Trotyylimyrkytyksistä työterveyshuoltolakiin

Keskeisistä organisaatioista ensimmäinen: työterveyslaitos

Edellä mainituista havainnoista ja puheista sai alkunsa Ammattitautien klinikka: tutkimusosasto, joka perustettiin Helsinkiin vuonna 1945 ensimmäisen sisätautiklinikan yhteyteen. Osasto loi pohjan myös Työterveyslaitokselle, ja samalla se oli ensimmäinen yliopistotasoinen työlääketieteellisiin ongelmiin keskittyvä yksikkö Suomessa (Noro 1951, Ylikoski 1984, Hernberg 1988, Tola 1996).

Myös Ammattilääketieteen tutkimussäätiö, myöhemmin Työterveyssäätiö, perustettiin vuonna 1945, tukemaan alan tutkimus-, koulutus- ja valistustyötä. Se laajeni vuonna 1951 erillisen säätiön tukemaksi itsenäiseksi Työterveyslaitokseksi. Säätiötä oli perustamassa yli 60 vuorineuvosta ja teollisuusjohtajaa (Noro 1951 ja 1979, Rantanen 1986, Pakkala 1996).

Noron mukaan fysiologi Martti J. Karvonen keksi sanan "työterveys" kuvaamaan alaamme positiivisesti. Sanan ensimmäinen virallinen käyttökerta lienee Työterveyssäätiön sääntöuudistuksessa vuonna 1949: "Säätiön tarkoituksena on yleishyödyllisessä mielessä tukea ja suorittaa työterveysalan ja siihen läheisesti liittyvien kansanterveysalojen tutkimus-, valistus-, opetus- ja kenttätyötä" (Noro 1979).

Leo Noroa pidetään suomalaisen työlääketieteen isänä. Hän on ollut keskeinen toimija niin Ammattitautien klinikan, Ammattilääketieteen tutkimussäätiön, Työterveyslaitoksen kuin STLY:nkin perustamisessa sekä työlääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen, sosiaalilääketieteen ja kansainvälistymisen kysymyksissä.

Noro korosti alusta lähtien TTL:n monitieteisyyttä, moniammatillisuutta sekä työterveysalaa työikäisten kokonaisterveyden edistäjänä (Noro 1979, Hernberg 1988). Leo Noro toimi TTL:n johtajana vuoteen 1970 asti. Hänen jälkeensä johtajina toimivat Martti J. Karvonen (1970-74) ja Jorma Rantanen (1974-03).

STLY eli suomen teollisuuslääketieteellinen yhdistys

Vuosisadan vaihteessa tehtaanlääkäreitä oli ollut vain kymmenkunta. Maailmansotien välisenä aikana heidän määränsä lisääntyi teollisuuden kolminkertaistumisen myötä. Heitä oli 1940-luvun lopulla noin 50 päätoimista ja 300 sivutoimista. Lisäksi esimerkiksi VR:llä työskenteli noin 100 rautatielääkäriä. Palveluelinkeinojen piirissä lääkärit aloittivat vasta 1940-luvulla: Suomen pankissa ja Postipankissa vuonna 1946, Essolla vuonna 1947, myös Yleisradiossa ja Finnairilla 1940-luvulla (Pakkala 1996).

Vuonna 1946 yli 40 lääkäriä oli perustamassa Suomen Teollisuuslääketieteellistä yhdistystä teollisuuden, kaupan ja liikenteen palveluksessa olevien lääkärien yhteenliittymäksi "teollisuuden terveyden- ja sairashuollon kaikinpuoliseksi kehittämiseksi maassamme, yhdyssiteeksi teollisuuden lääkäreiden sekä näiden ja teollisuuslääketieteen eri alojen tutkijoiden välille sekä valvomaan ja edistämään jäsentensä ammatillisia ja taloudellisia etuja" (Rantanen 1986, Pellinen 1996).

Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Artturi Nyyssönen (Valmet, Jyväskylä) ja sihteerinä Pertti Sumari (TTL, Helsinki). Hallituksen muut jäsenet olivat Herbert Fock (Finlayson-Forssa, Tampere), Åke Ingman (Fazer, Vantaa), Leo Laqvist (Firskars), Lauri Lappi (Outokumpu Oy), Leo Noro (Helsinki), Georg Vaeneberg (Kymi Oy, Kuusankoski), Adolf Wasenius (Wärtsilä, Helsinki) ja Carl Wegelius (Helsinki). Yhdistyksen ensimmäinen julkilausuma koski sairaskassa-asioita.

Nyyssösen jälkeen puheenjohtajina toimivat Leo Noro (1956–61), Lars-Olof Nyberg (1961–66), Ilmari Stenbäck (1966–71), Olli Elo (1971–73), Kaj Ahman (1973–75) ja Arvi Parvinen (1976–78) (Pellinen 1996).

Teollisuusterveyssisarkerho

Teollisuuden parissa työskentelevät noin 100 sairaanhoitajaa ja terveyssisarta perustivat Teollisuusterveyssisarkerhon vuonna 1948, josta sittemmin kehittyi Työterveyshoitajayhdistys. Vetäjänä toimi Ruth Säynäjärvi, joka oli keskeinen henkilö myös muun muassa teollisuusterveyssisarten koulutusta luotaessa (Noro 1979).

Työterveys ry:t

Artturi Nyyssönen sai tehtäväksi laatia terveydenhoito-organisaation kuvauksen teollisuuslaitoksille. Tältä pohjalta heräsi Jyväskylässä ajatus teollisuusyritysten yhteisen ensiapuaseman perustamisesta. Teollisuuden sairasapu ry:n perustava kokous pidettiin vuonna 1947. Alkuvaiheessa yhdistyksen nimi oli Teollisuuden ensiapu, r.y.-nimen yhdistys sai 7.1.1955. Vastaava yhdistys perustettiin myös Malmille, mutta se toimi vain muutaman vuoden (Lähdeniemi 1987). Uusi yhdistyksiä on perustettu 1970-luvulta ja tällä hetkellä niitä on noin 30 paikkakunnalla.

Alkuvaiheen toiminnasta

Jo 1940-luvulla aloiteltiin ehkäisevää toimintaa. Esimerkiksi Pertti Sumari kertoi haastattelussaan, että "Aina korostettiin sitä, että olosuhteet tulee tuntea hyvin ja antaa tehtaalla terveyttä ja turvallisuutta edistäviä ohjeita ja suosituksia" ja "Tehtaalle suunnattujen työpaikkakäyntien lisäksi tein 1940-luvulla myös tehtaan työntekijöiden asunto-olojen tarkastuksia…".

Tieto työperäisistä sairauksista lisääntyi. Syntyi yhteistyötä eri tahojen kanssa ja samalla työterveyshuoltojen vaikutusmahdollisuudet paranivat. Työterveyslääkärin toiminta muuttui poliklinikkatyyppiseksi, sairastuvat ja ruukinsairaalat hävisivät (Jokinen 1986 ja 1996, Kerätär 2002).

1950-luku: koulutusta ja kansainvälisyyttä

Työterveyslaitoksen avajaiset pidettiin siis vuonna 1951. Avajaisten yhteydessä STLY järjesti Pohjoismaiden ensimmäisen työterveyskongressin (Pakkala 1996). STLY oli järjestänyt koulutuksia myös Lääkäripäivillä jo vuodesta 1948 lähtien. Pohjoismainen teollisuuslääkärineuvosto (Nordiska industriläkarrådet, NIR) perustettiin.

Työlääketieteen ICOH-maailmankongressi järjestettiin vuonna 1948 Lontoossa, suomalaisia osallistujia oli kourallinen. Lissabonissa vuonna 1951 oli jo noin 60 suomalaista lääkäriosallistujaa. Kongressi järjestettiin vuonna 1954 Napolissa ja vuonna 1957 Helsingissä – tuolloin osallistujia oli ennätyksellisesti yli 1000. STLY oli merkittävällä panoksella järjestämässä Helsingin maailmankongressia.

ILO:n suositus työturvallisuuslainsäädännöstä julkaistiin vuonna 1953 ja suositus työterveyshuollosta vuonna 1958 (Noro 1979). Ensimmäiset työlääketieteen erikoislääkärioikeudet Suomessa myönnettiin vuonna 1954 Leo Norolle ja Pertti Sumarille.

Tehtävänkuvat selkiintyvät

STLY määritteli teollisuuslaitoksen tai vastaavan työpaikan lääkärin tehtävät vuonna 1951 (Noro 1951).

1. On teollisuuslaitoksen johdon asiantuntija kaikissa lääkintäalaa koskevissa asioissa.
2. Toimii yhteisymmärryksessä ja pitää neuvotteluja tehtaan johdon sekä huolto- ja sosiaalipäällikön kanssa.
3. Huolehtii osittain työkykyisten (toipilaat, invalidit yms.) ja mahdollisesti tartuntavaarallisten (esim. keuhkotautiset) henkilöiden sijoittamisesta työhön.
4. Tarkastaa kaikki työhön pyrkijät täyttäen terveyskortin, suorittaa määräaikaistarkastukset sekä tutkii työhön palaavat toipilaat sairauksien jälkeen.
5. Ohjaa ja valvoo sairaanhoitajan toimintaa sekä antaa hänelle neuvoja ammattiasioissa. Tehtaanlääkäri on sairaanhoitajan lähin esimies.
6. Valvoo työpaikka-, työ- ja asuntohygieniaa tekemällä määräaikaisia tarkastuksia vähintään neljästi vuodessa.
7. Antaa neuvoja ammatinvalinnassa.
8. Tekee teollisuuslaitoksen johdolle esityksiä havaitsemiensa puutteellisuuksien ja terveydellisten haittojen korjaamiseksi.
9. Osallistuu tapaturmantorjuntatyöhön.
10. Tarkastaa sairausavustuskassalle tai työantajalle tulevat lääkärintodistukset ja ryhtyy toimenpiteisiin, mikäli havaitsee väärinkäytöksiä. Kiinnittää huomiota myös lääkekustannuksiin.
11. Ottaa vastaan sairausavustuskassan ja tehtaan potilaita. Yleensä vallitkoon vapaa lääkärinvalinta.
12. Antaa neuvoja ja lausuntoja (työsäännöt, uudisrakennukset yms.).
13. Toimeenpanee tutkimuksia tehtaan terveydenhoidon kehittämiseksi.
14. Laatii vuosikertomuksen.

Teollisuusterveyssisarten ohjesääntö korosti yhteistyötä: "Teollisuusterveyssisaren tehtävänä on toimia tehtaan lääkärin ja teollisuuslaitosten johdon apuna teollisuuslaitoksen ja sen työväestön yleisen terveydenhuollon kohottamiseksi, tautien, tapaturmien ja ammatin aiheuttamien vaarojen ehkäisemiseksi sekä työntekijöitten sairaanhuollon hyväksi. Tässä tarkoituksessa teollisuusterveyssisaren tulee toiminnallaan ja käytöksellään pyrkiä saavuttamaan teollisuuslaitoksen palveluksessa olevien henkilöiden luottamus ja heidän tehokas myötävaikutuksensa sellaisten toimenpiteitten toteuttamiseksi, jotka tarkoittavat terveydellisten olojen kohottamista ja henkilökohtaisen terveydenhuollon edistämistä…" (Noro 1951).

Tuttuja murheita

STLY oli laatinut laajaan käyttöön levinneen terveystarkastuskortin työntekijöiden terveyden ja työkyvyn määrittämiseksi. Esimerkiksi Esson työhöntulotarkastuksissa tarkastetut jaettiin "mahdollisimman tarkasti analysoiden" luokkiin A = täysin terveet (30 %), B = täysin työkykyiset, mutta pieniä sairauksia (47,5%), C = osittain työkykyiset (21 %), D = sairauden takia työhön kelpaamattomat alkutarkastuksessa (1,5 %). Siis vain vajaa 1/3 henkilökunnasta oli ankaraa mittapuuta käyttäen täysin terveitä (Noro 1951).

Sairauspoissaolot kiinnittivät huomiota. "Jokainen poissaolo häiritsee tuotantoprosessia. Jokainen taudin ja tapaturman aiheuttama kuolemantapaus tai pysyvä vammaisuus, joka on sattunut kouliintuneen ammattimiehen kohdalle, vaatii uuden työntekijän kouluttamisen tehtävään. Jokainen työtapaturman aiheuttama tuotantokoneen rikkoutuminen hidastaa työsuorituksia. Lisäksi vakuutusmenot, lääkärinpalkkiot, hukkaan mennyt materiaali, toisten hukkaan mennyt työaika ovat kaikki tuotantokustannuksia korottavia tekijöitä. Yleensä arvioidaan että esimerkiksi epäsuorat työtapaturmasta aiheutuneet kulut ovat neljä kertaa suuremmat kuin suoranaiset palkoissa laskettavat menetykset" (Noro 1951).

Noro pohti keinoja "turhien sairauspoissaolokustannusten" välttämiseksi, muun muassa ensimmäisten sairaspäivien karenssia. Noro totesi myös, että "Sairauspäivien luku sekä lääkintähuollon ja sairauksien aiheuttamat kustannukset työntekijää kohti ovat tärkein mittapuu jonkin laitoksen lääkintähuollon tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta arvosteltaessa..." (Noro 1951).

Oppikirjallisuuden luomista

Työpaikkalääkäreille suunnattuja oppikirjoja alkoi ilmestyä 1940-luvun puolivälistä lähtien, muun muassa Ammattitaudit ja niiden ehkäisy (Noro 1945), Työhygienia (Noro 1948), Työn fysiologia (Karvonen 1948), Työn psykologia (Oksala 1948), Teollisuushygienian ja työlääketieteen käsikirja (Noro 1951).

1960-luku: työpaikkakuvauksia, sairausvakuutuslaki

1960-luvulla alettiin tehdä työpaikkakuvauksia. Avustavat henkilöt tulivat mukaan toimintaan, yhteydet työosastoihin ja henkilöstöryhmin lisääntyivät. Vuonna 1958 uusitun työturvallisuuslain vaikutukset alkoivat näkyä toiminnassa ja muun muassa lakisääteiset terveystarkastukset yleistyivät. Omaisten ja eläkeläisten hoitaminen väheni ja keskityttiin työssäkäyvään henkilöstöön. Ensimmäinen kokopäivätoiminen lääkintävoimistelija palkattiin Kymi Oy:lle (Jokinen 1986, Jokinen 1996).

Työpaikkaterveydenhuolto yleistyi edelleen työnantajien vapaaehtoisuuteen perustuen. Vuonna 1964 Sairausvakuutuslaki mahdollisti työnantajille korvauksia työpaikkaterveydenhuollon kustannuksista, aluksi vain sairaanhoidosta. Ehkäisevistä palveluista alettiin maksaa korvauksia vuonna 1969.

Työterveyspalvelujen piirissä vuonna 1964 oli noin 250 000 työntekijää, 1970-luvun puolivälissä jo 800 000. Vuoden 1978 työterveyshuoltolaki ulotti työterveyspalvelut koko työssä käyvään väestöön (Rantanen 1986).

Sosiaali- ja terveysministeriö ja Työsuojeluhallitus perustettiin. Ensimmäiset työmarkkinasopimukset, joissa otettiin huomioon työterveysasioita, solmittiin vuosikymmenen lopulla.

1970-luku: työsuojelu-, kansanterveys- ja työterveyshuoltolait

STLY:n entinen puheenjohtaja Antti Jokinen arvioi, että 1970-luvun alun työsuojelulainsäädännön uudistukset sekä vuoden 1979 alusta voimaan astunut työterveyshuoltolaki yhdessä Kelan korvauskäytäntöjen kanssa (vuoden 1964 SV-laki) ovat vaikuttaneet käytännön työterveyshuoltotoimintaan enemmän kuin mitkään muut asiat (Jokinen 1996).

Työterveyshuollon monialaisuus lisääntyi, muun muassa työhygieenikot ja ergonomit tulivat toimintaan mukaan. Saatiin uusi tehtävä: työpaikkojen suunnitteluun osallistuminen. Psyykkinenkin työsuojelu nousi esille: ensimmäinen työterveyspsykologi palkattiin Kymi Oy:lle vuonna 1977 (Jokinen 1996).

Keskeiset työmarkkinajärjestöt sopivat vuonna 1971 työpaikkaterveyshuollon kehittämisestä. Yhteistyötä painotettiin. Työmarkkinajärjestöt palkkasivat omat asiantuntijalääkärit (Noro 1979, Jokinen 1986).

Hallitus perusti työterveyskomitean selvittämään "erilaatuisissa työssä työskentelevien henkilöiden terveydellisiä olosuhteita työpaikalla ja laatia ehdotus riittävän työturvallisuuden sekä työpaikkojen terveydenhuollon järjestämisestä". Noron komitea julkaisi mietintönsä vuonna 1971 pohjakäsityksenään ILO:n laaja määritelmä työterveydestä vuodelta 1950. Komiteatyön taustalla oli myös TTL:n sisäinen selvitys Työterveyshuolto Suomessa v. 1969 (Noro 1979).

Kansanterveyslain voimaan tullessa vuonna 1972 ennakoitiin työterveyshuoltojen sairaanhoidon vähenevän ja siirtyvän terveyskeskuksiin. Yksityisten työterveysasemien rinnalle tuli yritysten yhteisiä asemia kuten Työterveys ry:t. Lääkärikeskuksetkin alkoivat kiinnostua työterveyshuollosta ja "kakun jaosta" (Jokinen 1986).

STLY:n alaosastoja ja -yhdistyksiä perustettiin jäsenistön osallisuuden ja paikallisen toiminnan tukemiseksi, ensimmäisenä Tampereelle vuonna 1973.

Jeddi Hasan (1931-2003) oli ensimmäinen työterveyden professori yliopistossa. Hän toimi Tampereella vuosina 1975–94. Sitä ennen hän toimi muun muassa TTL:lla eri tehtävissä vuosina 1958–65 sekä Jyväskylässä liikuntahygienian ja kansanterveyden professorina vuosina 1965–75 (Professorimatrikkeli 2008).

Suomen Teollisuuslääketieteen edistämissäätiö perustettiin tukemaan työterveyslääkäreiden työtä ja parantamaan heidän jatkokoulutusmahdollisuuksiaan: tukimuotoja olivat stipendit ja matka-apurahat (Ahlman 1985). Myös Työsuojelupäälliköt ry. ja Suomen Työhygieniain seura sekä Suomen Lääkäriliiton valtakunnallinen alaosasto Suomen teollisuuslääkärit perustettiin vuonna 1975.

1970-luku muokkasi Työterveyslaitostakin voimakkaasti. Työterveyslaitostoimikunta suositteli vuonna 1972 laitoksen toimintaa rajattavaksi vain työstä johtuvien sairauksien ja muiden terveydellisten haittojen ehkäisyyn sekä hoitoon liittyvään tutkimus-, palvelu-, koulutus- ja tiedotustoimintaan. Niinpä urheilulääketieteellinen toiminta säätiöitiin vuonna 1973, kuntoutustoiminta siirrettiin Pitäjänmäelle vuonna 1974, ympäristöilman tutkimus siirrettiin Ilmatieteen laitokselle vuonna 1975, laitoksen poliklinikan huollossa olleiden työpaikkojen sopimukset irtisanottiin ja noin 20 000 työntekijän työterveyshuoltotoiminta lopetettiin. Laki työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta säädettiin vuonna 1978: TTL muuttui julkisoikeudelliseksi laitokseksi ja valtion osuus budjetista nousi

80 %:in. Työsuojelu ry. eli entinen Tapaturmantorjunta ry. liitettiin TTL:än. Aluelaitokset luotiin: Ouluun vuonna 1973, Tampereelle ja Turkuun vuonna 1974, sitten Uudellemaalle, Lappeenrantaan ja Kuopioon vuonna 1975 (Noro 1979).

Loppuhuipennus

Työpaikkaterveydenhoito oli laajentunut voimallisesti 1940-luvulta lähtien. Silti oli tarve saada vielä enemmän: työterveyshuoltolaki ja työterveyshuollon erikoislääkärijärjestelmä. STLY oli voimakkaasti mukana niiden luomisessa.