Työterveyshuoltolaista hyvään työterveyshuoltokäytäntöön: kehittämisen vuodet 1979–1996

1980-luku: Työterveyshuoltolain toimeenpanoa ja työterveyshuollon spesialiteetti

Vuoden 1978 työterveyshuoltolaki velvoitti kaikki työnantajat järjestämään työterveyshuoltopalvelut kaikille työntekijöille. Työterveyspalvelujen saatavuuden varmistamiseksi kansanterveyslakiakin muutettiin ja terveyskeskukset määrättiin järjestämään myös työterveyshuollon palvelut niitä haluaville työnantajille. Myös STM:n työterveyshuollon neuvottelukunnasta säädettiin laki samana vuonna – neuvottelukunnasta muodostui yhdistyksen keskeinen yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanava.

Työterveyshuoltoon tarvittiin myös erikoislääkäriosaamista: työterveyshuolto sai oman spesialiteettinsa vuonna 1982. Ensimmäiset työterveyshuollon erikoislääkärioikeudet myönnettiin syyskuun alussa 1982. Siirtymäajan jälkeen koulutus siirtyi yliopistojen vastuulle vuonna 1987.

ASA-asia tuli esille erityisesti WHO:n kautta. ATK-järjestelmätkin tekivät tuloaan, osin jopa hurmoshengen saattelemana, kuten 1960-luvun lomakkeen tekijöillä aikanaan. Työterveyshuollon tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden mittareita etsittiin. Yrityksissä työttömyys- ja varhaiseläkkeet tulivat esiin henkilöstön vähennyskeinona. Toisaalta ASLAK- ja TYK-kuntoutus sekä TYKY-toiminta ja työpaikkakuntoutus alkoivat. Psyykkinen työsuojelu tuli entistä selvemmin kuvaan mukaan.

Yhdistyksen oma lehti, Työterveyslääkäri, alkaa ilmestyä vuonna 1983.

1990-luku: Tyky-toimintaa, valtionosuusuudistus ja hyvä työterveyshuoltokäytäntö

Tyky-toiminta tuli työterveyshuolloille tutuksi vuoden 1990 tupo-ratkaisun yhteydessä, kun keskeiset työmarkkinajärjestöt antoivat sitä koskevan suosituksen. STM:n päätös 1348/1994 työterveyshuollosta sisälsi toiminnan tarkemman määritelmän: "Työkykyä ylläpitävällä toiminnalla tarkoitetaan kaikkea toimintaa, jolla työnantaja, työntekijät ja työpaikan yhteistoimintaorganisaatiot yhteistyössä pyrkivät edistämään ja tukemaan jokaisen työelämässä mukana olevan työ- ja toimintakykyä hänen työuransa kaikissa vaiheissa." Määritelmä oli laveahko ja mahdollisti monenlaista toimintaa, mutta joka tapauksessa työterveyshuollot saivat tykystä uuden laajan tehtävän, jota ne toteuttivat innokkaasti. Vuonna 1997 ilmestynyt Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -opas määritteli toimintaa edelleen.

Vuoden 1993 valtionosuusuudistus vaikutti työterveyshuoltojen toimintaan aluksi vain vähän, mutta se loi pohjaa myöhemmin ja kiihtyvästi 2000-luvulla tapahtuneelle työterveyspalvelujen ulkoistamiselle ja palvelujen tuottamisen yksityistymiselle.

Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -käsite (HTTHK) on ohjannut suomalaista työterveyshuoltoa voimakkaasti vuodesta 1994 lähtien. Valtioneuvoston päätös työterveyshuollosta (950/94) määritti, että "työnantajan on järjestettävä työterveyshuoltolaissa (743/78) tarkoitettu työterveyshuolto hyvän työterveyshuolto-käytännön mukaisesti".

Käsite esiintyi myös STM-päätöksessä 1348/94 ja vuoden 1995 alussa voimaan astuneen KELA:n korvausuudistuksessa, joka pohjautui Valtioneuvoston päätökseen (951/94) työterveyshuollon korvausperusteista sekä sairaus-vakuutuslain muutokseen (782/94). HTTHK korosti toiminnan laatua, työterveyshenkilöstön koulutuksen merkitystä ja työterveystoiminnan prosessimaisuutta sekä sen toteuttamista yrityksissä ja yritystasolla.

STM tilasi Työterveyslaitokselta oppaan HTTHK:n tarkemmaksi kuvaamiseksi. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen ja työterveystoimintaa edelleen keskeisesti ohjaava Opas hyvästä työterveyshuoltokäytännöstä julkaistiin 1997.

Yhteenveto

Suomi oli siirtynyt 1970-luvun vahvan yhteiskunnallisen kehityksen myötä suljetusta taloudesta kohti globaalia taloutta, rakentanut hyvinvointiyhteiskuntaa ja kouluttautunut, kulkenut 1980-luvun nousukauden ja "Euroopan Japani -ilmiön" kautta syvään lamaan 1990-luvun alussa.

Samalla työterveyshuolto oli siirtynyt 1970-luvun terveysvaarojen ehkäisystä sekä altisteiden ja kuormituksen mittaamisesta työkykyä ylläpitävään toimintaan 1990-luvulla, mukana olivat tuolloin aiempaa selvemmin myös psyykkiset ja psykososiaaliset tekijät. Omista työterveysasemista alettiin siirtyä palvelujen kiihtyvään ulkoistukseen, seurauksena liiketoiminnan ja ketjuuntumisen lisääntyminen sekä sairaanhoidon korostuminen, joista viimeksi mainittu osin myös perusterveydenhuollon toimimattomuuden vuoksi. Pienyritysten työterveyshuollon kattavuus ja niille tarjottavien palvelujen laatu olivat koko ajan haaste.

Työterveyshuollon toiminnalle oli muodostunut vankka laki- ja säädöspohja. Työterveyshuolto oli kehittynyt osana sekä työelämän että terveydenhuollon palvelujärjestelmän kehitystä ja siitä oli muodostunut oma lääketieteen erikoisalansa.

Yhdistyksen jäsenmäärä oli kasvanut merkittävästi, työterveyshuoltoon erikoistuneiden lääkäreiden ja muun henkilöstön määrä samoin. Yhdistyksestä oli muodostunut yhteiskunnallinen vaikuttaja alan kysymyksissä, se oli järjestönä laajasti verkottunut ja mukana keskeisillä foorumeilla kehittämässä työterveyshuoltoa. Yhdistys osallistui myös kansainväliseen toimintaan aktiivisesti.

Yhdistys täytti 50 vuotta vuonna 1996 – juhlista huolimatta katse oli tulevaisuudessa. Juhlavuoden kunniaksi julkaistu Pellisen historiikki (1996) nimesi STLY:n tuleviksi haasteiksi työterveyshuollon aseman selkiinnyttämisen terveydenhuollon uudistuksissa, työterveyslääkäreiden riittävän koulutuksen turvaamisen, oman perustehtävän arvostamisen ja siitä viestimisen ympäröivään yhteiskuntaan, työterveyshuollon hyvästä laadusta huolehtimisen sekä kansainvälisen kehityksen seuraamisen. Lehden seuraavassa numerossa arvioidaan, miten yhdistys näissä haasteissa onnistui.