaan enää hyvin harvoin tule-kipupotilaita. Niissäkin tapauksissa fysioterapeutti on yleensä jo tehnyt perusteellisen alkukartoituksen. Lääkäri saa enemmän keskittyä nimenomaan lääkärin ammattitaitoa edellyttäviin asioihin. Tämä on lisännyt lääkäreiden työn mielekkyyttä (Hupli 2015).

Monissa terveyskeskuksissa fysioterapeutti on saanut kirjoittaa sairauslomaa korkeintaan viikon. Sairauslomaa on kirjoitettu harvoin, noin joka kymmenennelle potilaalle keskimäärin muutaman päivän ajaksi. Tämä on huomattavasti vähemmän kuin mitä työterveyshuollossa sairausvastaanottoa pitävä lääkäri kirjoittaa (keskimäärin joka toiselle kipupotilaalle keskimäärin seitsemän päivän ajan). Pelkkiin sairauspoissaolokustannuksiin tämä tuo merkittävän säästön, puhumattakaan muista kustannuksista liittyen lääkärin määräämiin mutta usein turhiin lisätutkimuksiin kuten selän natiiviröntgenkuviin.

Työkyvyttömyyden riski pitää tunnistaa

Kipuoireisten asiakkaiden joukosta olisi tärkeää tunnistaa ne, joiden riski ajautua työkyvyttömäksi on kohonnut. Yksi merkittävä riskitekijä on laaja-alainen kipu. Useat tutkimukset osoittavat, että kipualueiden lukumäärän lisääntyminen ennustaa varsin lineaarisesti työkyvyttömyysriskin kohoamista (mm. Miranda 2010). Erityisen hälyttävä tilanne on, jos kivun kanssa esiintyy myös unettomuutta ja masennusoireita. Silloin työkyvyn heikkenemisen riski on kymmenkertainen ja runsaiden lääkärissä käyntien ja sairauspoissaolojen riski on 4–5 kertainen, kuten Lääkärilehden tuore julkaisu osoittaa (Miranda 2016). Nämä riskisuhteet ovat riippumattomia siitä, mikä on asiakkaan ikä, työ, elämäntavat tai muut tekijät. Työkyvyttömyyttä ennustaa myös voimistunut pelko-välttämiskäyttäytyminen ja negatiiviset odotukset kivun vaikutuksista. Näiden seulontaan voi käyttää esim. kipupsykologi Steven Lintonin Örebro-kyselyä, josta esimerkiksi Helsingin kaupungin työterveyshuollossa on käytössä lyhyt kymmenen kysymyksen sähköinen versio hieman muokattuna: kyselyyn on lisätty kysymys kivun laaja-alaisuudesta sekä muutama lisäkysymys työstä. Mitä enemmän esiintyy keltaisia lippuja, sitä huonompi on kipuoireesta toipumisen ennuste, kuten kuva 3 osoittaa selkäkivun osalta (Henscke 2008).

Työkyvyttömyysriskin seulontaa kannattaa toteuttaa systemaattisesti kaikissa tilanteissa, missä työterveyshuollossa kohdataan kipuoireinen asiakas, esimerkiksi sairausvastaanotolla, terveystarkastuksissa (ja -kyselyissä), työkyvyn arvioinneissa ja kuntoutustapaamisissa. Oikealle hoito- ja työkyvyntukipolulle ohjaaminen riittävän varhaisessa vaiheessa on ratkaisevaa. Kivunhallintaryhmät voisi ottaa osaksi työterveyshuollon Kela-korvattavaa normaalia toimintaa. Niihin tulisi valita työkyvyttömyysriskissä olevia asiakkaita, ja niiden painopiste on kivunhallinnan lisäämisen lisäksi työkyvyn tukemisessa. Kelan Tule-, TYK- ja muuta kuntoutusta kannattaisi hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän. Eläketurvakeskuksen selvitysten mukaan ennen työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistään Kelan kuntoutuksessa oli käynyt vain muutama prosentti eläkkeelle siirtyneistä (Laaksonen ym.2014). Kaikki keinot pitäisi olla kokeiltu, ennen kuin työntekijän annetaan syrjäytyä liian varhain ulos työelämästä kipuoireiden takia.

Kuva 3. Keltaisten lippujen lukumäärän yhteys kivun pitkittymisen kumuloitumiseen vuoden seurannan aikana.

Sairauslomat voivat vaarantaa koko työuran

Yhteiskuntamme järjestelmät ja asenteet eivät kovin hyvin tue osatyökykyisen työhön paluuta. Kuten suoravastaanottotoimintakin on osoittanut, suurin osa kipuoireisista pärjäisi töissä työtehtävien tilapäisillä muokkaustoimilla, korvaavilla työjärjestelyillä ja hetkellisellä työajan lyhennyksellä esimerkiksi osasairauspäivärahan avulla. Silti lainsäädäntöömme on jämähtänyt 1+9 päivän omavastuuaika, jona aikana työntekijä ei saa tehdä työtä, jos mielii hyödyntää osasairaus-päivärahan kuntouttavaa vaikutusta. Siitäkin huolimatta, että sekä lääkäri ja potilas arvioisivat potilaan olevan kykenevä jatkamaan työssään osa-aikaisesti. Kelan B-lausuntovaatimus lyhyestäkin osasairauspäivärahajaksosta ei lisää lääkäreiden innokkuutta lisätä sen käyttöä. Myös osasairauspäivärahajakson palkkakompensaatioon liittyy kummallisuuksia, jotka eivät kannusta sen käyttöön. Ei voi olla osasairauspäivärahaa koskevan lain henki, että on taloudellisesti kannattavampaa olla sairauslomalla kotona kuin kuntoutua töissä tekemällä osittaista työaikaa. Monet työnantajat ovat hyödyntäneet laissa olevaa porsaanreikää maksamalla 100 %:n palkanmaksuajalla osasairauspäivärahajaksolta vain tehdyistä tunneista palkkaa, jolloin työntekijä itse on hakenut osasairauspäivärahan Kelalta. Hieno uutinen onkin se, että Helsingin kaupunki päätti elokuussa 2015 muuttaa palkanmaksuaan kannustavammaksi: työkyvytön työntekijä saa 100 %:n palkanmaksuajalla (60 pv) 100 % korvauksen, riippumatta siitä onko kokonaan pois vai terveyttään vaarantamatta osa-aikatyössä. Työterveyslaitoksen osasairausvapaata tutkineessa satunnaistetussa interventiossa yhdenkään kipuoireisen tutkittavan terveys ei vaarantunut osa-aikatyössä, siitäkin huolimatta, että he palasivat heti töihin ilman kahden viikon "pakkosaikkua". Päinvastoin, osa-aikatyössä kuntoutuneet tutkittavat selvisivät selvästi vähemmillä sairauslomilla: he palasivat normaaliin työhön keskimäärin 12 päivän kuluttua, kun taas täydellä sairauslomalla oltiin 20 päivää (Viikari-Juntura 2011).

Sairausloman kirjoittaminen on merkittävä lääketieteellinen interventio, jonka vaikuttavuus pitää arvioida tarkkaan ennen sen suosittamista. Usein unohtuu se, että sairauslomalle jääminen on myös oppimisprosessi, joka automatisoituu nopeasti sekä lääkärille että potilaalle. Meidän tulee itse poisoppia ja poisopettaa potilaat "saikkuajattelusta" ja etsiä vaihtoehtoja sairauslomille. Krooninen kipu harvoin paranee pitkälläkään sairauslomalla, mutta loppukin työkyky voi kyllä kadota odotellessa kotona passiivisena paranemista. Kahdeksankertaiset erot työterveyslääkäreiden kirjoittamien sairauslomien pituuksissa kertoo toimintamme heikosta laadusta ja koulutuksen ja ohjauksen merkittävästä puutteesta (Kankaanpää 2014). Lääkäriliitto yhdessä Työterveyslaitoksen kanssa on tuottanut verkkokurssin "Sairauspoissaolotarpeen arviointi – miten kirjoitan sairauslomia oikein?", jota voi lämpimästi suositella. Helsingin kaupungin työterveyshuolto ottaa kevään 2016 aikana käyttöön sairauspoissaolosuositukset kolmesta runsaasti sairauslomia aiheuttavasta kipuvaivasta: alaselkä-, olkapää- ja kyynärpääkipu. Näiden suositusten taustalla on ruotsalaiset sekä muut kansainväliset suositukset.

Kivun poistaminen ei ole enää tavoite

Nykykäsityksen mukaan kroonisessa kivussa kivun poistaminen ei välttämättä ole tavoite, koska se ei aina ole mahdollista (Mäntyselkä 2015, Sullivan 2016). Siksi esimerkiksi kipujanan (VAS) lukuun ei kannata tuijottaa yksipuolisesti. Jo 30 %:n kivunlievitys voi vaikuttaa potilaan toimintakykyyn merkittävästi. Vaikka kivun voimakkuus ei kuntouttavilla toimilla välttämättä vähenisikään, kivunsietokyky usein lisääntyy merkittävästi. Kun kroonista kipua poteva kohdataan työterveyshuollossa kokonaisvaltaisesti, hänet tutkitaan riittävästi muttei loputtomiin, häntä kuunnellaan, hänen kanssaan myötäkuljetaan ja häntä ymmärretään, koetun kivun voimakkuus ei välttämättä muutu mutta hän voi muuttua täysin asiakkaana, työntekijänä ja erityisesti ihmisenä. Hän voi alkaa elää mielekästä ja hyvää elämää, tuottavana ja hyvinvoivana työntekijänä kivusta huolimatta. Hän ei tarvitse silloin työterveyshuollon tukeakaan niin tiiviisti, koska hän tietää ja hän voi luottaa, että työterveyshuollossa on hänen kipuasiansa hallussa ja hoidossa. Tämä ei vaadi työterveyshuollolta kohtuuttomia ponnistuksia, vain asian oivaltamista, asenteiden muuttamista ja uudenlaista työotetta.

Artikkelin lähteet löydät osoitteesta: http://www.stly.fi/

(Lähde: Job Accommodation Network)