Näyttöön perustuvaa (työ)lääketiedettä

Kun tulin Työterveyslaitokselle työhön vuonna 1983, olin kirjoittamassa väitöskirjaa ulkoilman rikkiyhdisteiden terveysvaikutuksista. Kysyin ylilääkäri Hannu Härköseltä, saanko jäädä työpaikalle kirjoittamaan työajan jälkeen. Hän vastasi työhuoneensa sikarinsavun keskeltä: saat jäädä illaksi, mutta yöksi ei saa jäädä. Olin kovin kummastunut, että tästä piti anoa sivutoimilupa, vaikka tutkimustyöstä ei maksettu palkkaa.

Seuraavan kerran minulla olikin asiaa ylilääkäri Härköselle seuraavan vuoden kesällä, kun anoin virkavapaata erikoislääkärin toimestani STM:n tutkimusprojektin hoidon ajaksi. Taas jouduin hämmästymään, sillä Härkönen ei antanut virkavapaata. Härkösen mukaan työpaikkojen seinien ulkopuoliset asiat eivät kiinnosta Työterveyslaitosta.

Tämä oikeastaan ratkaisi tulevan urani suunnan. Irtisanouduin, koska katsoin STM:n ja KTL:n tutkimuksen kiinnostavammaksi kuin virkatyön Työterveyslaitoksella, vaikka projektissa oli kyseessä pätkätyö. Jos olisin saanut virkavapaata, olisin varmaan tullut takaisin Helsinkiin. Nyt kävi toisin, ja Kuopion keikka venähti yli 20 vuoden mittaiseksi.

Yhteys TTL:n epidemiologian osastoon säilyi kuitenkin tiiviinä muun muassa Sven Hernbergin ja Timo Partasen kanssa aina siihen asti, kunnes koko epidemiologian ja biostatistiikan osasto (EB-osasto) lakkautettiin. Svenin pyynnöstä kirjoitin elämäni ensimmäisen review-artikkelin Scan WEH -lehteen, ja Timo auttoi parhaansa mukaan väitöskirjani kinkkisissä tietokoneajoissa.

Tuohon aikaan TTL:n työlääketieteen osasto etsi systemaattisesti uusia työperäisten sairauksien ja ammattitautien aiheuttajia. Helena Keskinen ja Henrik Nordman julkaisivat kilvan tapausselostuksia ja tapausten ryvästymiä, joita vakuutusyhtiöt sitten ryhtyivät korvaamaan ammattitautina, kun tarvittava epidemiologinen näyttö oli saatu. Myös EB-osasto julkaisi ahkerasti, ja muistan Helena Taskisen ja Kari Kurpan kriittiset tieteelliset meeting-keskustelut. Sinikka Mönkären väitös homepölykeuhkosairaudesta oli eräs tutkimuksen merkkipaalu.

Kuopion aluetyöterveyslaitoksella julkaisutoiminta oli vilkasta. Paitsi lääkärit, myös työhygieenikot, toksikologit, mikrobiologit ja kemistit väittelivät. Työlääketieteen tutkimuksen kulta-aikoina 1990- ja 2000-luvun alussa väitöstilaisuuksia saattoi olla parikin viikossa.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Hiipuiko innostus vai loppuiko rahoitus? Työperäiset sairaudet ainakaan eivät ole kadonneet. Työelämä muuttuu ja uusia haitallisia aineita tulee käyttöön. Kiinnostaako Työterveyslaitosta edelleen vain työpaikan seinien sisäpuoliset asiat? Eikö ulkoilma sekoitu sisäilmaan? Eikö työpaikalla olevien lasten ja nuorten terveys huoleta ketään? Heistähän kasvaa tulevaisuuden työntekijät.

Kansallinen oma tutkimusperinne on ensiarvoisen tärkeää, jotta pysymme kehityksessä mukana ja havaitsemme uudet kansantaudit ja niiden riskitekijät mahdollisimman varhain. Kansainväliset kontaktit ovat tutkimustyössä elintärkeitä. Ruotsissa on aiemmin katsottu ihaillen itäiseen rajanaapuriin. "Ni är så duktiga!" sai siellä usein kuulla. Tiivis yhteistyö Uppsalan ja Uumajan kanssa on hiipunut vuosikymmenien varrella, mutta viime vuonna Uppsalan työ- ja ympäristölääketieteen klinikka kutsui TTL:n kollegat vierailulle. Yhteistyön silta on rakennettu uudelleen.

Turun työterveyshuollon ja ympäristölääketieteen professorina katson hyvin huolissani maamme työterveyshuollon ja työlääketieteen tutkimuksen tilaa. Väitöksiä on harvoin eivätkä nuoret lääkärit ole enää kiinnostuneita tutkimustyöstä. Kysyn jokaiselta valmistuvalta työterveyshuollon erikoislääkäriltä kaksi kysymystä: Etkö olisi kiinnostunut väitöskirjan tekemisestä? Etkö haluaisi jäädä Työterveyslaitokselle työhön? Vastaukset ovat olleet kielteisiä. Tämä erikoisala on vaarassa kuolla ilman tutkimusta.