Mielenterveysongelmien merkityksen kasvu työelämässä

Tässä tutkimushankkeessa tutkimme psyykkisen sairastavuuden indikaattoreiden lisäksi muutoksia työelämässä, yhteiskunnallista keskustelua mielenterveydestä sekä työterveyslääkäreiden kohtaamien ongelmien kirjoa. Viittaamme tutkimuksessamme psyykkisen haavoittuvuuden käsitteellä työntekijöiden oireprofiilin muutokseen sekä mielenterveyden nousemiseen julkisen huomion kohteeksi ja akuutiksi työelämäongelmaksi. Yksilöiden tunne-elämää tulkitaan aikaisempaa enemmän psykiatrisen käsitteistön kautta, ja kiinnostus mielenterveyttä uhkaaviin riskeihin on kasvanut. Nämä muutokset ovat kytköksissä kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin.

Tutkimuksessamme psyykkisen haavoittuvuuden nousua taustoittaa suomalaisen työelämän muutos vuosina 1960–2015. Merkittäviä kehityslinjoja tarkasteluajanjakson aikana ovat olleet muun muassa teknologian kehittyminen ja elinkeinorakenteen muutos, joiden seurauksena suuri osa suomalaisista on siirtynyt alkutuotannosta ja tehtaista toimihenkilöiksi. Samalla myös työväestön sairastavuudessa on tapahtunut merkittäviä siirtymiä. Vielä 1970-luvulla sairauspäivärahojen syyt painottuivat hengityselinten sairauksiin, sydän- ja verisuonitauteihin sekä tuki- ja liikuntaelinten sairauksiin. Seuraavina vuosikymmeninä hengityselinten sairauksien sekä sydänja verisuonitautien merkitys kuitenkin pieneni ja mielenterveysperustaiset sairauspäivärahakaudet nousivat niiden tilalle ja osin myös ohi.

Psyykkinen oireilu alettiin tunnistaa työterveyshuollossa 1970-luvulta lähtien

Tutkimuksemme osoittavat, että mielenterveysongelmat alettiin tunnistaa työterveysongelmaksi 1970-luvulta lähtien. Aikaisemmin psyyken ongelmat jäivät usein diagnosoimatta. Työntekijät eivät kertoneet mielenterveysongelmista työterveydenhuollossa niihin liittyneen stigman vuoksi. Potilaat naamioivat psyykkiset ongelmat usein somaattisiksi oireiksi, kuten selkä- ja niskakivuiksi, ja saivat niiden mukaiset diagnoosit.

Julkinen keskustelu työperäisten mielenterveysongelmien ympärillä yleistyi 1970-luvulta alkaen (1). Myös työntekijöiden asenteet alkoivat muuttua. Potilaat alkoivat puhua tunne-elämän ongelmista avoimemmin ja olivat valmiita hakemaan niihin apua. Myös lääketieteen kehityksellä oli tärkeä mermerkitys mielenterveysongelmien tunnistamisessa. Diagnoosiluokat lisääntyivät ja lääkäreiden valmiudet hoitaa mielenterveyden häiriöitä paranivat. Stressin ja työuupumuksen kaltaisten ilmiöiden ”löytäminen” 1980-luvulla oli osa tätä prosessia.

Työelämän muutokset vaativat työntekijöiltä uudenlaisia ominaisuuksia

Kuitenkin monella mittarilla tarkastellen mielenterveysongelmien nousu ajoittui 1990-luvun lamaan ja sen jälkeiseen aikaan. Mielenterveysperustaiset sairauslomat ja kuntoutusjaksot sekä masennuslääkkeiden käyttö lähtivät voimakkaaseen nousuun. Tämä kehitys taittui vasta vuosien 2007–2009 finanssikriisin myötä. Yhtäältä lama ja siihen liittyvä huoli työpaikasta kuormittivat työntekijöitä. Laman jälkeen jatkunutta mielenterveysongelmien nousua on puolestaan selitetty työelämän vaatimusten kovenemisella. Myös tuotannon tehostaminen ja siihen liittyvä työtahdin kiihtyminen, jatkuvat muutokset, epävarmuus sekä kasvava kilpailu näkyivät 1990- ja 2000-luvuilla lisääntyneinä mielenterveyskäynteinä.

Samaan aikaan työntekijän henkistä joustavuutta ja toipumiskykyä alettiin kuvata työ- ja organisaatiopsykologiassa ”resilienssinä”, ”minäpystyvyytenä” ja muina yksilöllisinä ominaisuuksina. Finanssialaa, sosiaalityöntekijöitä ja opettajia koskevissa tutkimuksissamme nousee esiin ristiriita kiristyvien resurssien ja tulosvaatimusten välillä. Ristiriita koetteli työntekijöiden motivaatiota. Moni työntekijä koki stressaantuvansa siksi, että kiireen ja muiden olosuhdetekijöiden vuoksi he eivät kyenneet hoitamaan tehtäviään ammatillisten ihanteidensa mukaisella tavalla. Tutkimistamme valkokaulusammateista erityisesti tunnetyötä tekevät ammattilaiset kokivat kuormittavaksi työn herättämät tunneristiriidat sekä vaativien asiakkaiden tai oppilaiden kanssa työskentelyn. (2,3.)

Mielenterveysongelmien nousu 1990-luvulta alkaen ei ole kuitenkaan merkinnyt vakavien mielisairauksien lisääntymistä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että mielenterveyden ”harmaa alue” on kasvanut. Tällä termillä viittaamme oireiluun, jota haastattelemamme työterveyslääkärit kertovat kohtaavansa nykyään huomattavasti enemmän kuin 1970-luvulla ja joka usein liittyy lievään ja keskivaikeaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön, univaikeuksiin, stressiin ja uupumukseen.

Mielenterveysongelmat ilmenevät eri väestö- ja työntekijäryhmissä eri tavoin

Psyykkinen haavoittuvuus on vaihdellut väestöryhmittäin. Esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttö ja sairauslomien hakeminen ovat naisilla yleisempiä kuin miehillä. Vastaavasti miehillä psyykkisten oireiden ”itsehoito” on yleisempää. He eivät hae apua yhtä usein lääkärin vastaanotolta, vaan turvautuvat alkoholiin. Näin psyykkinen haavoittuvuus liittyy myös sukupuoleen ja sukupuolittuneisiin toimintamalleihin.

Eroja on myös sosioekonomisten ryhmien välillä. Erityisesti miesten osalta koulutetummat ja ylempiin sosioekonomisiin luokkiin kuuluvat ryhmät ovat valmiimpia hakeutumaan avohoidon muotojen pariin, kun taas alemmat ryhmät ylikorostuvat sairaalahoidossa ja itsemurhatilastoissa (4). Myös ammatilla on merkitystä. Depressiolääkityksen ja masennusperustaisten sairauslomien hakeminen on yleisempää monissa ihmissuhdetyötä sisältävissä ammateissa niin naisilla kuin miehilläkin (5).

Lopuksi

Tutkimuksemme osoittavat, että mielenterveyteen liittyvät kysymykset ja niiden nousu liittyvät yhtäältä työelämän ja sen vaatimusten muutokseen, terveyspalvelujärjestelmän kasvuun ja toisaalta suomalaisen kulttuurin muutokseen. Työelämän osaamisvaatimukset ja paineet heijastuvat siihen, millaiset taidot ja toimintakykyisyyden ulottuvuudet nähdään tärkeiksi (6). 2010-luvun tietoja palvelutyön leimaamassa työelämässä kognitiivisilla, sosiaalisilla ja emotionaalisilla taidoilla on entistä enemmän merkitystä. Psyykkisen haavoittuvuuden nousu kuvaakin sitä, miten elinkeinorakenteen ja työn muuttuminen heijastuvat terveydenhoitoon ja potilasprofiileihin sekä työterveyden käytäntöihin oireiden nimeämisessä ja hoidossa. Näin työelämän vaatimukset, kulttuuriset normit ja terveydenhuollon kriteeristöt kietoutuvat toisiinsa ja vaikuttavat siihen, millaisena kysymyksenä työntekijöiden mielenterveys nähdään.