Lainsäädännön merkitys Suomen työolojen ja työterveyshuollon kehityksessä

Suomalaisen ja pohjoismaisen työn perinteeseen on kuulunut keskeisenä ”hyvän työn” käsite, joka varhaisessa agraariyhteiskunnassa määräytyi paljolti maata viljelevän yksilön ja perheen omaehtoisesta työn säätelystä mutta ulottui työelämän kehityksen myötä maatalouden palkollisiin ja sittemmin teolliseen ja palveluyhteiskuntaan. Merkittävinä esimerkkeinä ovat Ruotsin vallan ajan vuoden 1770 ammattikuntalaitoksen säännökset alle 14-vuotiaiden lapsityön kieltämisestä ammattikunnissa. Aikaa myöten hyvän työn idea niin maataloudessa kuin alkavassa teollisuudessakin kuitenkin rapautui. Valistuneiden poliitikkojen, kirkonmiesten tai teollisuuspatruunoiden korjaavia liikkeitä alkoi esiintyä, kun työolot alettiin kokea kohtuuttoman huonoiksi. Esimerkkinä käyköön Ruotsin kuninkaan vuoden 1805 palkollisasetus, joka määräsi talonpojalle huolehtimisvelvollisuuden palkollisistaan. Tähän säädökseen vaikuttivat poikkeuksellisen valistuneen moniosaajan Kokkolan kirkkoherra Anders Chydeniuksen filosofia ja poliittinen toiminta Ruotsi-Suomen valtiopäivillä sekä hänen terävät kirjoituksensa palkollisten ihmisoikeuksista, neuvotteluasemasta, työoloista ja itsemääräämisestä.

Autonomian ajan loppupuoliskolla säädettiin Keisarillisen Suomen senaatin asetus ”teollisuusammateissa olevain työntekijäin suojelemisesta” (18/1889), joka sääteli työoloja, turvallisuutta ja terveyttä kaikkien työntekijöiden osalta ja erityisesti naisten ja lasten työaikoja. Tämä säädös annettiin Suomessa Ruotsin kanssa samanaikaisesti ja kolme vuotta ennen Norjaa ja siihen liittyvä työantajan tapaturmavastuusäädös kolme vuotta ennen Tanskaa ja kuusi vuotta ennen Ruotsia.

Perustuslakiin työvoiman erikoinen suojelu

Maamme itsenäistyessä työvoima alettiin nähdä kansallisena pääomana, josta tuli pitää hyvää huolta. Professori E. G. Palménin lausuma työvoiman arvosta perustuslakia säätävillä säätyvaltiopäivillä kuvastaa tätä ajattelua: ”kansallista pääomaa, jopa kalleinta kansallista pääomaa on meidän työtä tekevän luokan ruumiillinen ja aineellinen edistys.” Niinpä Suomen ensimmäinen perustuslaki sääti 6. § 2. momentissa: ”Kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa.” Kaikki versiot sen jälkeen ovat säätäneet työvoiman suojelusta samassa hengessä – niin myös nyt voimassa oleva perustuslaki (18. §), vaikkakin konkreettisemmin: ”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla. Ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä.” Itsenäisyyden alusta saakka Suomen työsuojelulla ja työterveyshuollollakin on ollut perustuslain takaama perusta.

Työelämää, työturvallisuutta ja työterveyttä koskevaa lainsäädäntöä kehitettiin 1920- ja 1930-luvuilla aktiivisesti säätämällä ammattientarkastuslaki, tapaturmavakuutuslaki, työsopimuslaki ja ammattitautilaki. Työsuojelu ja työterveys nähtiin myös tärkeinä tasa-arvon toteuttamisen välineinä: jokaisen on voitava hankkia elanto perheelleen, itselleen ja panostaa yhteiseen hyvinvointiin ja turvallisuuteen vaarantamatta terveyttään ja työkykyään työssä. Tämä tähtäsi työperäisten riskien tasa-arvoistamiseen vaaroja ja riskitekijöitä ehkäisemällä. Naisten kasvava osallistuminen työelämään toi mukaan naisten erityisen työsuojelun, työaikojen, eräiden vaarallisten töiden, kuten kaivostyön, kieltämisen naisilta sekä raskauden, sikiön, lisääntymisterveyden sekä imettävän äidin suojelun työssä. Naisten ja nuorten työsuojelun ja työterveyden kehittämisessä Suomi on ollut maailman kärkimaiden joukossa, esimerkiksi lisääntymisterveyden suojelussa Tanskan kanssa ensimmäisenä maailmassa. Myös työturvallisuus- ja työterveyslainsäädännön ja -toimintojen kehittämisessä Suomi on ollut hyvin mukana maailman johtavien työsuojelu- ja työterveysmaiden, Ruotsin, Englannin, Saksan, Tanskan ja Norjan, rinnalla, useimmiten hiukan jäljessä, mutta paikoin ja erityisesti työterveyshuollon kohdalla edellä. Yleensä muiden teollisuusmaiden kanssa samantahtisesti on työsuojelulainsäädäntöä ja siihen liittyviä valvontasäädöksiä sittemmin uudistettu merkittävällä tavalla 25–30 vuoden välein työelämän kehitystä vastaaviksi, viimeksi 2000-luvun alussa. EU-jäsenyyden aikana synkronointi koko EU:n kanssa on ollut vallitsevana piirteenä.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että se, mihin säädöksin sitoudutaan, myös toteutetaan käytännössä. Näin ei kaikkialla ole asianlaita: Maailman terveysjärjestö, WHO, korostikin hiljattain toimeenpanon merkitystä julkistaessaan vuonna 2016 Terve työpaikka -kampanjansa yhteydessä iskusanan Walk the Talk: puheet teoiksi. Lainsäädännön toimeenpano edellyttää paitsi poliittista tahtoa, myös toimeenpanoon kykenevien organisaatioiden ja infrastruktuurien rakentamista sekä tarvittavien ja osaavien henkilöstöresurssien kehittämistä. Työelämän eri osapuolien myötävaikutus ja osallistuminen ovat toimeenpanossa tärkeitä. Tällä hetkellä yksi iskusana on turvallisuuskulttuuri. Suomen teollistumisen alkuvuosina 1920-luvulla vuorineuvos Gösta Serlachiuksen Suomeen tuoma työantajien Safety first -liike ja samaan aikaan herännyt ammattiliittojen valistus- ja työturvallisuustoiminta olivat alan varhaisia turvallisuuskulttuuriliikkeitä Suomessa.

1970-luvusta suurten uudistusten vuosikymmen

Johtavissa teollisuusmaissa, Britanniassa, USA:ssa ja Saksassa, toteutettiin 1970-luvun alkupuolella suuret työsuojelulainsäädännön uudistukset. Pohjoismaissa käynnistetiin samaan aikaan niin sanottu suuri pohjoismainen työelämäreformi, joka johti keskeisten lakien uudistamiseen. Samansuuntaisesti Suomessa käynnistettiin tuolloin viime vuosisadan alkuvuosikymmenien lainsäädäntöuudistusten jälkeen kauaskantoisimmat uudistukset. Koko työsuojelu- ja työterveyshuoltojärjestelmä reformoitiin perusteellisesti 1970-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla. Uudelleenorganisoitiin työsuojeluhallinto vuoden 1972 työsuojelun hallintolailla ja perustettiin Työsuojeluhallitus. Työsuojelun valvontalailla luotiin vuonna 1973 uudet työsuojelun valvontajärjestelmät ja -käytännöt sekä työpaikkatason työsuojelutoiminnot. Sekä työsuojelun että sittemmin työterveyshuollon toteuttamiseen ja toimeenpanoon liitettiin työpaikkatasolla yritysdemokratian edellyttämät osallistumisen ja myötämääräämisen periaatteet, niin sanottu YT-laki.

Suomen työsuojeluhallinto ja työsuojelun valvontajärjestelmä ovat tällä hetkellä kansainvälisen arviointiryhmän mukaan hyvin kehittyneitä: työsuojelutarkastajien tiheys on Euroopan korkein ja sen tarkastuksen toimivuus erinomainen. Työpaikkatasolla toimii yli 60 000 työsuojelupäällikköä, työsuojeluvaltuutettua tai varavaltuutettua ja työsuojelutoimikunnan jäsentä. Toimintaa tuetaan aktiivisella tutkimuksella, kaikkien osapuolten, hallinnon, työnantajien ja työntekijöiden, yhteistyöllä sekä asiantuntijoiden ja opiskelijoiden työelämäja työsuojeluhenkilöstön työsuojelu- ja työterveyskoulutuksella. Erityisesti työpaikkojen työsuojelutoimijoiden koulutuksen määrät ovat Euroopan kärkitasoa. Työsuojeluhallinnon ja työsuojelutarkastuksen toimijoiden kohdalla koulutusta tulisi systematisoida ja kehittää johtavien Euroopan maiden, Britannian ja Saksan, esimerkin mukaisesti.

Työterveyshuollon mallin muodostuminen

Kuten alussa jo todettiin, työterveyshuoltoa Suomessa on ollut Kustaa Waasan ajoilta lähtien: armeija ja laivasto palkkasivat välskäreitä hoitamaan sotilaittensa vammoja ja sairauksia. Sittemmin Ruotsin kuninkaan asetuksessa 15.5.1805 säädettiin (Art 2, 4. §) talonpojan velvollisuudesta huolehtia palkollisensa hyvästä ravitsemuksesta ja vastata kustannuksellaan työn aiheuttamien sairauksien hoidosta (paitsi, jos tauti oli työntekijän itse aiheuttama).

Valtio oli varsinaisen työterveyshuollon kehittämisessä edelläkävijä. Maavoimiin ja laivastoon palkattiin lääkäreitä ja välskäreitä huolehtimaan sotilaiden sairaanhoidosta. Valtio järjesti myös lääkärinhoitoa Suomenlinnan rakentajille 1700-luvun puolivälissä ja Saimaan kanavan rakentajille 1800-luvun keskivaiheilla. Samoihin aikoihin Helsinki– Hämeenlinnan rautatien rakentajille järjestettiin sairaanhoitoa, ja radan valmistuttua perustettiin kaksi rautatielääkärin virkaa, mikä oli alkuna maamme erittäin kehittyneelle rautatie- ja liikennelääketieteen toiminnalle. Teollisen vallankumouksen edetessä jo 1850-luvulta lähtien varhaiset teolliset yritykset järjestivät työntekijöilleen työterveyshuoltoa, joka sisälsi sekä ennaltaehkäisevää toimintaa, että sairauksien hoitoa. Varsinkin suuret teollisuusyritykset järjestivät henkilöstöilleen varsin monipuolista ja laadukasta työterveyshuoltoa. Näin asteittain muodostui suomalaisen työterveyshuollon malli ja käytäntö, jota yhden edelläkävijän mukaan kutsuttiin ”Kymiyhtiön malliksi”.

Toisen maailmansodan jälkeen ja suomalaisen maatalousyhteiskunnan muuttuessa Euroopan ennätysvauhtia teolliseksi yhteiskunnaksi tuo malli levisi käytännössä kaikkiin suuriin teollisuusyrityksiin ja muillekin aloille, muun muassa julkiselle sektorille ja osuustoimintaliikkeen työpaikkoihin. Vuoden 1963 sairausvakuutuslain piiriin sisällytettiin myös työterveyshuollon tarjoamien palvelujen korvaaminen sairausvakuutusvaroista. Samoihin aikoihin keskeiset työmarkkinajärjestöt solmivat työterveyshuoltosopimuksen, josta tuli kymmeniksi vuosiksi osa tulopoliittista sopimuskäytäntöä.

Työterveyshuoltolaki – Tiikerinloikka

Vielä 1960-luvun jälkipuoliskolla suomalainen työikäinen oli ”Euroopan sairas mies”, kuten sosiaalipolitiikan professori Pekka Kuusi kirjassaan 1960-luvun sosiaalipolitiikka oli todennut vuonna 1962. Kuusi ehdotti erityisten sosiaali- ja terveyspoliittisten toimien kohdistamista työikäisiin, varsinkin miehiin. Samalla tulisi kohentaa työoloja. Tämä laajaan tutkimusaineistoon perustuva teos oli pohjana useammalle sosiaalipoliittiselle uudistukselle, joita Kuusi itsekin sosiaaliministerinä toimiessaan toimeenpani. Suomen työterveyshuoltolain synty pohjasi myös Kuusen ajatteluun. Työterveyshuollosta säätäminen lailla oli pitkähkön prosessin tulos, ja sitä pohtivat useat komiteat ja työryhmät. Ensin tarvittavat pykälät yritettiin sisällyttää uudistettavana olleeseen työsuojelulainsäädäntöön, mutta se ei kantanut sen paremmin poliittisesti kuin teknisestikään. Päädyttiin laatimaan erillinen työterveyshuoltolaki, jollaiselle ei missään muussa maassa ollut esikuvaa. Keskeisin aloitteentekijä ja vaikuttaja lain syntyyn hallituksessa oli sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Työläjärvi. Lain valmisteluun osallistuivat niin työmarkkinajärjestöt kuin alan asiantuntijajärjestötkin, etenkin STLY sekä Työterveyslaitos. Laista muodostui välittömästi vuodesta 1978 alkaen työterveyshuollon vahva kehittämisimpulssi, joka vaikutti asteittain laajeten kaikilla Suomen työpaikoilla. Se oli kiistatta työterveyshuoltomme merkittävin kehitysloikka tähän mennessä ja laatuaan maailman edistyksellisin, se herätti paljon kansainvälistäkin huomiota.

Lain keskeisimmät tavoitteet olivat työterveyshuoltoon liittyvien työnantajan ja työntekijän velvoitteiden ja oikeuksien säätely, palvelujen kattavuuden varmistaminen kaikille, sisällön kehittäminen niin sanotuksi laajalaiseksi työterveyshuolloksi, henkilöstövoimavarojen määrän ja pätevyyden varmistaminen, rahoituksen ja korvausjärjestelmän rakentaminen sekä valvonnan järjestäminen.

Lailla säädettiin työterveyshuollon palvelujen järjestäminen niin yksityisen kuin julkisenkin sektorin työnantajan velvollisuudeksi ja hänen kustannuksellaan kaikille työntekijöille riippumatta toimialasta, ammatista, työsuhteen laadusta, työpaikan koosta tai sijaintipaikasta. Kun monissa muissa maissa velvoitetta oli rajattu muun muassa vain suuriin yrityksiin ja vain yksityiselle sektorille (varsin usein yli 500 työntekijään), Suomessa velvoite ulottui jokaiseen, aina yhden palkatun työntekijän yritykseen saakka. Lisäksi omaa työtään tekeville ja itsenäisille yrittäjille säädettiin oikeus saada työterveyshuoltopalvelut halutessaan kunnallisilta terveyskeskuksilta.

Työterveyshuollon laaja-alainen palvelujen sisältö kattoi työperäisten terveyshaittojen ja -vaarojen tunnistamisen, riskin arvioinnin ja ennaltaehkäisyn, työntekijän terveyden suojelun, terveyden ja työkyvyn edistämisen, sairaanhoidon, mukaan lukien ammattitautien diagnosointi ja ehkäisy, ensiavun sekä kuntoutukseen ohjaamisen. Sittemmin sisältöä on edelleen laajennettu, 1990-luvun alusta työkykyä edistäviin ja ylläpitäviin toimintoihin, ikääntyvän työntekijän työterveysongelmien huomioimiseen ja 2000-luvulla osatyökykyisten työhön integroimisen edistämiseen.

Kustannusten hallitsemiseksi ja samalla sisällön ohjaamiseksi työterveyshuoltolain ja asetuksen edellyttämällä tavalla luotiin Kelan hallinnoiman, mutta työelämän itsensä kustantama korvausjärjestelmä, josta muodostui samalla työnantajalle kannustin. Aluksi työnantaja maksoi sairausvakuutusmaksun yhteydessä työterveyshuoltomaksun. Sittemmin työterveyshuollon korvaukset on vuodesta 2006 lähtien rahoitettu työtulovakuutuksen kautta. Työterveyshuoltolaki kohotti Suomen työterveyshuollon kattavuuden ja tason kansainväliseen kärkeen: kattavuus kehittyi yli 90 prosenttiin palkansaajista ja yli 50 prosenttiin yrittäjistä, maatalousyrittäjät etunenässä. Uudistukseen liitettiin myös työterveyshuoltohenkilöstön koulutus, muun muassa lääkäreiden uuden työterveyshuoltospesialiteetin luominen ja työterveyshoitajien erikoistumiskoulutus. Lisäksi koulutettiin työfysioterapeutit (ergonomeiksi), työterveyspsykologit ja työhygieenikot.

Palvelujen sisältö toteutui lainsäädännön edellyttämällä tavalla, ja kustannukset säilyivät hyvin hallinnassa. Sisältöä on sittemmin edelleen kehitetty liittämällä asetukseen ja korvattavuuskriteereihin muun muassa hyvän työterveyshuoltokäytännön noudattaminen ja työkykyä ylläpitävien toimintojen toteuttaminen, työkyvyttömyyden varhainen ehkäisy sekä työhönpaluun ja osatyökykyisten työhön integroitumisen tukeminen.

Suomen työterveyshuoltolainsäädännön määrittelemä sisältö täyttää hyvin sekä Kansainvälisen työjärjestö ILOn työterveyshuoltosopimuksen no. 161, että WHO:n suositusten vaatimukset. Suomi onkin ratifioinut ILOsopimuksen toisena maana Ruotsin jälkeen. Suomen työterveyshuoltolakia on käytetty mallina monissa maissa ja myös kansainvälisissä järjestöissä. ILOn työterveyshuoltosopimus no. 161, joka on osa kansainvälistä työlainsäädäntöä, luonnosteltiin paljolti Suomen työterveyshuoltolain periaatteita noudattaen. WHO:n työterveyshuoltostrategiat ja ohjeet ovat myös saaneet paljolti virikkeitä Suomen työterveyshuollosta ja muun muassa kaikkien YK-järjestöjen henkilöstöjen työterveyshuolto seuraa paljolti Suomen mallia. Valitettavasti EU-direktiiveistä ei Suomen työterveyshuollon kehittämisessä ole ollut apua: Suomi on pariin otteeseen esittänyt työterveyshuoltodirektiivin antamista, mutta se ei ole saanut kaikkien jäsenmaiden kannatusta.

Turvallisuus- ja terveyskulttuurin kehittyminen

Lainsäädännön uudistuksilla on ollut edellytyksensä ja yhteytensä turvallisuusja terveyskulttuurin kehitykseen. Työterveyshuoltolain säätäminen osui aikaan, jolloin koko terveys- ja sosiaalipalvelujärjestelmää alettiin muuttaa sairaaloihin ja laitoksiin nojautuvasta institutionaalisesta järjestelmästä avohoitopainotteiseen ja ennaltaehkäisevään suuntaan (vrt. kansanterveyslaki 1972). Samaan aikaan alettiin työelämässä luopua sitkeästi eläneestä ”huolimattoman ja juopon työntekijän syyllistämisfilosofiasta”, ja asteittain tapaturmat alettiin nähdä ensin työympäristöriskeistä johtuvina ja myöhemmin turvallisuusjohtamisen epäonnistumisina. Nyttemmin työturvallisuus ja -terveys nähdään yrityksen ja työorganisaation keskeisinä strategisina resursseina.

Työturvallisuuspiireissä, osittain turvallisuustekniikan ja vakuutusmatemaatikkojen keskuudesta, korostettiin, että tehtiin miten paljon tahansa turvallisuuden eteen, tavallaan luonnonlakien määräämänä jäljelle jää aina tietty ”jäännösriski”, jota ei kustannusten kohtuuttoman kasvun vuoksi kannata yrittää poistaa. Tämä teoria kaatui lopulta kahdesta syystä: lukuisat varsin riskialtteilla aloilla työskentelevät yritykset kykenivät yllättäen työskentelemään pitkiä aikoja, kuukausia, jopa vuosia ilman ainuttakaan tapaturmaa. Loistavana esimerkkinä käy aikanaan Euroopan suurin 70 000 alihankkijayrityksen rakennushanke, Lontoon olympiapuistojen rakentaminen, jossa ennalta asettetujen tavoitteiden mukaan ei tapahtunut yhtään kuolemaan johtavaa tapaturmaa eikä syntynyt yhtään vakavaa ammattitautia (järjestelytomikunnan puheenjohtajana toimi kolleegamme, nelinkertainen keskimatkojen kultamitalisti, sir, tri Sebastian Coe). Toinen syy oli turvallisuustalouden ja laskentamenetelmien tutkimus, joka kykeni osoittamaan, kuinka kannattavaa turvallisuustyö on ja toisaalta kuinka kalliiksi tapaturmat ja muut turvallisuushäiriöt tulevat. Työterveyslaitoksen vuonna 1999 järjestämän kansainvälisen kongressin innoittamana meillä alkoi jälleen uusi, kansainvälisesti katsoen radikaali Nolla tapaturmaa -liike, joka nyt etenee ja laajenee sisällöltään tapaturmien lisäksi kaikkien työhön liittyvien riskien eliminoimiseen alan keskeisimpien kansainvälisten järjestöjen toimesta Vision Zero -nimellä. Kulttuurimuutoksella on myös poliittiset ulottuvuutensa: G7-maiden työministerit perustivat vuonna 2015 Berliinin kokouksessaan erillisen Vision Zero -rahaston asian edistämiseksi. Vision Zero oli myös syyskuussa 2017 Singaporessa järjestetyn maailman työturvallisuuskongressin pääteema.

Ovatko lain tavoitteet toteutuneet

Kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi, meillä pelättiin, että työsuojelun taso tulee alenemaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, kiitos EU-direktiivien niin sanotun minimisäädösluonteen. Työsuojelun toimivuuden perinteinen ja tärkein kriteeri on työtapaturmatilasto. Työterveyshuollon vaikuttavuusindikaattorit ovat monimutkaisempia, mutta viime kädessä ammattitautien ja työhön liittyvien sairauksien tunnistaminen, ehkäisy ja eliminointi, työkyvyttömyyden väheneminen ja aktiivisten työvuosien maksimointi sekä työelämän lukuisat laatumittarit käyvät työterveyshuollon vaikuttavuuden mittareista. Suomi on 1970-luvun työsuojelureformin jälkeen kyennyt alentamaan kuolemaan johtaneiden työtapaturmien tiheyttä yli 85 prosenttia ja on tapaturmien ehkäisyssä tällä hetkellä EU-maista viidennellä sijalla – ja mahdollisesti vielä paremmallakin, jos tilastointikäytäntöjen erot ja kattavuus otetaan huomioon. Edellä ovat Malta, Luxemburg, Yhdistynyt kuningaskunta ja Alankomaat. Ammattitaudit todetaan meillä kohtalaisen hyvin, lukuisia perinteisiä ammattitauteja on kyetty kokonaan eliminoimaan, palvelujärjestelmän kattavuus on maailman kärkimaiden joukossa ja palvelujen sisältö laaja-alaista ja modernia. Palveluja toteuttaa pätevä henkilöstö, jonka koulutus on hyvin järjestetty. Rahoituskin on järjestetty kestävälle pohjalle ja sisältää edelleen kannustimet työnantajalle. Näin ollen voi todeta, että edellä kuvatut työterveyshuoltolain säätämisen tavoitteet ovat hyvin toteutuneet, ehkä paikoin ylittyneetkin.

Tulevaisuuden haasteita

Työterveyshuoltomme uusina haasteina ovat työelämän nopea rakennemuutos, globalisaatio ja kansainvälistyminen sekä yritysten, työelämän ja työsuhteiden pilkkoutuminen. Haasteita luovat myös uudet terveysvaarat ja riskit uusien aineiden (esim. nanomateriaalit) ja tekniikoiden (ei vähiten ICT) käyttöönotossa ja käytössä, uudet työaikajärjestelyt, työvoimarakenteen kasvava heterogeenisuus ja ikääntyvät ja osatyökykyiset työntekijät sekä koko terveyspalvelujärjestelmän mittavat rakenneuudistukset.

Haasteena on myös työterveyshuoltolain laatimisvaiheessa vallinnut terveydenhuollollisen eetoksen mureneminen kaupallistuvan työterveyshuollon puristuksissa. Tämä asettaa erityisiä vaatimuksia työterveyshenkilöstön ammatilliselle riippumattomuudelle, jota turvataan parhaiten lainsäädännöllä mutta myös korkean ammattitaidon ja kompetenssin jatkuvan kehittämisen ja uudistamisen sekä ammattiryhmien eettisten ohjeiden avulla. Myös asiantuntijajärjestöjen jäsenilleen tarjoama koulutus, tiedotus ja vertaistuki ovat näiden tavoitteiden saavuttamisessa tärkeällä sijalla.

Työterveyshuoltolain ja sen pohjalta syntyneen hyvän työterveyshuoltokäytännön voi varauksetta väittää vaikuttaneen suomalaisen hyvän työn perinteen säilymiseen ja jatkumiseen sekä vahvan terveys- ja turvallisuuslähtöisen kulttuurin kehittymiseen. Suomen kestävän kehityksen kannalta terve ja työkykyinen työvoima tarvitsee edelleen hyvin toimivaa työterveyshuoltoa, joka kattaa kaikki työpaikat ja työelämään osallistuvat työntekijät, yrittäjät ja myös työelämästä tilapäisesti poissa olevat työttömät ja muut työvoimareservit.