Työlääketieteen ja työterveyshuollon historiasta Suomessa – aika ennen yhdistystä

Kaikki alkoi sotilaiden sairaanhoidosta

Sotaväen palveluksessa toimi partureita, jotka kouliintuivat ja myöhemmin saivat koulutustakin esimerkiksi haavojen ja murtumien hoitoon. Kustaa Vaasa alkoi 1500-luvulla värvätä partureita sotaväkeen systemaattisesti: tavoitteena oli parturi jokaista lippuetta eli noin 400–500 miestä kohden. Linnoituspaikkakunnilla sotaväen parturi auttoi rauhan aikana usein siviiliasukkaitakin.

Partureista kehittyivät kenttäparturit eli välskärit (fältskär) ja heistä edelleen mestarivälskärit eli kirurgit. He tekivät haavojen kirurgista hoitoa, paiseiden avauksia, tyräleikkauksia ja raaja-amputaatioita.

Parturien ja välskärien parturiammattikunta perustettiin Ruotsissa vuonna 1571. Erioikeuksissa määriteltiin tehtäviin vaadittava koulutus, edut ja velvollisuudet. Vuonna 1685 perustettiin välskäreille oma seura, Societas Chirurgica, johon kuuluvia mestarivälskäreitä nimitettiin kirurgeiksi.

Hieman aiemmin (1663) Tukholmassa oli perustettu akateemisen koulutuksen saaneiden lääkärien seura, Collegium Medicorum, jonka tehtävä oli valvoa lääkintäoloja Tukholman kaupungissa. Kun seuran erioikeudet vuonna 1688 uudistettiin nimellä Collegium Medicum, sen ohjesääntö muodosti koko valtakunnan lääkintäjärjestyksen. Myös kirurgiseuran jäsenet kuuluivat Collegium Medicumin valvontaan.

Vuonna 1753 kirurgien koulutukseen lisättiin palvelu Serafiimi- eli Tukholman lääninlasaretissa. Määrättiin myös, ettei ketään, lääkäriäkään, saanut nimittää piirilääkäriksi eikä kaupungin- tai rykmentinvälskäriksi, ellei hän ollut palvellut 6–12 kuukautta sairaalassa ja perehtynyt siellä leikkauksiin. Yksi kirurgian ja muidenkin lääketieteen alojen kehittymiseen ratkaisevasti vaikuttava seikka olikin sairaaloiden muodostuminen lääkärien ensisijaiseksi koulutuspaikaksi. Lääketieteen ja kirurgian koulutus yhdistettiin useimmissa Länsi-Euroopan maissa 1700-luvun lopulla, jolloin kirurgiasta tuli yliopistoissa opetettavaa lääketiedettä. Ruotsi-Suomessa tämä tapahtui vuonna 1797.

Välskärit osallistuivat myös muun muassa kuppapotilaiden hoitoon ja tartuntaepäiltyjen tarkastuksiin, heitä toimi sairaaloissa ja yliopistoissa esileikkaajina ja leikkausavustajina ja vankiloissa sekä kulkutautisairaaloissa.

Välskärien työkenttä suomessa laajenee teollisuuteen – myös kätilöitä tarvittiin

Välskärit lienevät myös ensimmäisiä teollisuuslaitosten palvelukseen palkattuja terveydenhuollon ammattilaisia. Fiskarsin tehtaalla toimi 1750-luvulla välskäri Brosell, jonka tehtävä oli masuunimiesten ja muiden työntekijöiden hoitaminen ja parantaminen. Vuoden 1780 vaiheilla Fiskarsissa välskärinkisälli Lars Hedberg hoiti myös työväkeä.

Välskärien ohella teollisuuden palvelukseen palkattiin kätilöitä. Ainakin Billnäsin ja Fagervikin rautaruukkeihin palkattiin 1700-luvun lopulla viisi, Kimon rautaruukkiin yksi sekä yksi yhteinen kätilö Fiskarsin rautaruukkiin ja Kiskon kuparikaivokseen. Kätilöiden koulutus tapahtui Tukholmassa.

Suomen ensimmäinen lääkäri oli työpaikkalääkäri

Ensimmäinen Suomessa toiminut akateemisen koulutuksen saanut lääkäri, Johann Copp (noin 1490–1559), toimi Juhana Herttuan henki- ja hovinlääkärinä Turun linnassa vuosina 1558–61 ennen siirtymistään Pietariin. Tehtävänsä mukaisesti häntä voinee pitää työpaikkalääkärinä. Seuraava akateemisen koulutuksen saanut lääkäri Suomessa oli Turun akatemian ensimmäinen lääketieteen professori Eric Achrelius vuodesta 1641 alkaen.

Sotilaslääkärit

Sotilaslääkärit olivat ensimmäinen lääkäreiden joukko, joiden toiminta kohdistui tietyn ammatin edustajiin ja tietyn työnantajan palveluksessa oleviin - ennen yleisen asevelvollisuuden alkamista vuonna 1882 kaikki sotilaat saivat palkkaa. Sotilaslääkäriyden kannalta voidaan käyttää jaottelua Ruotsin vallan aika vuoteen 1809, autonomian eli Venäjän vallan aika 1809-1917 ja itsenäisyyden aika.

Armeijan palveluksessa toimi lukuisia lääkäreitä jo 1700-luvun lopulla, erityisesti sodankäyntien yhteydessä: Kustaa kolmannen sodassa vuosina 1789–90 ja Suomen sodassa vuosina 1808–09. Otto Hjelt mainitsee kirjassa Svenska och Finska Medicinalverkets Historia 1663–1812 nimeltä yhteensä 406 Ruotsi-Suomessa tuona aikana toiminutta lääkäriä. Rajallisten matrikkelitietojen mukaan Suomessa toimi heistä ainakin lyhytaikaisesti yhteensä 107 lääkäriä, joista 50 erilaisissa sotilaslääkäritehtävissä: kenttä-, prikaatin-, pataljoonan- tai rykmentinlääkärinä tai armeijan sairaalalääkärinä tai ylilääkärinä, jopa merivoimilla oli oma lääkäri Suomenlinnassa 1700-luvun lopussa, Klas Hornstedt.

Vuonna 1835 perustetun Finska Läkarsällskapetin 280 ensimmäisestä jäsenestä 18 ilmoittaa toimineensa erilaisissa sotilaslääkäritehtävissä vuoteen 1880 mennessä (jäsenluettelo 1835–2010). Kenttälääkäreiden lisäksi muun muassa Haminan kadettikoululla oli lääkäri, Helsingin venäläisessä sotilassairaalassa oli ylilääkäri ja Helsingin varuskuntasairaalassa lääkäri. Edelleen 1800-luvun puolivälissä armeijan laivaston kahdella yksiköllä, meriekipaaseilla, oli useita lääkäreitä ja oma sairaala Suomenlinnassa.

Suomessa tuli 1800-luvun loppupuolella voimaan yleinen asevelvollisuus. Maahan perustettiin oma sotaväki, joka muodostui tarkk´ampujapataljoonista. Jokaisen pataljoonan kokoonpanoon kuului kaksi lääkäriä sekä kuusi välskäriä ja kaksi välskärinoppilasta.

Suomenlinnan rakentaminen ja Suomen ensimmäinen työpaikkalääkäri

Suomen ensimmäisenä työpaikkalääkärinä pidetään yleisesti Carl Fredrik Zandtia, joka tuli vuonna 1754 huolehtimaan Viaporin (nykyisin Suomenlinna) linnoitusta rakentavan ja noin 6000 henkeä käsittävän sotaväen ja muun työväestön terveydestä: Helsingissä asui tuolloin noin 1500 asukasta.

Carl Zandt oli nimitetty vuonna 1749 Hämeenlinnaan virkalääkäriksi tittelillä guvernements medikus, nimitys vastasi piirilääkäriä. Kyseinen toimi oli ensimmäinen lääkärin virka Suomessa ja perustettu vuonna 1747 Helsinkiin. Zandtin tehtäviin kuului muun muassa tuolloin seudulla riehunutta isorokkoa vastaan taisteleminen. Muu työ sisälsi esimerkiksi tapaturmien sekä kulku- ja sukupuolitautien estämistä ja hoitoa sekä hygienian parantamista. Carl Zandtin jälkeen linnoitustöiden lääkäriksi vuonna 1773 tuli Tukholmasta Johan Sahlberg.

Saimaan kanavan rakentaminen

Seuraava suurtyömaa, jolle valtio järjesti lääkäripalveluja, oli Saimaan kanavan rakentaminen vuosina 1844–56. Rakennus työllisti kesäisin jopa 3000 ja talvisin 600–700 miestä. Urakkatyö aiheutti usein vaaratilanteita ja tapaturmia erityisesti kivenhakkuussa, räjäytys- ja kaivutöissä sekä työskenneltäessä nostureilla – työtapaturmissa kuoli vuosittain 2–3 miestä.

Lääkäripalvelut järjesti Lappeenrannan piirilääkäri Adolf Wilhelm Dammert, joka avasi vastaanottonsa elokuussa 1845. Lisäksi hän vuokrasi kanavahallinnolle asunnostaan muutamia huoneita 20 vuodepaikkaa varten. Myöhemmin rakennettiin kanavatyömiehiä varten oma 36-paikkainen sairaala. Lääkärin hoito, lääkkeet, vaatteet ja ruoka olivat potilaille ilmaisia.

Kanavatyömaallekin tarvittiin lääkäri, joka hoiti pienemmät vammat ja antoi ensiavun. Vuonna 1846 kanavalääkäriksi nimitettiin Carl Erik Soldan, joka oli työmaalla vuoteen 1855. Soldanin aloitteesta kanava-alueelle perustettiin pieniä sairastupia, joihin siirrettiin muun muassa lavantautia ja koleraa sairastavat työmiehet. Vuonna 1850 Soldan sai avukseen toisen lääkärin.

Tavallisesti miehet sairastivat parakeissaan. Jos vaivasta ei parannuttu, hakeuduttiin kanavalääkärin vastaanotolle. Tarvittaessa potilas passitettiin kanava-alueen omiin sairastupiin, Lappeenrantaan tai Viipurin lääninsairaalaan.

Rautateiden rakentaminen

Valtion rautatiet, VR, aloitti Suomen ensimmäisen rautatien rakentamisen välille Hämeenlinna-Helsinki vuonna 1857. Lääkintöylihallitus määräsi lääketieteen kandidaatti Wilhelm af Ursinin ratarakennuksen lääkäriksi järjestämään työntekijöiden sairaan- ja sairaalahoitoa.

Työskentelyolosuhteet olivat ankeat, työvälineet alkeellisia ja miestyövaltaisia, työväki ja johto kokemattomia ja nälkä, tapaturmat, kulku- sekä sukupuolitaudit olivat konkreettisesti läsnä. Ursin perusti radan varrelle viisi sairastupaa, joissa petipaikkoja oli yhteensä 70–80. Lääkäriltä edellytettiin viikoittaisia käyntejä sairastuvilla. Vuonna 1859 piti palkata toinenkin lääkäri – yksi ei kaikkea ennättänyt. Ratatyömaan pituus oli 110 kilometriä, liikkuminen tapahtui jalan tai hevosella ja hoidettavana oli suurimmillaan parin tuhannen rakentajan joukko. Sairashoidon suorat kustannukset olivat 1,5 % rakentamisen kokonaiskustannuksista, myöhemmillä ratarakennuksilla vähemmän.

Erityisesti suurten nälkävuosien aikaan työolot, raskas työ, kulkutaudit, nälkä ja hygieniapuutteet olivat tappava yhdistelmä. Riihimäki–Pietarin-rataa (1870–72) sanotaankin "luiden päälle rakennetuksi".

Rataosuuksien valmistuttua rautatielääkärit vastasivat liikennöintiin osallistuvan henkilöstön lääkäripalveluista. Rautatielääkäreiden määrä kasvoi melko nopeasti: vuonna 1872 heitä oli viisi, 1890-luvun lopulla 35 kappaletta. Suurimmillaan rautatielääkäreiden määrä oli vuonna 1910, jolloin Suomen kaikkiaan 523 lääkäristä 104 (20 %) toimi osa-aikaisena rautatielääkärinä. Ensimmäinen ylilääkäri, Alexander Lönnqvist, palkattiin vuonna 1908. VR:llä oli 1930-luvun lopulla lähes 40 000 työntekijää sadan rautatielääkärin hoidettavana – lisäksi hoidettiin työntekijöiden perheenjäsenet. VR:n lääkärit muodostivat sotilaslääkäreiden ohella toisen yhtenäisen johdon alla olevan "lääkäriasemaketjun".

VR:n työterveyspalvelut ovat monessa asiassa olleet alan edelläkävijöitä. Työterveystarkastukset alkoivat vuonna1878, kun Rautatiehallitus vahvisti ohjesäännön nimellä "Säännöt sairashoitoa varten Suomen valtionrautateillä". Esimerkiksi näkö tarkastettiin. Ostopalvelusopimuksia lääkäripalveluista tehtiin 1880-luvulla ja henkilöstön tupakointi kiellettiin 1880-luvulla. Rautatielääkäreiden yhdistys oli vuonna 1917 ensimmäinen työpaikkalääkäreiden yhdistys maassamme.

Ammatilliset soveltuvuustutkimukset alkoivat omassa psykoteknillisessä laboratoriossa vuonna 1922, viimeiset omat sairastuvat suljettiin 1950-luvulla. VR tuki työväkensä perus- ja ammatillista koulutusta, vapaa-aikaa, eläkeasioita, työturvallisuutta, asunto-olojen kehittymistä teollisuuden harjoittaman sosiaalisen toiminnan tapaan – vastaavasta työnantajan tuen määrästä voi nykyajan tyhy-toimintojen aikana vain uneksia.

VR:n varhainen terveyden- ja sairaanhoitotyö on merkittävä osa työlääketieteen, työterveyshuollon ja työterveyslääkäriyden historiaa maassamme. Osa nykyisistäkin käytännöistämme vaikuttaa kehittyneen VR:n piirissä. Terveydenhuolto on ollut rautatiehenkilöstölle myös poikkeuksellinen työsuhde-etu.

Merimiesten lääkärihoidosta

Merimiestenkin terveydestä kannettiin huolta. Vuonna 1874 asetus merimieshuoneista muun muassa kielsi ottamasta matkalle merimiestä, joka havaittiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Vuoden 1924 merimieslaissa oli määräyksiä ilmaisesta merimiehen lääkärintarkastuksesta, johon tämän oli alistuttava laivan päällikön sitä vaatiessa. Merenkulkuhallitus määräsi vuonna 1933, että tarkastus oli tehtävä jokaiselle laivapalvelukseen otettavalle.

Piiri- ja kunnanlääkäreistä

Piirilääkäreiden ensimmäisen ohjesäännön (vuonna 1744) mukaan heidän tärkein tehtävänsä oli yksityisten ihmisten sairaanhoito. Seuraava, vuoden 1832 ohjesääntö muutti työnkuvaa voimakkaasti: sairaanhoito kuului tehtäviin vain, jos ehkäisevät ja valvovat toimet eivät siitä kärsineet. Työterveyshuollon kannalta oli mielenkiintoista, että tämä ohjesääntö määräsi piirilääkäreitä myös selvittämään, miksi jotkut seudut ja ammatit olivat terveydelle vahingollisempia kuin toiset.

Ensimmäinen kunnanlääkärin virka perustettiin Viitasaarelle vuonna 1882, toinen Juvalle. Ensimmäisenä kunnanlääkärinä toimi Gustaf Ferdinand Harlin.

Teollisuus palkkaa lääkäreitä

Suomessakin teollisuuden kehittyessä todettiin, että työväen suuri sairastavuus aiheutti inhimillisten kärsimysten lisäksi tuottavuuden laskua. Niinpä työnantajat alkoivat 1850-luvulla ottaa palvelukseensa lääkäreitä sairaanhoidon järjestämiseksi. Ensimmäinen palkkaaja lienee ollut Finlaysonin Forssan puuvillakehräämö vuonna 1852. Tammisaaren kaupunginlääkäri Fredrik Daniel Vilenius toimi oman virkansa ohella Pohjan pitäjässä olevien Fiskarsin, Fagervikin, Billnäsin ja Skogsbyn teollisuuslaitosten lääkärinä vuosina 1857–1858. Vuodesta 1858 Joroisten piirilääkäri Hällström vastasi myös Ahlstömin Varkauden tehtaiden lääkäripalveluista.

Suomen ensimmäinen päätoiminen tehtaanlääkäri Albert Palmberg toimi Fiskarsilla vuosina 1860-67. Hänen jälkeensä työtä jatkoi Johan Collan. Palmberg toimi työterveyden parissa monin tavoin: tehtaan- ja rautatielääkärinä, hygieenikkona, valistajana ja ahkerana kirjoittajana. Yksi hänen kirjoistaan on Terveysopin ja sairashoidon käsikirja merenkulkijoille (1880).

1900-luvun vaihteessa Suomessa oli kymmenkunta tehtaanlääkäriä lähinnä sairaanhoidon tehtävissä: Sinebrykoff, Finlayson, A. Ahlstörm Oy, Varkauden konepaja, Tampella, Hietalahden telakka, Serlachiuksen Mäntän tehtaat, Kymi Oy ja Arabia. Useimmilla oli tehtaan vastaanoton lisäksi muitakin tehtäviä: he hoitivat paikkakunnan muuta väestöä, ja tehtaan sairastupa saattoi laajeta koko maakuntaa palvelevaksi sairaalaksi.

Työpaikkalääkäreiden määrä lisääntyi selvästi 1920–1930-luvuilla teollisuuden kolminkertaistuessa. 1940-luvun lopulla täysipäiväisiä teollisuuslääkäreitä oli noin 50. Terveyssisaria tuohon aikaan oli noin sata.

Ruukin- ja tehtaansairaaloista

Tehtaat perustivat 10 omaa sairastupaa ja sairaalaa 1800-luvulla. Niistä ensimmäinen (ruukinsairaala) perustettiin Forssaan vuonna 1860. Finlayson & Co:n 12-paikkainen tehtaansairaala avattiin vuonna 1867. Vuodesta 1880 Kymi Oy:n tehtaanlääkärinä toiminut Konrad Relander perusti tehtaan sairaalan ja toimi sen lääkärinä vuosina 1882-1885.

Seuraavat tehtaansairaalat ja -sairastuvat perustettiin Sinebrykoffille (1885), Vasa Bomullsmanufaktur Ab:lle 1880-luvulla, Viitasaarelle (paikallisen kutojayhdistyksen vaatimaton sairastupa vuosina 1886–94, joka sittemmin muutettiin kunnansairaalaksi), Hankoon Ab Granitille (pieni sairastupa vuosina 1890–93), Impilahdella Pitkärannan kupari- ja tinatehtaalle kaksikin sairastupaa vuosina 1891–1904, Fiskars Oy:lle (1892) sekä Karhulaan sairastupa (1893) ja varsinainen tehtaansairaala (1902). Taalintehtaiden 1890-luvun puolivälissä perustettu sairaala tuhoutui tulipalossa jo vuonna 1901.

Mainittakoon, että Suomen ensimmäinen yleissairaala, kuusipaikkainen Turun lääninlasaretti, otettiin käyttöön vuonna 1759. Yhteensä 1900-luvun taitteessa valtion ylläpitämiä yleisiä sairaaloita oli 11 kpl ja lääninsairaaloita seitsemän. Kunnansairaaloita oli 22, ja niissä oli 240 sairaansijaa.

Yhteenveto

Työpaikkalääkäriyden juuret ovat välskäreiden työssä. Maamme ensimmäiset työpaikkalääkärit toimivat henkilääkärinä, sotilas- ja suurten rakennustyömaiden lääkäreinä, rautatie- sekä teollisuuden lääkäreinä aluksi sairaanhoidon ja hygienian parissa. Toiminta kehittyi polveilevasti ja hitaasti, yhdessä yhteiskunnan muun kehittymisen myötä. Yhteistyötä ja koulutusta puuttui – 1940-luvulla avuksi syntyi STLY.

Lähdeluettelo tarvittaessa kirjoittajalta.