Kansainvälisen ICD-10-tautiluokituksen käyttö hammaslääketieteessä I

Tautiluokituksen historia

Nykyinen tautiluokitus, viralliselta nimeltään Kansainvälisen tautiluokituksen 10. laitos (ICD-10, International Classification of Diseases and Related Health Problems) on Maailman terveysjärjestön (WHO) ylläpitämä kansainvälinen luokitus, jolla pyritään maailmanlaajuisesti standardisoimaan tautien ja terveysongelmien nimitykset. Alun perin tautiluokitus oli kuolinsyyluokitus, jossa kuoleman välittömät syyt pyrittiin rekisteröimään yhtenevästi. Kuolinsyistä luokitus laajennettiin elävien potilaiden tautien tai tilojen luokitukseksi.

Tautien sanalliset diagnoosit muutetaan myös numerokoodeiksi, jotka on helppo tallentaa, käsitellä tilastollisesti ja käyttää tutkimustyössä ilman kielirajoitusta. ICD on käyttökelpoinen vertailtaessa väestöryhmien terveydentilaa sekä sairauksien ja muiden terveysongelmien ilmaantuvuutta eli insidenssiä ja vallitsevuutta eli prevalenssia.

Vaikka ICD:stä on tullut tärkein kansainvälinen epidemiologinen standardiluokitus, ei sitä käytetä esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa noudatetaan omaa kansallista luokitusta. Suomessakin perusterveydenhuollossa käytetään yleisesti ICPC-luokitusta (International Classification of Primary Care), jossa luokitellaan hoidon tarve, diagnoosit ja hoitoprosessit.

Tautien lisäksi luokitellaan terveysongelmia

Jokaiselle hoitokäynnille on oltava syy, joka yleensä on sairaus, potilaan epäilemä tai hammaslääkärin toteama. Kaikkia yhteydenottoja terveyspalvelujen tuottajiin ei voida luokitella sairauksiin ja vammoihin. Suomalaisessa ICD-10-luokituksessa löytyy muita hoitoon hakeutumisen syitä, kuten oireita, sairauden merkkejä, poikkeavia löydöksiä ja sosiaalisia olosuhteita.

ICD:ssä käytettävässä systematiikassa taudit ja vammat jaotellaan viiteen ryhmään: tartuntataudit, yleistaudit, sijainnin mukaan luokitellut paikalliset taudit, yksilön kehitykseen liittyvät taudit ja vammat. Näiden lisäksi rekisteröidään tekijät, jotka vaikuttavat terveydentilaan tai yhteydenottoihin terveyspalvelujen tuottajiin.

Tauti ja sen koodi

Tautiluokitus on kaksiosainen. Hoidon kannalta tärkeimmän osan muodostaa taudin selkokielinen nimi, joka on tarkoitettu potilaalle ja muille ei-lääketieteen ammattilaisille. Karieksen ainoa virallinen nimitys Suomessa on "hammaskaries" tai "tandkaries".

Nimen lisäksi taudilla on koodi, joka on tarkoitettu tietokoneelle tilastointiin ja helpottamaan esimerkiksi ulkomaille matkustavien potilaiden jatkohoitoa. Potilasasiakirjaan hammaskaries merkitään aina hammaspinnoittain statukseen ja erikseen potilaan ongelmaksi tai diagnoosiksi, jos se aiheuttaa hoitoa. Sähköisessä potilasasiakirjassa koodin K02 merkitsemisen pitäisi tuottaa selkokielisen termin "hammaskaries". Vaikka hammaslääkäri käyttäisikin omassa hoidossaan karieksesta pelkästään koodia K02, on se potilaalle annettavassa asiakirjassa aina syytä kääntää tautiluokituksen selkokielelle, ellei kone tee sitä automaattisesti. Henkilösuojan takia pelkän koodin käyttö on perusteltua vain Kansaneläkelaitokselle tai työnantajille annettavissa todistuksissa.

Suurimmat muutokset tautiluokituksen 9. ja 10. version välillä koskivat koodeja. Itse tautiluokitus suomenkielisine termeineen koki huomattavasti vähemmän muutoksia, mutta koodituksen rakenne muuttui täysin. Samanaikaisesti täsmennettiin ohjeistusta tautiluokituksen käytöstä.

Koodi on tavallisesti nelimerkkinen: kirjain ja kolme numeroa. Poikkeustapauksissa esiintyy myös kolmi- ja/tai viisimerkkisiä koodeja. Selkeyden vuoksi koodissa ei ole skandinaavisia kirjaimia Å, Ä ja Ö eikä kirjainta U.

Kolmimerkkiset koodit on varattu sairausryhmille. Jos neli- tai viisimerkkisen koodin viimeisenä merkkinä on .8, kyseessä on yleensä mainitun sairausryhmän usein harvinainen alamuoto, joka on määritetty mutta jota ei ole mainittu muualla. Merkki .9 on puolestaan varattu määrittämättömille taudin muodoille. Yhdeksikköön päättyvällä nelimerkkisellä koodilla on siten sama merkitys kuin kolmimerkkisellä otsakkeella ilman lisäinformaatiota.

Sanallisessa diagnoosissa tarkemmin määrittämätön on latinankielessä lyhennetty NAS (non aliter spesificatus). Tämä lyhenne tarkoittaa samaa, kuin aikaisemmin yleisesti käytetty NUD (non ultra descriptus).

Hammaslääketieteellinen tautiluokitus

Virallisen ICD-10-tautiluokituksen lisäksi WHO:n hammaslääketieteellinen asiantuntijaryhmä ylläpitää hammaslääketieteellistä tautiluokitusta "Application of the International Classification of Diseases to Dentistry and Stomatology" (ICD-DA; DA-kirjaimet tulevat sanoista dental application). Siinä monet hammassairaudet on luokiteltu viisimerkkisinä. Stakesin ylläpitämä suomalainen ICD-10-tautiluokitus on ottanut nämä viidennet merkit osaksi Suomessa käytettävää virallista ICD-10-tautiluokitusta. Se on siis suusairauksien osalta tarkempi kuin kansainvälinen luokitus.

WHO:n hammaslääketieteellinen asiantuntijaryhmä suositti ICD-DA-luokituksen käytön yhteydessä merkkejä V ja X kuvaamaan tiettyjen yleissairauksien suun alueen ilmentymiä, jotka ovat hammashoidossa päädiagnooseja tai ainakin sivudiagnooseja. Virallinen suomalainen ICD-10-luokitus on varannut X-merkin käyttöön tilanteissa, joissa viisinumeroista sairauskoodia ei ole käytössä. Jos koodauskaavion täydentämiseksi tyhjään tilaan kuitenkin halutaan merkki, tulee X yleismerkitykseltään tyhjän tilan täydentäjäksi. Tällaisessa tapauksessa merkki X, joka ICD-DA:ssa on varattu ilmaisemaan erityisesti suun alueen ilmenemismuotoja, ei merkitse tietyn alueen sairauden erikoiskoodia.

Jos halutaan korostaa sairausperheen suun ilmentymiä, käytetään merkkiä S (suu tai stomatologia), joka lisätään yleissairauden viimeiseksi merkiksi hoidettaessa yleissairaiden potilaiden suun alueen tauteja. Jos lapsen infektion hoitoon aikoinaan käytetty tetrasykliini on aiheuttanut pahan hampaiden värjääntymän, käyttää hammaslääkärin tämän värjääntymän myöhemmästä hoidosta diagnoosia "hampaan kehityksenaikainen värimuutos johtuen tetrasykliinistä "(K00.38). Jos kuuri on aiheuttanut sammaksen, käytetään diagnoosia "lääkeaineiden haittavaikutukset hoidon yhteydessä, tetrasykliinit, suun alueen ilmentymät", ja koodi on Y40.4S.

Itse taudit jakaantuvat 21 lukuun. Hammaslääketieteellisesti tärkeät ruuansulatuselinten sairaudet on kuvattu luvussa 11 ja koodattu K-kirjaimella. Hammaslääketieteellistä merkitystä on lähes kaikissa ICD-10:n luvuissa esiintyvillä tautiryhmillä lukuun ottamatta silmän ja sen apuelinten sairauksia tai korvan ja kartiolisäkkeen sairauksia. Näin reilusti yli 10 000:lla luokituksen taudeista on vaikutusta myös hammashoitoon niin, että niiden esiintyminen on syytä kirjata potilasasiakirjaan.

Päädiagnoosi ja hoitojakso

Standardoidusta taudinmäärittelystä hyötyy ennen kaikkea potilas, mutta sitä tarvitaan myös terveydenhuollon seurannassa, jos väestössä esiintyvät taudit halutaan luokitella samalla tavalla ja tilastoida vertailukelpoisesti. Ammattikunnan tulisi rekisteröidä kullekin potilaalle yksi ja vain yksi päädiagnoosi, kun taas hoitoon vaikuttavia tai sitä vaativia sivudiagnooseja voi olla useitakin. Pää- ja sivudiagnoosit ovat vain tilastointia varten, eikä niillä saa olla vaikutusta itse hoitoon: potilaalle on yhdentekevää, onko hän maksansiirtoa odottava tervehampainen vai tervehampainen maksansiirtoa odottava potilas.

Päädiagnoosien jakaantumista eri ikäluokissa ei ole julkistettu mistään terveyskeskuksesta. Tätä voidaan pitää puutteena pohdittaessa esimerkiksi sitä, miten varaudutaan tautiprofiilien muutoksiin mm. kiireellistä ja ei-kiireellistä hoitoa vaativien diagnoosien suhteiden muutoksissa.

Tautiluokitus liittyy käsitteeseen "hoitojakso". Hoitoon hakeutuneen tai hoitoon kutsutun henkilön hoitojakso alkaa tutkimuksella, joka päättyy potilaan ongelmien kirjaamiseen eli diagnoosiin. Vastaanotolle tulleen terveen ihmisen ongelmaksi on kirjattava jokin "diagnoosi". Diagnoosi eli taudinmääritys saa näin lievästi erikoisen merkityksen, koska siitä tulee terveen ihmisen "sairaus", tai tarkemmin terveysongelma. Kukaan ei ota turhaan yhteyttä hoitohenkilöstöön, ja tutkimuksen yksi tarkoitus on myös sulkea pois sairauden esiintyminen.

Vain lääkäri ja hammaslääkäri voivat tehdä sairauden diagnoosin. Jos tutkimuksessa on suljettu pois sairaus, jää päädiagnoosiksi hammaslääkärin tekemä tutkimus (Z01.2). Tätä koodia ei voi käyttää terveydenhoitajan tai suuhygienistin tekemän tutkimuksen yhteydessä, joiden tutkimukset sisältyvät "seulontatutkimus" (Z13.88) -kategoriaan.

Terveiksi todettujen "päädiagnoosit" löytyvät Z-luvusta, joka on laadittu niitä tilanteita varten, jolloin muu kuin sairaus, vamma tai ulkoinen tekijä rekisteröidään diagnoosiksi. Näin voi käydä kahdesta syystä: 1) Henkilö ottaa yhteyttä terveyspalvelun tuottajiin saadakseen rajoitettua hoitoa tai huoltoa johonkin vaivaansa tai keskustellakseen ongelmasta, joka itsessään ei ole sairaus eikä vamma tai olosuhde. 2) Ongelma vaikuttaa henkilön terveydentilaan olematta kuitenkaan itsessään sairaus tai vamma. Tällainen tekijä voi tulla esille joskus väestön terveystarkastuksessa riippumatta siitä, onko henkilö tutkittaessa sairas tai terve. Erikoissairaanhoidossa voidaan hampaistoltaan terveiksi kirjata esimerkiksi vaativaan leikkaukseen joutuvat potilaat.

Määräaikaistutkimukseen kutsutun ja hammaslääkärin terveeksi toteaman potilaan päädiagnoosi on "hampaiden tutkiminen" (Z01.2), hammashuoltajan tai -hoitajan tutkimus on "seulontatutkimus" (Z13.88). Puolivuosittain tapahtuvaan fluorilakkaukseen määrätyn potilaan uuden hoitojakson diagnoosina voi käyttää "muut määritetyt ehkäisevät toimenpiteet" (Z29.8). Jos potilas on itse oma-aloitteisesti hakeutunut hoitoon ja hänet todetaan terveeksi, käytetään diagnoosia "sairautta pelkäävä henkilö, jolle ei voida tehdä sairausdiagnoosia" (Z71.1). Jos potilas jopa näyttelee sairautta, käytetään diagnoosia "tekosairas, tietoinen simulantti" (Z76.5).

Hammastäytteen tai kultakruunun lohkeama ei sinällään ole potilaan "sairaus", vaikka tila vaatiikin hoitoa. Näistä tiloista voidaan käyttää diagnoosia "potilas, jolla on aikaisemmin esiintynyt ruoansulatuselinten sairauksia" (Z87.1).

Jokaiselle potilaalle tulisi löytää järkeenkäyvä syy siihen, että hänen yhteydenottonsa terveydenhuoltojärjestelmään on ollut perusteltu ja aiheellinen. Potilaalla on aina ongelma - oikea tai kuviteltu «Pääongelmien vaihtoehtoja henkilölle, jolla ei ole tautia tai varsinaista sairautta. »2.

Hoitojaksoksi määritellään ne toimenpiteet, jotka tehdään diagnoosiin päättyvän tutkimuksen seurauksena. Stakesin mukaan hoitojakso alkaa tulokirjauksesta ja päättyy lähtökirjaukseen. Jos kyseessä on kiireellinen hoito, potilas otetaan hoitoon välittömästi, ja hänen tutkimisensa voi rajoittua akuutin ongelman diagnosointiin. Esimerkiksi hammassäryn vuoksi hoitoon hakeutuneelle henkilölle ei tarvitse tehdä täydellistä suun ja purentaelimen tutkimusta, vaan kiireellisessä hoitojaksossa riittää särkevän hampaan diagnosointi ja sen lähialueen nykytilan selvittäminen esimerkiksi päädiagnoosilla äkillinen pulpiitti (K04.01).

Jos hammassäryn hoito diagnoosin jälkeen tehdään poistamalla särkevä hammas, hoitojakso päätetään tähän, käytännössä vetämällä viiva potilasasiakirjan poikki. Jos särky hoidetaan juurihoitotoimenpitein, kyseinen hoitojakso päätetään silloin, kun toimenpide on täysin valmis, tai purentaelin tutkitaan perusteellisesti, jolloin alkaa uusi hoitojakso ja juurenhoidon loppuunsaattaminen voidaan ottaa uuden perushoitojakson osaksi.

Useat samanaikaiset hoitojaksot

Ei-kiireellinen hoitojakso käsittää tutkimuksen jälkeen tehtävät toimenpiteet, tehtiinpä ne yhdellä tai useammalla hoitokäynnillä. Samanaikaisesti voi olla käynnissä useampaan eri hoitojaksoon kuuluvia hoitoja. Esimerkiksi ortodonttinen hoitojakso voi kestää pari-kolmekin vuotta, mutta silti samana aikana potilaalle voidaan tehdä määräaikaistutkimuksen jälkeiset hoitotoimenpiteet omina hoitojaksoinaan. Erikoishammaslääkäri tai asiaan perehtynyt kollega tekee hänelle ohjatusta toimenpideketjusta oman hoitojaksonsa omalla päädiagnoosillaan ja päättää oman hoitojaksonsa. Hoitojakson päätös jää usein käytännössä kirjaamatta (lukuun ottamatta oikomishoitoa) perusterveydenhuollon tietojärjestelmissä, joista osassa se ei edes ole mahdollista.

Useiden samanaikaisten hammaslääketieteellisten hoitojaksojen lisäksi potilaalla voi olla muitakin käynnissä olevia hoitojaksoja omine pää- ja sivudiagnooseineen esimerkiksi terveyskeskuksessa tai toisella sairaalan klinikalla. Nämä hoidot rekisteröidään sivudiagnooseina vain, jos niillä on vaikutusta annettavaan hammashoitoon.

Aikaisemmasta käytännöstä poiketen diagnoosi kirjataan nykyisin vain potilaskohtaisena eikä enää hammaskohtaisena. Potilaan sairaus on hammaskaries, olipa hänellä hammaskariesta yhdessä tai kymmenessä hampaassa. Statuksessa taas kuvataan missä hampaissa sitä esiintyy. Tarkkakaan statuksen rekisteröinti hammaskohtaisine diagnooseineen ei sinällään ole potilaan diagnoosi, vaan siitä on poimittava erikseen potilaan, ei hampaiden, sairaudet.

Jos potilaalla on useita diagnooseja, ne merkitään (tilastolliseen) tärkeysjärjestykseen hoitavan lääkärin valinnan mukaan. Päädiagnoosiksi valitaan eniten hoitoa tai tutkimuksia vaatinut sairaus (tauti, vika, vamma tai kemiallisen aineen haittavaikutus tai hoitopalveluun yhteydenoton syy). Muut diagnoosit ilmoitetaan tärkeysjärjestyksessä saman periaatteen mukaan. Nämä sivudiagnoosit kuvaavat potilaan hoitoon vaikuttavia sairaustiloja, jotka esiintyvät samanaikaisesti päädiagnoosin kuvaaman tilan kanssa. Erityisesti perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajapinnan määrityksessä pää- ja sivudiagnoosien oikealla käytöllä on keskeinen merkitys: hammaskarieksen hoito on oleellisen tärkeä esimerkiksi useissa vakavissa sairauksissa. Nykytilaan vaikuttamattomia aikaisempiin sairauksiin liittyviä tiloja ei oteta mukaan sivudiagnooseina.

Useista samasta syystä aiheutuneista sairauksista tai vammoista valitaan päädiagnoosiksi se, joka on selvästi vaikein ja vaatii eniten hoitoa. Jos tällaista ei ole, voidaan päädiagnoosiksi valita mikä tahansa samanarvoisista diagnooseista. Päädiagnoosin valinta on käytännössä hoitavan hammaslääkärin määrättävissä.

On esitetty perustellusti: "Hammashuollossa päädiagnoosiksi tulisi kirjata aina hammaslääkärin toimialaan kuuluva tauti, vika tai vamma eikä yleissairaus, jonka takia hammashoito vaatii erityisjärjestelyjä. Ei potilas tule hammaslääkärin vastaanotolle hakemaan tiedossa olevalle yleissairaudelle tautiluokituskoodia tai saamaan yleisanestesiaa, vaan saadakseen diagnoosin/hoidon mahdolliseen hammaslääketieteelliseen ongelmaan, jonka hoitaminen on yleissairauden kannalta välttämätöntä tai yleissairauden takia mahdotonta suorittaa ilman yleisanestesiaa. Sivudiagnooseiksi voidaan kirjata sellaiset yleissairaudet, jotka vaikuttavat hammaslääketieteellisen päädiagnoosin hoitoon."

Pääsääntöisesti tämä periaate sopii erittäin hyvin perusterveydenhuoltoon. Silloin tilastoinnissa saadaan varsin tarkka profiili yhteiskunnassa vallitsevista puhtaasti hammaslääketieteellisistä ongelmista. Toisaalta jos hammaslääkäri esimerkiksi itse hoitaa ilokaasu-sedaatiossa tai anestesialääkärin valvomassa nukutettua hammashoitopelkoista potilasta ja kirjaa hammashoitopelon pääongelmaksi, tilastoinnilla saadaan suhteellisen luotettava profiili alueen hammashoitopelkoisten prevalenssista. Samoin saadaan selville, kuinka moni heistä hoidetaan terveyskeskuksessa, yksityissektorilla tai erikoissairaanhoitona. Sama päädiagnoosin kirjaamistavan ongelmallisuus ja selkiintymättömyys tulee esiin myös erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhoidon työnjaon välillä. Oulun yliopistollisessa sairaalassa olemme pyrkineet kirjaamaan päädiagnoosit siten, että lähettävä taho (hoidon maksaja) tietää, mistä syystä hampaiden hoito on suoritettu erikoissairaanhoitona eikä oman terveyskeskuksen perusterveydenhoitona.

Ammattikunnan sisällä on käymättä keskustelu siitä, otetaanko erikoissairaanhoidossa se linja, että lääketieteellinen ongelma tunnustetaan myös hammaslääketieteellisen hoidon pääongelmaksi erikoissairaanhoidossa vai pitäydytäänkö siihen, että vain hammaslääketieteellinen ongelma voi olla erikoissairaanhoidossakin pääongelma. Silloin joudutaan tilastoinnissa merkilliseen tilanteeseen: Vaadittu tutkimus on erikoissairaanhoitotasoinen, mutta potilaan hampaisto on todettu terveeksi. Siksi päädiagnoosiksi on kirjattu tutkimus (Z01.2), joka toimenpiteenä kirjataan aina, mutta joka kirjataan diagnoosiksi vain silloin, kun muuta diagnosoitavaa ei ole.

Onneksi tällä tilastollisella ongelmalla ei ole potilaan hoidon kannalta mitään merkitystä. Potilasta hoidetaan kaikkien pää- ja sivudiagnoosien mukaisesti riippumatta siitä, missä järjestyksessä ne on kirjattu.

Jaksottamalla hoitoja hammaslääkäri voi käyttää tarvittaessa useita päädiagnooseja samalla potilaalla. Pääsääntöisesti kuitenkin potilaan tutkimuksen perusteella yhden hammaslääkärin antama hoito muodostaa yhden hoitojakson, joka pitää sisällään vain yhden päädiagnoosin.

Diagnoosin kirjaamatta jättäminen ja arkaluonteiset diagnoosit

Hoitojakson lähtökohtana on, että terveellekin potilaalle on löydyttävä diagnosoitava ongelma. Tämä osin keinotekoisten ongelmien synnyttämisen pakko ei kuitenkaan velvoita hoitavaa hammaslääkäriä kirjaamaan ongelmiksi kaikkia suussa näkemiään tauteja tai vikoja. Päädiagnoosiksi kirjataan sillä hetkellä hoitoa vaativa sairaus tai tila ja sivudiagnooseiksi hoitoon vaikuttavat tekijät. Esimerkiksi hammaslääkäri voi jättää diagnosoimatta potilasasiakirjaan lievän hampaiston ahtauden ja/tai purentavirheen, joka hänen mielestään ei vaadi hoitoa, mutta hän voi merkitä sen anamneesiin tai statukseen. Näin kirjattu diagnoosi ei kuulu hoitotakuun piiriin.

Monet erilaiset pisteytykset tarjoavat tukea vian tai vamman vakavuuden määritykselle. Ne voivat toimia ohjeena mietittäessä hoidon tasoa, jonka arvioidaan palauttavan purentaelimen riittävän toiminnallisen kyvyn, johon yhteiskunnan tukema hoitotakuu perustuu.

Esimerkiksi särky- tai syöpätapauksissa hoito on aina annettava mahdollisimman pian, eikä pisteytystä tarvita. Sen sijaan ei-kiireellisen hoidon jako perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon välillä tai kosmeettisen haitan vakavuuden arviointi voi perustua pisteytykseen. Myös hammaslääkärin diagnosoima ongelma kuuluu hoitotakuun piiriin, kun kyse on ns. hoitotakuun piiriin kuuluvista sairauksista. Vain toinen hammaslääkäri voi purkaa takuun, mutta vain jättämällä sairauden diagnosoimatta omaan potilasasiakirjaansa ongelmana. Samalla hän siirtää vastuun potilaasta itselleen. Hoitotakuussa yhteiskunta hoidon maksajana on varannut itselleen oikeuden olla kustantamatta kaikkia lääkärin hoitoa vaativaksi ongelmaksi luokittelemia vikoja. Tämä on myös yksi hoidon pisteytyksen peruste.

Jos potilas ei itse pidä tarpeellisena puuttuvien hampaiden korvaamista proteesilla, ei puutosta tarvitse diagnosoida. Hammaslääkäri voi myös rekisteröidä hampaiden puutoksen ongelmaksi, jolloin sivudiagnoosiksi on syytä kirjata "toimenpiteen tekemättä jättäminen potilaan päätöksestä, johon ovat vaikuttaneet muut tai määrittämättömät syyt" (Z53.2) tai "toimenpiteen tekemättä jättäminen muista syistä" (Z53.8). Sama diagnoosi tulee kyseeseen, jos potilas kieltäytyy esimerkiksi purentafysiologisesta kiskohoidosta. Jos taas hammaslääkäri joutuu valitsemaan perustelluista hoitovaihtoehdoista halvimman esimerkiksi kustannussyistä, sivudiagnoosiksi voi kirjata "pienet tulot" (Z59.6) tai "puutteellinen sosiaalivakuutus ja huoltoapu" (Z59.7) «Hammaslääkärin ja potilaan näkemyserojen kirjaaminen potilasasiakirjaan. Kyseessä ei ole päädiagnoosi eikä usein edes sivudiagnoosi. »3.

Nykyiset hoitoperiaatteet useissa arkaluonteisten tautien hoidoissa, kuten HI-viruksen kantajuudessa, voivat aiheuttaa ristiriitatilanteen. Henkilötietolain mukaista arkaluonteista tietoa ei saa ilman potilaan suostumusta kirjata potilasasiakirjaan, ellei se ole hoidolle ja neuvonnalle välttämätöntä. Koska kaikkia potilaita pitää kohdella mahdollisesti HIV-positiivisina tai hepatiittipotilaina, tulee vastaanoton hygieniataso järjestää aina hyvin. Hoitohenkilökunnan infektiovaaraa ei lain mukaan saisi kirjata yksittäisen potilaan potilastiedostoon. HIV-positiivisiin henkilöihin liittyy immuunivasteen heikkeneminen ja hepatiittipotilaisiin yleiskunnon heikkeneminen, mikä puolestaan vaikuttaa potilaan suusairauksien hoitoon. Sen, ja vain sen vuoksi, tämä arkaluonteinen tieto kantajuudesta tulee kirjata aina potilaan diagnoosiluetteloon.

Hoitojakson pää- ja sivudiagnoosien kirjaamisjärjestyksellä ei siis ole mitään merkitystä hoidon toteutuksen kannalta. Potilaan tulee aina saada tarvitsemansa hoito kaikkiin ongelmiinsa. Yhden päädiagnoosin määrittäminen palvelee vain tilastointitarpeita, joiden periaatteista ei vielä ole käyty riittävää keskustelua. Taudin selkokielinen nimi ja sen koodi on jakamaton kokonaisuus, ICD-10 ei ole pelkkä koodi.