Oikein kohdennettu anestesiahammashoito on lapsen edun mukaista ja taloudellista

Tiivistelmä

LÄHTÖKOHDAT: Yleisanestesiaa tarvitaan toisinaan runsaasti reikiintyneen hampaiston laadukkaaseen hoitamiseen, mikäli potilaan yhteistyökyky ei riitä tavanomaiseen hammashoitoon. Vantaan suun terveydenhuollossa tutkittiin lasten yleisanestesiahammashoitojen aiheuttamia kustannuksia ja ammattihenkilöiden ajankäyttöä.

MENETELMÄT: Tutkimusaineisto käsitti vuosina 2002–2004 tehdyt 152 anestesiahammashoitoa. Tietojärjestelmästä kerättiin tiedot potilaiden terveydentilasta, hammashoidosta, anestesian kestosta ja nukutuksessa tehdyistä toimenpiteistä. Lisäksi rekisteröitiin vuoden jälkiseurannan aikana tehdyt toimenpiteet ja annettu terveyskasvatus. Hoidon kustannuksia ja hoitoon kulunutta aikaa verrattiin tavanomaiseen terveyskeskushoitoon.

TULOKSET: Yleisanestesiassa tehdyn kokonaishoidon tulosten pysyvyys osoittautui hyväksi: vain harvat lapset tarvitsivat korjaavaa hoitoa seurantavuoden aikana. Neljälle lapselle tuli uutta, hoitoa vaativaa kariesta ja 13 lasta hakeutui hoitoon hammassäryn vuoksi. Jälkiseurantavuonna työparilta kului lapsen hoitoon keskimäärin 14 minuuttia, kun aikaa anestesiaa edeltävänä vuonna oli mennyt 84 minuuttia.

JOHTOPÄÄTÖKSET: Oikein kohdennettu yleisanestesiahammashoito säästää sekä lapsen ja hänen perheensä että hammashoitohenkilökunnan voimavaroja. Tutkimuksessa todettiin, että suorat kustannukset huomioiden on taloudellisesti edullisempaa hoitaa lapsi yleisanestesiassa, mikäli hänelle muutoin tulisi yli neljä hoitokäyntiä.

Taustaa

Lasten suun terveys Suomessa parani huomattavasti tultaessa 1970-luvulta 2000-luvulle. Vuoden 2000 tietojen perusteella lasten ja nuorten pysyvien hampaiden reikiintyminen ei ollut enää vähentynyt Suomessa, ja maitohampaiden kohdalla näytti tapahtuneen muutos huonompaan suuntaan. Lasten suun terveyttä ei nykypäivänä voida pitää itsestään selvänä asiana, sillä suomalaislapsistakin 5–10 %:lla ikäryhmästä on pahasti karioituneet hampaat (1, 2). Osa näistä lapsista pystytään hoitamaan ainoastaan yleisanestesiassa, mitä yleensä pidetään viimeisenä vaihtoehtona silloin, kun muut tekniikat eivät ole onnistuneet (3). Yleisanestesiaan päädytään tavallisimmin, kun tiheä mehunjuonti on aiheuttanut pikkulapselle runsaasti kariesta, tai kyseessä on hoitokypsymätön lapsi, jolla on voimakas hammaslääkäripelko ja useimmiten vielä runsaasti hoidon tarvetta. Lisäksi hoidetaan kehitysvammaisia ja autistisia lapsia sekä lapsia, joille on sattunut tapaturma tai joilla on vakava sairaus tai hampaiden kehityshäiriö.

Vantaan kaupungin suun terveydenhuollossa aloitettiin keväällä 2002 uutena toimintana potilaiden hammashoito yleisanestesiassa. Sitä ennen vantaalaisista anestesiahoitoa saivat lähes yksinomaan Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin erikoishoidon yksikköihin suu- ja leukakirurgian klinikalle sekä Lasten ja nuorten sairaalaan lähetetyt kehitysvammaiset potilaat.

Aikaisemmin Vantaalla terveille, mutta hoitokypsymättömille lapsille voitiin tarjota hammashoitoa esilääkityksessä, ilokaasusedaatiossa tai näiden yhdistelmällä. Kaikkia lapsia ei näillä keinoin kuitenkaan pystytty hoitamaan, ja varsinkin nuorimmille potilaille (alle 4-vuotiaille) yhteistyö ilokaasusedaatiossa, etenkin hengittäminen ilokaasumaskin avulla nenän kautta, oli liian vaikeaa. Mikäli vanhemmat veivät lapsensa anestesiahammashoitoon yksityissektorille, he pääsääntöisesti joutuivat maksamaan kustannukset itse, mikä rajoitti suuresti monen pelokkaan lapsipotilaan hoitoon pääsyä, vaikka Kela korvasikin osan hoitokustannuksista.

Tässä tutkimuksessa selvitettiin 2–6-vuotiaiden lasten yleisanestesiahammashoidon sisältöä, siihen kulunutta aikaa sekä anestesiahoidon kustannuksia Vantaalla vuosina 2002–2004, ja verrattiin niitä perinteisesti toteutettuun terveyskeskushammashoitoon.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimusaineisto käsitti vuosina 2002–2004 hoidetut 157 lapsipotilasta. Analyysivaiheessa jätettiin pois kaksi kehitysvammaista lasta sekä viisi lasta, joille tehtiin pelkästään kielijänteen leikkaus. Lopullisessa tutkimusaineistossa oli 150 tervettä lasta, joiden hampaat oli hoidettu karieksen takia yleisanestesiassa hoitokypsymättömyyden takia. Kahdelle lapselle oli tutkimusaikana tehty kaksi erillistä anestesiahammashoitoa yli vuoden välein, joten lopullisessa tarkastelussa oli 152 anestesiahoitoa.

Vantaan kaupungin Winhit-potilastietojärjestelmästä kerättiin tiedot lasten iästä, sukupuolesta, yleisterveydentilasta, etnisestä taustasta, lähettävästä tahosta, aiemmasta esilääkityksestä, totuttelukäynneistä, epäonnistuneista hoitokäynneistä sekä tehdyistä paikkauksista, pulpotomioista (aikaisempi nimitys oli amputaatio) ja poistoista. Anestesiaan käytetty aika rekisteröitiin minuutin tarkkuudella. Anestesian kesto laskettiin potilaan nukuttamisesta hetkeen, jolloin hammaslääkärin työ oli valmis ja potilas herätettiin. Anestesiahoidon jälkeisen vuoden seurantajakson ajalta rekisteröitiin jatkohoitokäynneillä tehdyt toimenpiteet ja annettu terveyskasvatus sekä mahdolliset varattujen aikojen peruutukset ja käyttämättä jättämiset.

Potilaat tulivat anestesiahoitoon joko hammaslääkärin tai suuhygienistin lähetteellä. Aikaisempia hoitoyrityksiä lapsilla oli ollut 1–11 kappaletta. Potilaita oli pyritty hoitamaan tavanomaisesti käytetyin keinoin, ja heille oli tehty tarkastus, jos se oli ollut mahdollista. Mikäli lapselle oli puhjennut pysyviä hampaita, tehtiin ennen nukutushammashoitoa ortopantomografiakuvaus.

Maaliskuussa vuonna 2002 aloitettu anestesiahammashoito toteutettiin kilpailutettuna ostopalveluna anestesiatiimin ja Vantaan oman hammashoitohenkilöstön yhteistyönä. Anestesiatiimiin kuului anestesialääkäri ja kolme anestesiahoitajaa. Hammashoidon kliiniset toimenpiteet suoritti peruskoulutettu, kokenut hammaslääkäri, suukirurgi tai suuhygienisti yhdessä avustavan hammashoitajan kanssa. Koko tutkimuksen ajan anestesiahammashoitoa ovat olleet tekemässä samat neljä hammaslääkäri-hammashoitaja -työparia.

Yleisanestesiahammashoitoa tehtiin yhtä aikaa kahdessa hoitohuoneessa, ja heräämössä oli tilat kolmelle toipuvalle potilaalle. Heräämössä työskentelevät sairaanhoitaja ja suuhygienisti varmistivat potilaiden turvallisen toipumisen lisäksi vanhempien ohjeistuksen jälki- ja jatkohoidosta. Vanhemmat saivat jatkohoito-ohjeet suullisesti ja kirjallisesti ja päivystävän anestesiahoitajan yhteystiedot mahdollisia kysymyksiä tai muuta yhteydenottotarvetta varten. Vanhemmilla oli halutessaan mahdollisuus keskustella toimenpiteet suorittaneen hammaslääkärin kanssa.

Injektioneulan asetuskohdan etukäteispuudutusta ei käytetty. Injektioneula asetettiin potilaan istuessa huoltajan sylissä. Anestesialääkkeet annosteltiin seuraavassa järjestyksessä: metoklopramidi 20 mg, glykopyrrolaatti 0,01 mg/kg, propofolin nukahtamisannos 3–5 mg/kg ja alfentaniili 0,05 mg/kg. Potilaan nukahdettua hänet nostettiin välittömästi tyhjiöpatjan päälle hammashoitotuoliin ja aloitettiin ventilaatio 100 %:lla hapella hengitysmaskin avulla. Potilaat intuboitiin suun kautta käyrillä intubaatioputkilla (koot 4,0, 4,5, tai 5,0), joissa putkea ympäröivä pallo eli kuffi täytettiin putken paikoilleen viemisen jälkeen ilmalla. Kuffin tarkoituksena oli estää esimerkiksi veren, veden ja syljen joutuminen alempiin hengitysteihin. Anestesian ylläpitoon käytettiin 50–70 %:sta happi-ilokaasuseosta ja jatkuvaa propofoli-infuusiota annoksella 7–12 mg/kg/h. Propofoli-infuusio lopetettiin vasta hoitotoimenpiteiden loputtua. Kipulääkkeenä käytettiin tarvittaessa parasetamolia laskimoinfuusiona annoksella 10–20 mg/kg. Lisäksi potilaat saivat paikallispuudutuksen lidokaiinia ja adrenaliinia sisältävällä puudutteella.

Vantaalla yleisanestesiahoitojen aiheuttamat kokonaiskustannukset olivat tutkimusajanjaksona 3150 € päivässä, ja päivittäin hoidettiin kymmenen 2–6-vuotiasta potilasta. Vantaan kaupungin suun terveydenhuollon toimintakertomuksen mukaan terveyskeskuksen toteutuneen potilaskäynnin laskennallinen hinta oli tuolloin keskimäärin 69 €.

Tulokset

Anestesiassa hoidetuista 2–6-vuotiaista lapsipotilaista tyttöjä oli 80 ja poikia 72; kolmasosa lapsista (52) oli maahanmuuttajavanhempien lapsia. Anestesiapotilaista suurimman ryhmän muodostivat 4-vuotiaat, joita oli 27 %. Sekä 3- että 5-vuotiaita oli 24 %, 6-vuotiaita 16 % ja 2-vuotiaita 9 %.

Ennen nukutushoitoa tehtyjä hoitoyrityksiä oli edeltäneen vuoden aikana yhdestä yhteentoista. Noin kolmasosa potilaista (34 %) oli lähetetty ensimmäisellä hoitokäynnillä anestesiajonoon: hammaslääkäri oli lähettänyt näistä potilaista 40 ja suuhygienisti 12 lasta. Kaksi totuttelu- tai hoitoyritystä oli 24 %:lla ja kolme 19 %:lla anestesiassa hoidetuista lapsista (kuvio 1). Tutkimuksen lapsista 28:aa (18 %) oli yritetty hoitaa ennen anestesiahoitoa midatsolaamiesilääkityksellä ja neljää ilokaasun avulla siinä kuitenkaan onnistumatta.

Yli puolet (54 %) tutkimukseen osallistuneista lapsista pääsi hoitoon kuukauden sisällä lähetteen kirjoittamisesta, 34 % pystyttiin hoitamaan 1–3 kuukauden sisällä, ja 6 % oli kiireellisiä tapauksia, joille hoitoaika järjestyi alle viikossa.

Anestesiassa eniten suoritettuja toimenpiteitä olivat hampaiden paikkaukset. Paikattavia hampaita 147 lapsella oli yhteensä 1011, mikä oli 78 % kaikista hoitoa tarvitsevista hampaista. Poistettuja hampaita oli 290 (22 %). Yli puolelle potilaista (61 %) tehtiin 5–10 paikkausta (kuvio 2). Ainoastaan viidelle lapselle tehtiin pelkkiä poistoja. Yli puolelle (57 %) tutkimuksen potilaista tehtiin sekä paikkauksia että poistoja

Maitohampaiden pulpotomioita tehtiin lähes puolelle (49 %) lapsista. Tästä joukosta yli puolella (52 %) pulpotomiaa tarvitsevia hampaita oli useita – yhdellä lapsella jopa 6 kappaletta. Kaikki pulpotomiat tehtiin maitohampaisiin, jotka olivat vitaaleja ja oireettomia tai vain ajoittain lievästi oireilleita. Tulehtuneet maitohampaat poistettiin (219 kpl).

Kaikille anestesiassa hoidetuille lapsipotilaille annettiin jälkitarkastusaika oman alueen suuhygienistille kolmen kuukauden kuluttua hoidosta, mitä kutsua noudatti 58 % vanhemmista. Uusia, paikkausta vaativia karieksia anestesiahammashoidon jälkeisenä 12 kuukauden seuranta-aikana todettiin neljällä lapsella. Hammassäryn vuoksi hoitoon hakeutui 13 lasta (9 %), joista kuusi oli hakeutunut päivystykseen. Anestesiahammashoidossa tehty paikka oli lohjennut tai irronnut kokonaan yhdeksältä tutkimuksen lapselta. Yhden potilaan korottavaa paikkaa jouduttiin hiomaan jälkeenpäin.

Reilu kolmannes (35 %) seuraavan vuoden aikaisista käynneistä oli tehty muista kuin karieksesta, paikkojen lohkeamista tai hammassärystä johtuvista syistä. Näitä käyntejä oli 26 lapsella, ja syinä olivat tapaturma, tarkastus, afta, pinnoitus, maitohampaan irtoamisen viivästyminen, alakuutosen puhkeamisvaivat, huoli puhkeamattomista hampaista, muun kuin anestesiassa hoidetun hampaan vaiva, tai totuttelu hammashoitoon. Kaksi tutkimuksen lapsista jouduttiin hoitamaan uudelleen anestesiassa seuranta-aikana, koska särkevää maitohammasta ei tavanomaisin keinoin onnistuttu poistamaan. Yksi lapsi hoidettiin ilokaasun avulla ja yksi lapsi midatsolaamiesilääkityksellä.

Anestesiahoitoa edeltäneen vuoden aikana käynteihin hammaslääkärin vastaanotolla oli kulunut aikaa keskimäärin 84 minuuttia (1 tunti 24 minuuttia) jokaista lasta kohti. Hammashoidon toteutukseen anestesiahoitokäynnillä kului hammaslääkäri-hammashoitaja -työparin aikaa keskimäärin 75 minuuttia. Seuranta-aikana työpari hoiti tutkimusryhmän lasta keskimäärin 14 minuuttia. Mikäli hammaslääkärin kokonaistyöajasta poistetaan peruuttamattomat poisjäännit sekä käynnit niin sanottujen muiden syiden takia, käytti hammaslääkäri seuranta-aikana keskimäärin 9 minuuttia anestesiassa hoidettua lasta kohden.

Pohdinta

Hammashoitopelko saa alkunsa yleensä jo lapsuus- ja nuoruusvuosina. Silloin koetut kielteiset hammashoitokokemukset, varsinkin kivuliaat toimenpiteet, ovat myöhemmän hammaslääkäripelon tärkeimpiä syitä. Tärkeää olisikin tunnistaa lapsen kannalta paras hoitotapa mahdollisimman varhain, sillä ikään ja hoitokypsyyteen nähden liian laaja hammashoito tai hankala, yksittäinen toimenpide voivat aiheuttaa negatiivisen suhtautumisen hammashoitoon koko loppuelämän ajaksi (2). Pelon hallitsemiseen voidaan käyttää monenlaisia keinoja. Näitä ovat esimerkiksi rentoutumisen opettelu, pelosta poisopettelu, hoitotilanteen omaehtoinen hallinta, farmakologiset menetelmät sekä näiden käyttö yhdistelminä (4).

Yleisanestesia ei perinteisesti ole kuulunut Suomessa terveiden lasten hammashoidon toteuttamiskeinoihin. Viime vuosikymmeninä lisääntynyt tieto hammassairauksien yhteyksistä yleissairauksiin on tehnyt nukutuksessa tapahtuvasta hammashoidosta helpommin hyväksyttävää. Hammashoitopelon taustojen tutkiminen ja lasten kivunhoidon tarpeen huomioiminen ovat myös tukeneet tätä kehitystä (2). Suomalaiset lapset ovat kuitenkin varsin eriarvoisessa asemassa anestesiapalveluiden saatavuuden suhteen: joissakin kunnissa lasten hammashoito yleisanestesiassa voidaan järjestää asianmukaisesti, ja osassa kunnista vanhemmat osallistuvat tai joutuvat täysin vastaamaan hoitokustannuksista (5).

Yleisimmin hyväksytyt indikaatiot anestesiahammashoidolle ovat kyvyttömyys hoidon edellyttämään yhteistyöhön, yleisoireinen hammasinfektio, vaikeat purentaelimen vammat, hammashoitopelko ja kehitysvammaisuus (2, 6). Hammashoitoa yleisanestesiassa on Vantaalla tehty myös puudutusaineallergisille, lääkärin lähetteellä tuleville potilaille ja niin sanotuille syrjäytyneille nuorille. Muita vaihtoehtoja ovat esilääkitys ja ilokaasu-sedaatio, mutta nämä vaativat potilaalta ainakin jonkinasteista yhteistyötä, joten niitä ei läheskään aina ole mahdollista käyttää (3, 7).

Vantaalla anestesiassa tapahtuva hammashoito aloitettiin vuonna 2002. Anestesiahammashoitoja toteuttava henkilökunta on pysynyt samana alusta alkaen, mikä tekee hoitokäytännöistä vakiintuneita ja tehokkaita. Potilaita hoidetaan keskimäärin kerran viikossa, kymmenenä kuukautena vuodessa. Vantaalla yleisanestesiahammashoitoon ohjataan vuosittain noin 260 potilasta, eli keskimäärin 1 potilas 1000 asukasta kohti vuodessa. Luvussa ei ole erikoissairaanhoidossa hoidettuja lapsia. Luku on kansainvälisiin selvityksiin verrattuna keskimääräisen alapuolella, mutta Suomen isojen kuntien korkein (8).

Suurin osa anestesiahoitoon lähetetyistä lapsista oli heti ensi käynnillä niin yhteistyökyvyttömiä, ettei heidän hoitamistaan tavanomaisesti voitu pitää realistisena. Lapsipotilaan yleisanestesian tarve tulee harkita tarkasti, mutta selvää on, että lukuisat epäonnistuneet hoitoyrityksetkin aiheuttavat huolta ja stressiä sekä lapselle että vanhemmille. Kaiken kaikkiaan 2–6-vuotiaiden lasten hammaslääkärikäyntejä vuosina 2002–2004 oli Vantaalla 8115, joten anestesiahammashoitojen osuus oli ainoastaan vajaat 2 %. Tämä osoittaa, että nukutushoidot oli kohdennettu vain kaikkein isotöisimpiin ja vaikeahoitoisimpiin lapsiin (9).

Useissa viime vuosina tehdyissä ulkomaisissa selvityksissä on läpikäyty rajanvetoa poistojen ja konservatiivisen korjaavan hammashoidon optimaalisesta suhteesta lasten anestesiahammashoidossa. Kirjallisuudessa suhdetta 1/2 on jo pidetty hyvänä (10, 11, 12, 13). Nyt raportoidussa selvityksessä poistojen suhde korjaavaan hammashoitoon oli 1/3,5. Tästä huolimatta uusintahoitojen tarvetta oli hyvin vähän.

Lapsipotilaiden jonotusaika anestesiahoitoon Vantaalla oli lyhyt. Yleisanestesiahammashoidon yksi tavoite on, ettei potilas sen jälkeen pitkään aikaan tarvitse korjaavan hoidon toimenpiteitä. Tässä tavoitteessa onnistuttiin hyvin, koska seuranta-aikana uutta, paikkaushoitoa vaativaa kariesta todettiin vain neljällä lapsella, ja yhdeksän joutui käymään hammaslääkärillä paikan irtoamisen tai lohkeamisen takia. Määrää voidaan pitää vähäisenä, kun huomioidaan, miten laajoja korjaavan hoidon toimenpiteitä heille oli tehty. Uusintahoitojen tarve oli lisäksi alempi kuin aikaisemmissa tutkimuksissa (8, 9, 14). Tämä johtunee osaltaan siitä, että anestesiassa potilaille tehtiin samoja korjaavan- ja ennaltaehkäisevän hoidon toimenpiteitä kuin muussakin hammashoidossa.

Suuhygienisti keskusteli lapsipotilaan vanhempien kanssa anestesiahammashoidon aikana. Mikäli kyseessä oli laajasti karioituneen hampaiston korjaus, pyrittiin selvittämään karioitumisen syy. Koska suuren kariesriskin lapset tarvitsevat tehostettua ehkäisevää hoitoa, suuhygienisti antoi ohjeita päivittäisten, suunterveyttä vaarantavien tapojen ja tottumusten muuttamiseksi. Nuorena yleisanestesiassa hoidetuilla lapsilla on merkittävästi kohonnut reikiintymisriski hoidon jälkeenkin (2). Anestesiahoidon aikana annettua valistusta on tärkeää jatkaa kontrollikäynneillä, jotta vanhemmat harjaantuisivat toteuttamaan saamiaan neuvoja. Vain osa vanhemmista oli halukkaita tähän, kuten on havaittu aikaisimmissakin tutkimuksissa (15, 16).

Yleisanestesiassa tehtävää hammashoitoa pidetään kalliina, mutta toisaalta useat tuloksettomat hoitoyritykset ja vaikeissa olosuhteissa tehtyjen, huonolaatuisten täytteiden uusiminen on kallista. Erilaisten hoitojen taloudellisten vaikutusten laskeminen vaatisi pitkäaikaista seurantaa, mutta kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu anestesiahoidon kustannusten muodostuvan usein pienemmiksi huomioitaessa sekä perheen että palvelun tuottajan kustannukset (17, 18). Toisaalta suomalaisen tutkimuksen mukaan yleisterveydeltään hyväkuntoisten 3–14-vuotiaiden lasten yleisanestesiassa toteutettu hammashoito oli kalliimpaa ja jatkohoito perusterveydenhuollossa vaikeampaa kuin typpioksiduulisedaatiossa hoidetuilla lapsilla (19).

Nyt raportoitujen tulosten perusteella vantaalaislapsen hoito nukutuksessa kerralla valmiiksi olisi taloudellisesti edullisempaa silloin, kun hänelle muutoin tulisi yli neljä hammashoitokäyntiä. Kun oletettu ajansäästö on kolminkertainen, on anestesiahoito laskennallisesti perusteltua verrattuna perinteisesti toteutettuun terveyskeskushammashoitoon niillä potilailla, joilla hoidon tarve on suuri. Kuitenkin on huomioitava että tämän vertailututkimuksen mittareina on käytetty vain aikaa ja hoidosta aiheutuneita kustannuksia. Koska vain vähän yli puolet hoidetuista lapsista noudatti jälkitarkastuskutsua, jäi hoidolla saavutettujen tulosten merkitys pitemmällä aikavälillä epäselväksi. Anestesiassa suoritetun hammashoidon lisäksi tulisi hoitotulosten pysyvyyden varmistamiseksi ehdottomasti huolehtia näiden potilaiden riittävistä ennaltaehkäisevistä toimenpiteistä, itsehoidon ohjaamisesta ja hammashoitoon totuttamisesta tai pelon hoidosta.

Vertailtaessa yleisanestesiahammashoidon ja midatsolaamiesilääkityksen kustannuksia, esilääkityksen epäonnistuminen nostaa usein sen kustannukset suuremmiksi kuin yleisanestesiahoidon. Midatsolaamin avulla yksittäiset, pienehköt toimenpiteet saattavat onnistua, mutta laajan kokonaishoidon läpivienti epäonnistuu usein. Epäonnistuneet sedaatiohoidot kasvattavat kustannuksia, ja lopulta lapsen hampaat saatetaan joutua kuitenkin hoitamaan yleisanestesiassa (17, 20).

Anestesiassa suoritettu hammashoito on hyvin harvoin ensisijainen hoitovaihtoehto. Kuitenkin kunnan omana toimintana suoritettu anestesiahammashoito on kustannustehokas vaihtoehto hoitaa erityisryhmien vaativa hammashoito. Vuoden 1992 alussa voimaan astuneessa asetuksessa kansanterveyslain 6§:n muuttamisesta on kunta velvoitettu järjestämään asukkailleen hammashoidon vaatimat anestesiapalvelut joko omana tai muuna kunnallisena toimintana (21).

Dental care under general anaesthesia may be cost-effective

In Finland the attitude towards general anaesthesia in dentistry is still somewhat controversial; therefore, it is used cautiously. In other fields of medicine the utilization of general anaesthesia in pediatric procedures is well-established, and criteria for its use have been approved. General anaesthesia is an effective way of treating the severely carious teeth of a child if he/she is unable to tolerate regular dental care because of young age or behavioural management problems. The goal of treatment under general anaesthesia is to achieve a satisfactory and permanent result safely, with optimal resources for the pediatric patient. This facilitates saving of time and resources for both the parents and the health team. When inefficient and failed visits are eliminated, expenses for health care services can also be reduced. The Oral Health Care Department of the City of Vantaa conducted a study of expenses incurred due to pediatric treatment under anaesthesia and of the time spent by care teams. The results show that if pediatric patients have more than four treatment appointments during one period of care, it is more cost-effective to treat such patients under general anaesthesia.