Terve tila – terveellinen tila?

Helsingissä, Arkkitehtuurimuseossa on meneillään näyttely "Hoito ja hoiva – parantavat tilat silloin ja nyt". Arkkitehtuurimuseon näyttely tarjoaa kurkistuksen menneeseen, mutta myös tulevaan. Se esittelee 1900-luvun vaurastuvassa Suomessa tapahtuneen sairaanhoidon kehityksen vaikutusta sairaaloiden ja lääkäriasemien arkkitehtuuriin. Ja toisaalta näyttely kertoo, miten sairaala-arkkitehtuuri on heijastellut ylipäätään yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia sekä kulloinkin vallitsevia käsityksiä ihmisestä, yksilöstä ja ympäristöstä.

Arkkitehdit ovat olleet mukana edistämässä sairaanhoidon järjestämistä tehtävänään löytää uusia tapoja sovittaa yhteen tiloja ja toimintoja. Arkkitehtuurissa suunnittelukilpailut ovat nyt ja aikaisemmin olleet keino, jolla myös sairaanhoidon tilalliseen järjestämiseen on tavoiteltu radikaalejakin konsepteja. Suomessa ja maailmalla on tehty monenlaisia kokeiluja, joista tosin villeimmät on todettu toimimattomiksi. Esimerkkinä on Le Corbusierin ja Guillermo Jullianin kunnianhimoinen ehdotus vuodelta 1964 Venetsiaan sijoittuvasta sairaalakompleksista, jonka pohjapiirustus muistuttaa miltei abstraktia maalausta. Ajalle tyypillisistä strukturalistisista, rakenteellisuutta korostavista ihanteista huolimatta rakennus ei koskaan päässyt näkemään päivänvaloa. Historian mittaan yhteistä arkkitehtien suunnitelmille on ollut kuitenkin tavoite luoda paikka, joka myös rakennuksena hoivaisi hellästi käyttäjiään.

Suomen sairaanhoitolaitos kehittyi verkkaisesti ensimmäisten kunnallisten sairaaloiden perustamisen myötä 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan maailmalla Florence Nightingalen tutkimusten ansiosta hygienia korostui sairaanhoidossa. Syntyi ajatus paviljonkisairaalasta, ja arkkitehdit suunnittelivat hoitolaitoksia, joissa eri tautien hoito hajautettiin omiin rakennuksiinsa. Tuolloin sairaalat sijaitsivat usein kaupunkien keskustoissa, mikä vaikeutti maaseudulla asuvien ihmisten pääsyä hoitoon. Rakennuksissa ihmisten – niin potilaiden kuin hoitohenkilökunnan – välisiä kohtaamisia oli runsaasti. Tästä hyvänä esimerkkinä on 1880-luvulle ajoittuva Helsingin Kirurginen sairaala. Sairaalavuoteet sijaitsivat vieretysten pitkissä huoneissa, joiden suurista ikkunoista näkyivät kaupungin kadut ja ihmisten vilinä.

1930-luvulla funktionalismin vaikutus näkyi etenkin parantoloissa. Niiden valossa kylpevien, tilavien huoneiden sekä sijainnin kauniissa luonnonmaisemissa toivottiin tervehdyttävän toipujia. Rakennusten näyttävyyteen panostettiin, mistä esimerkkinä on Alvar Aallon suunnittelema tuberkuloosiparantola Paimiossa. Arkkitehtuuriltaan ensiluokkainen, valkoinen, funktionalistinen linnake on turistien suosima vierailukohde vielä tänä päivänä. Samaan aikaan hissin keksimisen ansiosta sairaalat, kuten muutkin rakennukset, kasvoivat kor-keutta.

Suuri muutos tapahtui maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Kun hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin rakentaa 1940- ja 1950-luvuilla, oli lääkäreiden lukumäärä yhä vähäinen. Aikaisemmin sairaanhoito oli ollut etuoikeus vain osalle kansasta, mutta sodan ja väestön muuttoliikkeen vuoksi tarvittiin ripeästi lisää hoitolaitoksia. Sairaanhoitopalvelut olivat yhtäkkiä valtavien logististen uudistusten äärellä. Suomi oli tosin vasta vaurastumaan päin, ja kehitys oli hidasta.

Parantuneet liikenneyhteydet olivat pitkään mahdollistaneet palveluiden hajauttamisen taajamiin. Ilmiö näkyi myös 1950- ja 1960-luvuilla siinä, miten Suomen keskussairaalat sijoitettiin erilleen kaupunkiympäristöstä. Samaan aikaan uudet innovaatiot, kuten röntgenteknologia ja sädehoito sekä laajenevat leikkaussalit asettivat rakennuksille uusia ehtoja. Laitteet vaativat paitsi tilaa myös mahdollisuuden liikuteltavuuteen. Arkkitehtuurisuunnitelmissa sairaala nähtiin ikään kuin koneistona, jonka jokaisen osasen tulisi naksahtaa paikalleen. Sairaalarakennukset muovautuivat ulkonäöltään luotaantyöntäviksi ja mittasuhteiltaan mahtaviksi.

Toinen mittava muutos tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla, kun suomalaisten kansanterveyden huonoon tilaan havahduttiin. Aikaisemmin sairaanhoito tapahtui ainoastaan sairaaloissa, nyt osa toiminnoista eriytettiin terveyskeskuksiin. Uusia terveysasemia rakennettiin ajoittain yli kaksisataa joka vuosi. Rajallisten resurssien vuoksi rakennukset suunniteltiin nopeasti ja halvalla, eikä niitä toisaalta nähty arkkitehtonisesti kunnianhimoisina suunnittelukohteina.

Tarve peruskorjata vanhat sairaala- ja terveyskeskusrakennukset sekä talouslama suitsivat uutta rakentamista 1990-luvulla. Samalla rakentaminen alkoi siirtyä takaisin kaupunkeihin, kun luonnon läheisyydelle ei löytynyt enää riittäviä, lääketieteellisiä perusteita. Ensisijaiseksi tervehdyttävän tilan suunnittelussa muodostuivat ilmanvaihto ja keinovalaistus, jotka korvasivat vaikutuksiltaan auringonvalon ja raittiin ulkoilman.

2000-luvulla rakentamisessa huomiota kiinnitettiin entistä enemmän terveydenhuollon palauttamiseen ihmisten keskelle. Sairaanhoidon ja asumisen rajoja haluttiin haihduttaa, terveydenhuolto pyrittiin tuoda takaisin luontevaksi osaksi kaupunkia. Sairaala- ja terveyskeskusrakennukset saivat takaisin roolinsa merkittävinä julkisina rakennuksina, sellaisina, joiden suunnittelussa huomioidaan niiden arkkitehtoninen potentiaali.

Käyttäytymisen ohjaamisen lisäksi rakennuksilla on merkittäviä vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin. Luonnonvalon puute aiheuttaa joissakuissa alakuloisuutta, samoin ahdas tai liian matala tila. Liian suuri mittakaava voi saada aikaan laitosmaisen tunnelman. Sairaalan käytäviä kulkiessa huomio on ensimmäisenä toiminnassa, tila "piileskelee" taustalla. Saattaa olla, että tilaan havahtuu vasta sen osoittautuessa toimimattomaksi tai rumaksi – tai viihtyisäksi.

Tila rakentuu suuremmasta kokonaisuudesta kuin pelkästään esteettisistä tai fyysisistä ominaisuuksista. Rakennettu tila ei ole arkielämän passiivinen ja neutraali kulissi, vaan sitä aktiivisesti ohjaava tekijä, toteaa Kirsi Saarikangas teoksessaan "Eletyt tilat ja sukupuoli". Tila muotoutuu edelleen ihmisten, tilan kokijoiden, keskinäisistä sosiaalisista kokemuksista sekä heidän käyttäytymisestään tilassa. Toisaalta tiedostamattomat, sosiaaliset käyttäytymismallit ohjaavat ihmisiä käyttämään tilaa tietyllä tavalla, mistä johtuen ihmiset toimivat rakennuksessa jollakin odotetulla tavalla. Menneiden aikojen monenlaiset sairaaloiden rakennustyypit paitsi kertovat ajasta myös muokkaavat sitä. Menneisyydessä on ennätetty olla montaa mieltä siitä, millainen ympäristö on oivallisin toipumiselle.

Viime vuosina uusia konsepteja sairaanhoidon tilalliselle järjestämiselle on haettu aktiivisesti. Hoitoympäristöjen arkkitehtuurissa on lähdetty hakemaan uudenlaisia sisätilakokemuksia ja rakennusten käyttäjien satunnaisten kohtaamisten mahdollisuuksia on pyritty lisäämään. Esimerkiksi Espoon Puolarmetsän sairaalahankkeesta vuonna 2008 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun kautta haluttiin löytää aivan uudenlainen tapa järjestää sairaanhoito. Kilpailun voittaneessa työssä sairaala- ja seniorikeskussuunnitelmasta keskiössä olivat humaanius ja erityisesti potilaan kokemus. Tavoitteena oli välttää sairaalarakennuksen laitosmaisuutta. Yksitoikkoisen ja mittakaavaltaan valtavan vaihtoehdon sijaan ehdotuksessa vaihtelevuutta tiloihin haettiin kaarevan muotokielen kautta. Lisäksi luonnon läheisyys ja sen saavutettavuus olivat merkittävässä roolissa rakennusta suunniteltaessa. Suunnitelmaa ei ole toistaiseksi toteutettu.

Ajatus sairaala- tai terveyskeskusrakennuksista pienoiskaupunkeina on painottunut uusissa arkkitehtuurisuunnitelmissa. Niissä julkiset tilat toimivat ikään kuin "katuina" tai "aukioina" ja sairaalan eri osastot ovat omia "rakennuksiaan". Jälleen tavoitteena on hoitoympäristön tuominen lähemmäs ihmistä ja luoda sisätiloista viihtyisämpiä oleskelua varten.

Täydellisen tilan etsintä lienee suunnittelijoille ikuisesti innostavaa. Tilan voima on suuri – asian soisi kiinnostavan myös tilojen käyttäjiä. Arkkitehtuurimuseoon kootussa näyttelyssä voi kävijä pohtia, millaisia huomispäivän hoitoympäristöt tulevat olemaan ja millaisia niiden toivoisi olevan.

"Hoito ja hoiva – parantavat tilat silloin ja nyt" -näyttely Arkkitehtuurimuseossa (Kasarmikatu 24, 00130 Helsinki) 25.11.2015 - 5.6.2016.

Kirjallisuutta

1. Helamaa, Erkki & Karlsson, Anja & Vatilo, Matti (1974) Terveyskeskus, kansanterveyslain edellyttämän terveyskeskuksen toiminnallisesta ja rakenteellisesta suunnittelusta. Helsinki: Suomen Kunnallisliitto.
2. Ihatsu, Sanna (2014) Terveyttä kaikille – terveyskeskukset 1970-luvulta 1990-luvulle. Helsinki: Museoviraston tilaama tutkimus.
3. Saarikangas, Kirsi (2006) Eletyt tilat ja sukupuoli. Helsinki: SKS.