Konsultoivan ortopedin ajatuksia

Roolit muuttuvat

Työterveyslääkäreiden ja ortopedien välinen yhteistyö on viriämässä ja vähitellen tiivistymässä. Perinteisesti julkisella sektorilla työskentelevä erikoissairaanhoitoa edustava ortopedi on keskittynyt leikkaushoitoarvioon lähetettyjen leikkauspotilaiden valintaan, leikkaamiseen ja välttämättömään jälkihoitoon. Suora vuorovaikutus erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja siihen kuuluvan työterveyshuollon välillä on jäänyt rariteetiksi. Rajalliset resurssit eivät aikanaan riittäneet muuhun. Ortopedien määrän kasvaessa resurssit ovat mahdollistaneet muutoksen. Asenteissa on edelleen parantamisen varaa. Nykyisin ortopedin pitäisi hallita leikkaushoidon ohella aiempaa paremmin ei-leikkauksellinen hoito, myös sisällöllisesti. Ei-leikkauksellinen hoito on usein aktiivista hoitoa, joko itsehoitona tai ohjatusti.

Ortopedien määrän kasvaessa ei-leikkauksellisen hoidon osaaminen on kehittynyt ja yhteistyömahdollisuudet eri ammattiryhmien välillä ovat parantuneet, erityisesti yksityissektorilla. Samalla diagnostiset mahdollisuudet ovat kehittyneet huimasti. Hyvään tuki- ja liikuntaelinsairauksien diagnostiikkaan kuuluu hyvän kliinisen arvion ohella entistä useammin magneettitutkimus. Magneettilöydöksistä suuri osa voi olla kliinisesti merkityksettömiä ja hoitopäätös edellyttää aina myös kliinistä tutkimusta – oireiden, kliinisten löydösten ja kuvauslöydösten keskinäisen korrelaation puntarointia. Hoidon vaikuttavuus perustuu hyvään diagnostiikkaan ja sekä leikkaushoidon että ei-leikkauksellisen hoidon harkittuun, yksilöityyn kohdentamiseen ja toteutukseen. Hoidon vaikuttavuus on tärkein kokonaiskustannuksiin vaikuttava tekijä. Useissa tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoidossa varhainen ortopedin konsultaatio on sekä diagnostiikan että hoidon järjestämisen kannalta perusteltu. Fysioterapiakokeilu ilman kunnon diagnoosia tai perusteltua käsitystä hoidon vaikuttavuudesta ei ole enää nykyaikana perusteltu. Sen sijaan osaava fysioterapiaohjaus on olennainen osa tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoitoa sekä leikatuilla että ilman leikkausta hoidettavilla potilailla. Fysioterapeutin rooli muuttuu ja kasvaa.

Hoitoarvio ei ole työkykyarvio

Ortopedin roolin kasvaessa diagnostiikassa, hoitotavan valinnassa ja toteutuksessa sairauden hoitovastuu on ortopedillä. Sen sijaan työkykyyn liittyvät kannanotot ovat siirtymässä entistä enemmän työterveyslääkärin vastuulle. Työkyvyttömyyden kannanotot muuttuvat yksilöllisiksi ja erilaisten soveltavien työhönpaluuratkaisujen osuus kasvaa voimakkaasti. Ortopedien kirjoittamat sairauslomat voivat lyhentyä radikaalisti samalla kun vastuu työhön paluusta ja paluun ajankohdasta siirtyy entistä selkeämmin potilaan omalle työterveyslääkärille. Sovellettujen, yksilöityjen työhönpaluumallien käyttö edellyttää ajattelutavan muutosta yhteiskunnassa niin työntekijöissä, työnantajissa kuin ammattiyhdistyksissäkin. Lähiesimiesten rooli sovellettujen toimintatapojen muutoksessa on keskeinen. Ortopedin konsultaation ja mahdollisen hoidon jälkeen vastuun kokonaisuudesta tulisi palata aina työterveyslääkärille. Hyvään ortopedin konsultaatiovastaukseen kuuluu työterveyslääkäriä varten tehty arvio sairauden prognoosista ehdotetulla tai jo toteutetulla hoidolla.

Riskit tunnistettava varhain

Epäterveellisten elämäntapojen vaikutukset tuki- ja liikuntaelinsairauksien kehittymiseen alkavat jo nuoruusiässä, vuosikymmeniä ennen kuin sairaudet manifestoituvat ja kaipaavat hoitoa. Manifestoituessaan sairaudet uhkaavat monesti työkykyä. Valtaosa tuki- ja liikuntaelinsairauksista on hoidettavissa asianmukaisella hoidolla niin, että työ- ja toimintakyky säilyvät. Masennus, vaikea ylipaino, heikko yleiskunto, alkoholisoituminen ja pitkittynyt sairausloma ennen lopullista hoitoa voivat vaarantaa tai estää toipumisen, ja ne ovat riski pysyvän työkyvyttömyyden kannalta. Työterveydessä riskit tunnistetaan kohtuullisesti, mutta riskien korjaaminen ei toimi riittävällä tavalla. Tarvitaan lisää työelämän varhaisvaiheen vaikuttamista, seurantaa ja ehkä kannustimiakin.

Työkykyarviot

Pitkäaikaista työkyvyttömyyttä aiheuttavat arviot tulisi tehdä moniammatillisesti ja ne tulisi tehdä nykyistä varhaisemmin. Moniammatillisen tiimin jäsenten tulisi kaikkien olla motivoituneita haastavaan tehtävään ja perillä erilaisista ratkaisumalleista. Ortopedeistä pieni vähemmistö on tehtävään sopivia ja halukkaita. Kun tiimin jäsenet löytyvät, tiimin jäsenten osaaminen täydentää toisten tiimiläisten osaamista, työn sisältö selkeytyy ja tehtyjen ratkaisujen onnistumisprosentti kasvaa. Työ muuttuu motivoivaksi. Mitä varhemmin työkykyarvio ja siihen liittyvät järjestelyt tehdään, sitä suurempi on mahdollisuus onnistua. Pitkittynyt työstä poissaolo yksinään jo lisää työelämästä syrjäytymisen riskiä. Etenkin ilman ammatillista koulutusta olevilla sairaus ja työttömyys nivoutuvat herkästi yhteen, johtavat hoitamattoman vajaatyökykyisyyden kautta pitkäaikaistyöttömyyteen ja pitkän työttömyysturvan jälkeen syrjäytymiseen. Syrjäytymisriski pitäisi tunnistaa varhain ja uhkaava syrjäytymiskehitys pitäisi katkaista jo työelämän aikana. Meillä ei ole oikeutta eikä varaa antaa ihmisten syrjäytyä. Syrjäytymisen varhainen ehkäisy on yhteiskunnalle halvempaa kuin hoito. Selkeän vastuutahon puuttuminen ja monikanavainen rahoitusmallin estävät ratkaisun löytämisen. Meillä ei pitäisi olla varaa moiseen vastuuttomuuteen.