F-koodi

Kello on 3.29. Olen nukkunut kolme tuntia noin tunnin pätkissä. Ei auttanut villasukat, ei lämmin maito, hiilihydraatit, pimennysverhot, rentoutustekniikat. On kokeiltu vuosien varrella myös spinningit ja kognitiivis-behavioraalista settiä sekä antihistamiinit, melatoniinit, tematsepaamit ja mirtatsa-dokse-ketiapiinit. Kuulen unilääketieteen erityispätevän Partisen äänen jossain sisimmässäni tsopiklonipurkkia silmäillessäni. Väsyttää, en jaksa nousta ylös, otan yöpöydältä kirjan, en jaksa lukea. Kello käy, tulee mieleen lapsuuteni vitsit.

Käyks teillä kello? Käske sen käymään meilläkin.

Meillä kello käy ja on lopulta kuusi, nousen keittämään kahvia. Oksettaa, huimaa. Tiputan kahvimukin lattialle, sen korva irtoaa, halkeaa palasiksi. Se ei ole liimattavissa, lakaisen sirpaleet, laitan ne roskapussiin.

Minulla on korvat ja kuuloluokka erinomainen. Olen terve. Minulla ei ole syöpää, ei uniapneaa, ei sepelvaltimotautia, ei edes levottomia jalkoja. Spirometria on normaali, siis henki kulkee vaivatta? Verenpaine matala, mutta pysyn pystyssä? Niskat ovat jumissa, mutta sehän on vain omatoimisen jumpan puutetta. Ei yksinkertaisesti mitään koodia, mikä oikeuttaisi minua jäämään kotiin, armahtamaan itseäni. Levottomalle päälle ja sielulle ei ole diagnoosikoodia, ja F51.0 – ei-elimellinen unettomuus - ei suositusten mukaan oikeuta sairauslomaan. Se ei ole sairaus. Valveutuneen työnantajan sairauspoissaoloseurannoissa se pistää silmään kuin malka. Se on F-koodi. Tuleekohan se sanasta fuck.

Lähden töihin. On maanantai, vastaanottolistat ovat täynnä. Ihmisillä on ollut viikonloppu aikaa pysähtyä, tunnistella itseään. Ja yhtäkkiä he ovat täynnä kysymyksiä, jotka pitää saada esittää jollekin. Sanoa ne ääneen, tulla kuulluksi. Miksi rintakehällä tuntuu ahdistava vanne, ylävatsalla turvottaa, alaselkää kolottaa, uni kaikkoaa, oikea rinta on turpeampi, vasen kives roikkuvampi, pukamat perässä, ei ota eteen? Jatkuuhan elämäni? Haluanko sen jatkuvan?

Potilaita on kahdenkymmenen minuutin välein, olen unohtanut sanoa ajanvaraukseen, että en kestä enää tätä tahtia. Että aikaa on oltava enemmän, että liikkeeni ovat hidastuneet. Kello käy, en pysy sen rytmissä. Ihmiset puhuvat niin erilaisella vauhdilla. Toisten suusta tulee sanoja monta kymmentä minuutissa, toiset istuvat hiljaa monta kymmentä sekuntia. Muistan tutkimuksen, jonka mukaan lääkäri keskeyttää potilaan keskimäärin kahdenkymmen sekunnin kuluttua potilaan kertomuksen alusta. Kello käy ja minusta tuntuu, että voisin keskeyttää potilaan jo neljän sekunnin kuluttua. Oikeastaan voisin poistua vastaanottohuoneesta, seisoa käytävällä ja huutaa kurkku suorana kaksikymmentä sekuntia. Luulen, että sen jälkeen ei tarvitsisi enää kuunnella yhtään ketään.

On kahvitauko, itkettää. Livahdan taukohuoneeseen hakemaan kahvia, en halua jäädä sinne. Minun korvani ovat väsyneet. Työkaveri katsoo punoittavia silmiäni.

– Onks allergioita vai? hän kysyy.

– Joo, paha kevät ja föhntuulet, huikkaan.

Miksi en sanonut, että tämä on taifuuni? Että tähän ei antihistamiinit auta. Miksi en sanonut, että en taida enää jaksaa? Tiedän, miksi teen tätä työtä, tiedän, että työni on arvokasta. Se on arvojeni mukaista, jokaisen ihmisen kuuluu saada apua, kun sairaus tai vaikka vain pelko siitä iskee tai kun voimat elämänkirjavista syistä hiipuvat. Eikö se koske minua?

Vielä kuusi potilasta, seitsemän soittajaa ja viisi sähköpostia, joihin on pakko vastata. Ajattelen aamuista kahvimukiani. Melkein toivon, että tipahtaisin lattialle suorilta jaloilta ja korvani irtoaisivat, molemmat korvat. Olisiko kaikkialla vain hiljaisuutta sen jälkeen? Joku lakaisisi minun sirpaleeni siististi pois. Minä katoaisin ikuiseen uneen.

Avaan vastaanottohuoneen oven ja kutsun seuraavan potilaan. Tumma nainen istuu eteeni. Hän on tuttu jo vuoden takaa tässä huoneessa. Hän pyytää uusimaan e-pillerireseptin, mutta sanoo heti, että se on sivuseikka. Että hän on varannut ajan siksi, että tapaisi minut ennen, kuin hänen työpaikkansa vaihtuu.

– Mä halusin kiittää sua siitä, että sä pysäytit mut, hän sanoo.

– Mites se tapahtui? kysyn hymyillen.

– Sä sanoit, ettei tarvitse jaksaa kaikkea, ja kirjoitit saikkua.

Hän oli tarkistanut oman elämänsä koordinaatit, reunaehtonsa ja rajapyykit. Irtisanonut itsensä ja löytänyt työn, joka sopi hänen voimavaroilleen. Lähtiessä hän halaa, pitelee minua sylissään.

– Kaikkea hyvää sulle, hän sanoo. – Pidä itsestäsi huolta.

Kun hän sulkee oven, istun hetken ihan hiljaa. Annan kyynelten tulla.

Kirjoittaja Anumari Karlsson toimii osaviikkoisesti työterveyslääkärinä. Muut ajat hän kirjoittelee, valokuvailee, pohtii tai suorastaan märehtii elämää ja oleilee rakkaittensa kanssa. Toisinaan myös nukkuu. Kuvat on otettu yhteistyössä valokuvaajamiehensä Jani Karlssonin kanssa / www.kinoko.photos