Svante Pääbo. Neandertalilainen – Kadonnutta perimää etsimässä

(suom. Veli-pekka ketola). Art house, 2015, 388 s.

Mistä tulemme ja keitä olemme? Näitä kysymyksiä pohti Paul Gauguin 1800-luvun lopulla maalaustaiteen keinoin. Nyt, sata vuotta myöhemmin, Svante Pääbo on etsinyt näihin samoihin kysymyksiin vastausta molekyylibiologian keinoin. Tutkijan työstään ja elämästään hän on kirjoittanut kirjan Neandertalilainen – Kadonnutta perimää etsimässä.

Tätä kirjaa voi lähestyä monesta suunnasta. Se tarjoaa yleistajuista tietoa ihmisen evoluutiosta ja vastaa omalla tavallaan kysymykseen "mistä tulemme?"

Minulle Svanten tarina kuvautui viihdyttävänä tieteisseikkailuna. Olen työskennellyt USA:ssa geneettisenä epidemiologina aikana, jolloin ensimmäiset sekvenonintilaitteet tulivat markkinoille. Sen jälkeen analyysiteknologia on kehittynyt kosmologisiin mittasuhteisiin, ja Pääbo on työryhmineen pystynyt eristämään kymmeniä tuhansia vuosia vanhoista fossiileista DNA-pätkiä ja konstruoimaan niistä neandertalinihmisen koko genomin ja osoittamaan, että esi-isämme ja neandertalinihmiset ovat eläneet rinnakkain, harrastaneet seksiä ja saaneet lapsia keskenään, sillä nykyihmisten genomista löytyy sieltä täältä neandertalinihmisen DNA-sekvenssipätkiä. Ja mikä uskomattominta, kirja päättyy siihen, kun Pääbon tutkimusryhmä pystyy eristämään Denisovan luolasta löytyneestä, kynnen kokoisesta luupalasta DNA- pätkiä, jotka ovat kuuluneet aiemmin tuntemattomalle denisovanihmiselle. Enää ei tarvitse mittailla ja arvioida fossiilien kallonmuotoja, jos haluaa lisätä uusia oksia evoluutiopuuhun, riittää, kun löytää muutaman tuhannen nukleotidin mittaisia DNA-pätkiä!

Kirjassa on myös yleisempää pohdintaa tutkimustyön luonteesta, sellaista, jonka voin oman kokemukseni pohjalta allekirjoittaa. Pääbo esimerkiksi toteaa, että "tiede ei ole sellaista objektiivista ja puolueetonta vastaansanomattomien totuuksien etsintää kuin maallikot luulevat …vaan sosiaalista toimintaa, jossa hallitsevat persoonallisuudet" ja että maailmaa ei ole helppoa saada vakuuttuneeksi löydösten ja johtopäätösten oikeellisuudesta. Uransa alussa Pääbo esimerkiksi pohti, julkaiseeko tuloksensa Naturessa vai Sciencessa (jotka molemmat olivat valmiita julkaisemaan Pääbon tulokset), mutta päätyi Celliin, koska ensin mainitut arvostetut tiedelehdet "vaikuttavat kiinnostuneimmilta julkaisemaan artikkeleita, jotka herättävät huomiota New York Timesissa ja muissa valtamedioissa, kuin varmistamaan, että tulokset olivat perusteltuja ja todennäköisesti luotettavia."

Tutkijan elämästä Pääbo kertoo, miten pitkät työpäivät, kova kilpailu resursseista ja luovien ihmisten johtaminen stressaavat työryhmän vetäjää ja kiristävät ryhmän jäsenten välisiä suhteita mutta miten intensiivinen yhdessäolo ja työnteko voi myös johtaa rakastumiseen ja parisuhteiseen. Tutkijayhteisö on kuin mikä tahansa työyhteisö iloineen, intohimoineen ja suruineen.

Neandertalilainen – Kadonnutta perimää etsimässä on yleissivistävä kirja, jota voi suositella kaikille elämän ilmiöistä ja niiden tutkimuksesta kiinnostuneille. Se inhimillistää ja arkipäiväistää tiedettä ja tieteen tekijöitä ja auttaa ymmärtämään myös niitä, jotka jääräpäisesti ajavat omaa agendaansa, vaikka koko muu tiedeyhteisö on toista mieltä. Se myös antaa luottamusta tutkijoiden moraaliin ja itsekriittisyyteen ja siihen, että totuus lopulta voittaa!