Suomalaisen ammattityöläisperheen elinolot ja toimeentulo vuosina 1908–1909

Tehdastyöläisiä, rakennusmiehiä, sekatyömiehiä ja itsensä työllistäjiä

Tutkimustyö käynnistyi vuoden 1908 aikana, kun senaatin toimesta painatettiin tuhat taloustilikirjaa valtion kustannuksella jaettavaksi perheisiin, joiden tehtävänä oli kerätä aineistoa tutkimusta varten. Vera Hjelt kuljetti tarkastuskäynneillään näitä kirjoja mukanaan jättäen ne asiamiehille jaettavaksi. Ammattityöväestön elinolosuhteita kuvaava tutkimus ei perustunut satunnaisotantaan. Ainoa kriteeri oli, että talouskirjat annettaisiin ammattityöläisille, joiden vuositulot saivat yltää korkeintaan 3 000 markkaan. Minimituloa ei määritelty. Lopullisten laskelmien perustaksi hyväksyttiin 380 talouskirjaa.

Tutkituissa talouksissa oli mukana työntekijöitä niin metalli-, puunjalostus-, kutoma-, vaatetus- kuin rakennusteollisuudesta. Lisäksi olivat apumiehet ja ulkotyöläiset. Yhden huoltajan palkka harvoin riitti perheen elatukseen. Yksinhuoltajaperheissä vanhimmat lapset osallistuivat perheen elättämiseen. Työväestön ryhmät poikkesivat toisistaan niin työsuhteen luonteen, ammattitaidon kuin perheellisyydenkin suhteen. Parhaassa asemassa olivat tehtaalaiset, koska tehdas turvasi ympärivuotisen työllisyyden paremmin kuin rakennus- tai sekatyö. Tehtaiden apukassat takasivat tehdastyöläisille ja heidän perheilleen edes jonkinlaisen turvan kriisitilanteiden varalta. Kausityöttömyys varjosti etenkin kaupunkien sekatyöläisten elämää. Sekatyöläisten asema oli heikoin silloinkin, kun he olivat työssä: ansiotaso oli alhainen. Ammattitaitoisten rakennusmiesten ansiot nousivat parhaina aikoina kirkkaasti tehtaalaisten palkkojen yläpuolelle, mutta työttömyys ja siihen yhdistynyt hiljaisten aikojen palkkatason lasku tekivät toimeentulosta epävarman.

Perhetutkielmat – huomio palkkauksen sijasta ravitsemukseen

Tutkimukseen sisältyneessä perhetutkielmaosuudessa avataan yksityiskohtaisesti suomalaisen työläisperheen toimeentuloa ja arjen selviytymistä 1900-luvun alussa suurlakon jälkeisinä vuosina. Mukaan valittujen kymmenen perheen avulla Hjelt halusi myös todistaa, miten paljon perheen historia ja rakenne vaikuttivat toimeentuloehtoihin. Mukaan valikoitiin perheitä erilaisten lähtökohtien ja kulutustapojen mukaan, ei niinkään ammatin tai tuloryhmän perusteella. Kun palkat eivät kohonneet samassa suhteessa kuin elinkustannukset, ammattityöläisen oli vaikea elättää perhettään pelkästään työtulonsa avulla.

Tutkimuksessa mukana olleiden perheiden tulojen ja menojen vaihtelevuuteen oli monia syitä. Urakka- ja ylitöiden ansiosta tulot olivat joinakin kuukausina paremmat kuin muulloin. Palkkoja ei aina maksettu määräaikoina, sesonkityöt ja sairastuminen horjuttivat myös talouden tulovirtaa. Menoja lisäsivät myös äkillisesti kasvaneet vakuutus- ja sairauskulut sekä työkalujen sekä vaatteiden osto. Perheen huoltajan kuolema suisti perheen toimeentulon helposti raiteiltaan, varsinkin kun vakuutusten ottaminen ja säästöjen kerryttäminen ei ollut tavallista.

Kymmenestä esimerkkiperheestä alimmat vuositulot olivat kuusihenkisellä työläisperheellä, jonka toimeentulo oli leivänmyyjänä työskentelevän äidin harteilla. Perheen isä oli työtön ja tutkimusajankohtana köyhäintalossa pakkotyössä. Äidin sairastuessa perhe olisi joutunut ennen pitkää köyhäinhoidon armoille ja hajonnut. Mukana oli myös yksinhuoltajaperhe. Perheen vanhin lapsi, 15-vuotias tytär, työskenteli päivät valokuvaamossa mutta asui ja söi kaikki ateriansa kotona. Vaikka perheen lapsista nuorin kuoli tutkimusvuoden aikana, katsoi leskeksi joutunut äiti luottavaisesti tulevaisuuteen ja uskoi aikojen parantuvan.

Kuva 2. Lapsia äitien ja lastenhoitajien kanssa kristillisen työväenyhdistyksen köyhille perheille järjestämässä kesäsiirtolassa. (Valokuvaaja Harald Rosenberg 1913. Helsingin kaupunginmuseo.)

Päinvastainen tilanne oli yhdeksän lapsen leskiäidillä. Perheessä oli kolme työssäkäyvää aikuista lasta. Perheen vuositulot nousivat vuoden aikana yli 3 000 markkaan. Nuorten kotona asuminen tiesi kuitenkin suurempia menoja. Rahaa kului tupakkaan, leivonnaisiin, makeisiin, elokuviin, lehtiin ja tietysti vaatteisiin. Äiti oli riippuvainen lapsistaan ja sairaalloinen. Muistot paremmista ajoista masensivat, ja perheellä oli selvästi vaikeuksia sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen perheenisän kuoleman jälkeen. Perheessä vallitsikin Hjeltin kertoman mukaan synkkä mieliala.

Menot olivat vuositasolla kaikissa tutkittavissa perheissä tuloja suuremmat. Vajausta yritettiin paikata lisätuloilla, myymällä irtaimistoa ja velalla. Vaikein tilanne oli velkaantuneella työläisperheellä, jossa kausittain töissä käyneen isän lisäksi toimeentulon hankkimiseen osallistui torimyyjänä toiminut äiti. Pelkästään puotivelkaa kertyi vuoden aikana lähes 400 markkaa. Lapset ansaitsivat rahaa sanomalehtien myynnillä ja saivat käyttää rahat mielensä mukaan ostaen ansaitsemillaan rahoillaan kahvileipää ja makeisia. Perheistä tämä oli ainoa, jonka huolettomia kulutustapoja Hjelt avoimesti paheksui.

Kuva 3. Kengänkiillottajapoikia lepotauolla Esplanadilla. Yleensä tulot menivät lasten omiin tarpeisiin kuten urheiluvälineisiin, makeisiin, huveihin, vaatteisiin ja kenkiin, väitti Vera Hjelt. (Valokuvaaja A. Rosenbröijer. Helsingin kaupunginmuseo.)

Käytännössä hyvätuloinen ammattityöläinen saattoi ylitöillä ja lisätuloilla päästä samaan vuosiansioon kuin valtion virkamies. Keskimääräiseen noin 1 500 markan vuosiansioon yltäneiden perheiden miespuolisilla huoltajilla oli kaikilla vakituinen tehdastyö. Kaikissa perheissä vaimo ansaitsi lisätuloja muun muassa pesemällä muiden pyykkejä kotona, ompelemalla tai työskentelemällä pesijänä yleisessä saunassa.

Huoli perheiden terveydestä aiheellinen

Vera Hjeltin huoli perheiden terveydestä oli aiheellinen. Monipuolisen ravinnon merkitystäkään ei voine vähätellä. Useimmissa esimerkkiperheissä oli sairautta tutkimusvuoden aikana. Köyhän yksinhuoltajavaimon puoliso oli kuollut keuhkotautiin ja tutkimusvuonna myös poika menehtyi samaan tautiin. Miestensä sairastaessa joutuivat vaimot ottamaan vastuun perheen toimeentulosta, koska vakinaisessa tehdastyössäkin käyneen työmiehen sairauskassasta saama raha oli riittämätön kattamaan perheen elantoa. Monilapsisessa perheessä, jossa isä työskenteli ulkotyöntekijänä, oli tehtaassa työssä käyvä 12-vuotias tytär. Hjeltin mukaan tyttö oli kasvultaan heikko ja kärsi toistuvista päänsäryistä. Lähes kaikissa perheissä nuorimmat lapset sairastivat kurkkutautia ja korvatulehduksia. Tehdastyöläisten keskuudessa keuhkosairaudet olivat yleisiä. Minna Harjula on tutkimuksessaan Tehdaskaupungin takapihat. Ympäristö ja terveys Tampereella 1880–1939 tarkastellut, minkälaisiin toimiin terveysongelmien ratkaisemiseksi ryhdyttiin Tampereella. Ongelmallisimpana pidettiin etenkin esikaupunkeja, joissa rakentaminen oli kontrolloimatonta ja hygienia puutteellista. Pölyisen tehdastyön taas uskottiin altistavan tuberkuloosille. Myös kotien terveellisyyteen puututtiin. Kun asunnot olivat ahtaita, puutteellisesti ilmastoituja ja pimeitä sekä hygienia huonoa, niin myös taudit jylläsivät. Unto Kanerva on mainiossa tutkimuksessaan Pumpulilaisia ja pruukilaisia (1946) kuvannut Tampereen tehdastyöväen oloja 1800-luvulla. Monen tehtaalaisen koti sijaitsi maaseudulla, jossa olosuhteet saattoivat olla vielä huonommat kuin kaupungissa. Maaseudun nuoriso uskoi, että kaupunkien tehdasolot olivat kuitenkin paremmat ja vapaus suurempi kuin maataloissa, joissa varsinkin kesäisin työpäivät olivat pitkiä ja työ raskasta. Monelle piialle ja rengille, jotka olivat maalla joutuneet esimerkiksi huutolaisina kiertämään ruotua, oli tehdas ainoa pelastus. Koska maanviljelys ei kyennyt tarjoamaan riittävästi työtä maaseudun irtaimelle väelle, oli maaseudun työnnettävä liikaväestöä pois kaupunkeihin ja tehtaisiin. Myös Vera Hjeltin tutkimuksessa mukana olleista perheistä suurin osa oli ensimmäisen sukupolven kaupunkilaisia.

Kuva 4. Potilaita Karolina Eskelinin yksityissairaalassa Eläintarhan huvila nro 7:ssä vuonna 1906. (Kuvalähde: Helsingin yliopistomuseo: valokuvaaja Hanna Cederholm)

Karolina Eskelin (1867–1936) oli ensimmäinen lääketieteestä väitellyt nainen Suomessa. Eskelin kiinnostui jo opiskeluaikanaan kirurgiasta ja hänen väitöskirjansakin oli kirurgian erikoisalalta. Oman sairaalansa ohella Eskelin ylläpiti kaupungin tuella vuosina 1907–1909 Kallion kirurgista poliklinikkaa, jossa kävi varsinkin työväestöön kuuluvia potilaita. (lähde: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/eskelin.html).