Implantoinnin historiaa

Yleistä

Jos ei oteta lukuun tiettyjä, lähinnä arkeologisia viitteitä aikaisista hammasimplantteja muistuttavista rakenteista, implantteja alettiin lanseerata 1940-luvulla ja siitä eteenpäin, vaikkakin hyvin vähäisessä määrin. Kyseessä olivat nk. subperiosteaaliset implantit (mm. ruotsalaisen Dahlin kehittämät [1]), jotka muodostuivat hampaattoman luuharjanteen ympärille taivutetusta metallikehikosta, kyseessä ei siis ollut luun sisäinen implantti. Kyseiset implantit saattoivat joskus yksittäisissä tapauksissa toimia pitkäänkin. Muita implanttityyppejä oli nk. levyimplantti, josta oli monia versioita, mutta yhteistä niille oli, että niissä käytettiin levyä muistuttavaa luun sisäisesti sijoitettua metalliosaa. Ymmärrettävistä syistä levyrakennelma kuitenkin kesti huonosti purentakuormitusta. Muita aikaisemmin käytettyjä implanttityyppejä olivat nk. transosteaaliset levyt. Tässä menetelmässä viilto tehtiin alaleuanluun alle ja levyyn kiinnitetyt ruuvit läpäisivät tiensä suoraan luun ja pehmytkudosten läpi suuonteloon. Näillä vähintäänkin rohkeilla rakenteilla ei ollut luonnollisista syistä käyttöä yläleuassa.

Yhteenvetona voidaan mainita, että varhaisia implanttityyppejä käytettiin vähäisessä määrin lähinnä Yhdysvalloissa ja tietyissä Euroopan maissa kuten Italiassa, Saksassa ja Ranskassa. Pohjoismaissa hammaslääkärit eivät käyttäneet kyseisiä implantteja kovinkaan paljon, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ruotsissa muutamat käyttäjät saivat usein varoituksia silloiselta sosiaalihallitukselta. Asia oli nimittäin niin, että ennen kuin osseointegraatiomenetelmä kehitettiin, yllä mainituilla implanttityypeillä oli huono onnistumistiheys, ja melkein kaikki kansainväliset yliopistot tyytyivät vain varoittamaan kyseisistä implanttityypeistä. Pitkäaikaistulokset olivat nimittäin huonot rajusti lisääntyvän luukadon (2, 3) ja monenlaisten suun toimintahäiriöiden muodossa. Oli toki myös onnistuneita tapauksia, joissa implantti oli kestänyt kymmenenkin vuotta tai jopa kauemmin. Potilastapauksia on sitten esitelty eri tilaisuuksissa "todisteena" juuri kyseisen tuotteen hyvästä toimivuudesta, ja nämä varjoakatemiat palkitsivat jäseniään kunniamerkein.

Ongelmana oli se, että hampaattomilla potilailla, joilla oli pitkälle edennyt luuresorptio ja joissa tavanomaisen irtoproteesin pysyvyys oli huono, ei ollut saatavilla hyvää proteettista ratkaisua. Vaikka silloisiin implantteihin kohdistui yleistä kritiikkiä ja vaikka kliininen onnistumisfrevkenssi olikin huono, täytyy kuitenkin ymmärtää kollegoita, jotka yrittivät hoitaa potilasta esimerkiksi subperiosteaalisilla implanteilla.

Osseointegraation kehittäminen

Per-Ingvar Brånemark ( «»1) kertoi kerran artikkelin kirjoittajalle, mikä hänet innoitti aloittamaan hammasimplanttien kehittelyn. Brånemarkin toimiessa kunnanlääkärin sijaisena eräs nuori sairaanhoitaja pudotti tekohampaansa hänelle kiusallisessa tilanteessa. Brånemark päätti silloin ohjata hoitajan Lundin yliopiston hammaslääketieteen osastolle, mutta sai vain kuulla, että tällaiselle potilasryhmälle ei ollut mitään tehtävissä.

Brånemark väitteli tohtoriksi Lundin yliopistossa 1950-luvun lopulla. Hänen väitöskirjansa aihe oli kanin luuytimen vitaalimikroskopia. Tutkimuksessaan hän käytti tekniikkaa, jossa pohjeluu hiottiin niin ohueksi, että hän saattoi tutkia mikroverenkiertoa in vivo -olosuhteissa. Brånemarkin väitöskirja sai kansainvälistä huomiota, ja jo parin vuoden kuluttua väitöskirjan valmistumisesta hän vastaanotti apulaisprofessorin viran (myöhemmin professuurin) Göteborgin yliopiston anatomian laitokselta. Brånemarkin mikroverenkiertoa koskeva tutkimus eteni nyt hyvin nopeasti, ja useita artikkeleita julkaistiin tunnetuissa tieteellisissä aikakauslehdissä. Hän valmistutti muun muassa kanin sääriluuhun asennettavia titaani-implantteja, ja implanttiin kasvavaa luukudosta voitiin tutkia valomikroskoopilla. Brånemarkin vahvuus tutkijana on hänen kykynsä ajatella lateraalisella tasolla. Kun hän sitten havaitsi, että luu ei pelkästään kasvanut preparoituun implanttiin, vaan myös kiinnitti sen vakaasti luuhun, teki hän heti kliiniset johtopäätökset asiasta ( «»2). Havainto tehtiin jo 1960-luvun alussa. Kun Brånemark muutama vuosi myöhemmin värväsi kaksi nuorta hammaslääkäriä, Ragnar Adellin ja Bengt Olov Hanssonin, kehittämään hammaslääketieteellisen anatomian opetusta silloisessa juuri perustetussa Göteborgin yliopistossa, hän loi maailman ensimmäisen osseointegraatiotiimin. Siellä myös julkaistiin ensimmäinen hammasimplantteja käsittelevä artikkelisarja aikakausjulkaisussa Scandinavian Journal for Plastic and Reconstructive Surgery. Kyseinen aikakausjulkaisu oli tuloksena Brånemarkin silloisesta läheisestä yhteistyöstä plastiikkakirurgi Uno Breinen ja Olle Hallénin kanssa, viimeksi mainitusta tuli myöhemmin Göteborgin yliopiston korvaklinikan professori. Muita tärkeitä maailman ensimmäisen osseointegraatiotiimin jäseniä olivat suukirurgian professori Alf Öhman ja korvaklinikan dosentti Jörgen Lindström.

Ruotsissa suuri vastustus

Ei voi todellakaan sanoa, että uudet osseointegraation ideat olisi hyväksytty nopeasti. Akateemisessa maailmassa oli hyvin perusteltu epäilys hammasimplantteja kohtaan, ja ensimmäisen viiden vuoden aikana (1965 – 1970) uuden menetelmän kliiniset tulokset osoittivat kaikkea muuta kuin vaikuttavan onnistumisprosentin. Kun allekirjoittanut tutki materiaalia takautuvasti, vain 50 % implantin asennuksista oli onnistuneita, mikä ei todellakaan ole vaikuttavaa. Luultavasti tämä on ollut Ruotsin suurin akateeminen kiista, jossa implanttioppositiota johti silloinen tunnettu eteläruotsalainen parodontologi. Silloin oltiin niin vakuuttuneita implanttien toimimattomuudesta, että tehtiin jopa akateemisia ristiretkiä Brånemarkin yksityisvastaaotolle (hän ei luonnollisesti saanut tuohon aikaan hoitaa potilaita Göteborgin hammaslääkärikorkeakoulussa), joka valokuvattiin ulkopuolelta ja esiteltiin varoittavana esimerkkinä hammaslääkäripäivillä. Myös äänilehtiä julkaistiin ja verbaaliset hyökkäykset seurasivat toisiaan, minkä allekirjoittanut muistaa hyvin, koska alkoi silloin, 40 vuotta sitten, työskennellä Brånemarkin vastaanotolla. Kriittisten lausuntojen puolustukseksi voidaan sanoa, että järjestelmä tarvitsikin alussa kritiikkiä, koska onnistumisluvut olivat alhaisia. Mutta täytyy myös lisätä, että kritiikki löi reilusti yli laidan, sillä aktiivista ruotsalaisen akateemisen laitoksen tutkijaa ei todellakaan olisi pitänyt kohdella niin kuin hän olisi ollut yksittäinen onnenonkija tavoitteenaan vahingoittaa potilaita ja vain lihottaa omaa lompakkoaan. Huonoihin onnistumislukuihin oli myös syynä potilaiden pitkälle edennyt luuresorptio. Kyseisten potilaiden hoidossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin implanttihoito, mutta heillä olisi ollut myös nykytekniikalla huonot paranemisedellytykset. Alkuperäinen potilasryhmä koostui suhteellisen suuresta määrästä julkisuuden henkilöitä, kuten poliitikoista, muusikoista ja näyttelijöistä, eli henkilöistä, jotka eivät voineet tehdä työtään lonksuvilla tekohampailla.

Osseointegraation kansallinen läpimurto

Brånemarkia arvostelleet kriitikot aliarvioivat aika pahasti pätevän tutkijan kykyä kehittää alkuperäinen implanttitekniikka toimivaksi konseptiksi. Sen lisäksi Göteborgin tutkijaryhmä teki järjestelmällistä implanttien perustutkimusta ja laati kliinisiä raportteja. 1970-luvun alusta lähtien osseointegroituneiden implanttien kliiniset tulokset alkoivat asteittain parantua ( «»3), ja kliinisten rutiinien ja kehityksen tulosten selvitys esiteltiin tieteellisessä työssä (4). Suunnilleen samaan aikaan akateeminen kiista johti siihen, että Ruotsin sosiaalihallitus päätti asettaa Göteborgin yliopiston ulkopuolelta kolme riippumatonta professoria, joiden tehtävänä oli tutkia uutta tekniikkaa kutsumalla summittain valitut potilaat tarkkaan tutkimukseen. Puolueettomat asiantuntijat olivat kaikki Uumajan yliopistosta: proteetikko Bo Bergman, parodontologi Axel Bergenholz ja radiologi Max Lundberg. Asiantuntijat tulivat johtopäätökseen, että implantit toimivat, ja tämä oli ensimmäinen akateemiselta taholta tullut tunnustus implanttihoidolle. He myös ehdottivat parannuksia, esimerkiksi siltarakenteisiin. Kliiniset tuloksemme perustuivat oleellisesti täysin hampaattomiin yksilöihin, sillä tämän potilasryhmän tilanne oli vaikein. Raportti toi mukanaan lopullisen asennemuutoksen implantteja kohtaan, ainakin Pohjoismaissa. Tosin asennemuutos rajoittui erityiseen titaaniruuviin ( «»4), joka kehitettiin Göteborgin yliopiston anatomian laitoksella. Muutaman vuoden kuluessa monet pohjoismaiset kollegat saivat implanttitekniikan koulutusta Göteborgin yliopistossa. Muualla maailmassa uusi tekniikka oli kuitenkin suhteellisen tuntematon.

Uusi tieteellinen artikkeli (julkaistiin tällä kertaa ortopedisen kirurgian aikakausjulkaisussa) esitti kuusi kliiniseen onnistumiseen tarvittavaa tekijää: bioyhteensopivuus, implantin muoto ja pinta, kudoksen kliininen status sekä kirurgin ja proteetikon osuus (5).

Pohjoismaissa tapahtuva kehitys

Perinteisen pohjoismaisen läheisen tieteellisen yhteistyön ansiosta implanttitoiminta lähti käyntiin aikaisin myös Suomessa, Norjassa ja Tanskassa. Ensimmäiset tiimit aloittivat hammasimplanttien asennuksen jo 1970-luvulla, jo paljon ennen kuin osseointegraatio oli tullut tunnetuksi muualla maailmassa. Varhaisen kliinisen toiminnan aloittaminen johti myös siihen, että hammasimplanttien tieteellinen tutkimus lähti käyntiin aikaisemmin Pohjoismaissa kuin muualla maailmassa. Tämä on johtanut myös siihen, että nykyisen, hyvin aktiivisen pohjoismaisen kliinisen toiminnan lisäksi myös maailman johtava hammasimplantologinen tutkimus tapahtuu Suomessa, Norjassa ja Tanskassa. Ei ole myöskään yllättävää, että esimerkiksi Oslossa toimivan Ellingsenin ja hänen tutkijaryhmänsä kehittämiä uusia fluori-implanttipintoja käyttää nykyään yksi maailman suurimmista hammasimplantteja valmistavista yhtiöistä eli Astra Tech. Tanskalainen Gotfredsen on hiljattain osoittanut nykyaikaisen pintakarhean implantin sataprosenttisen kestävyyden yli kymmenen vuoden ajalta, ja jossa yhteen laskettu luukato on vähemmän kuin yksi millimetri kymmenen vuoden käytön jälkeen. Edellinen tieto on tärkeä aikana, jolloin peri-implantiittia pidetään sairautena, joka ajan kuluessa johtaa suuriin implanttiongelmiin. Modernien implanttien todellisuus vaikuttaa kuitenkin olevan toisenlainen kuin profetiat ovat ennustaneet. Suomessa tapahtuva implanttipintojen tutkimus on kansainvälisesti tunnustettua, ja mielenkiintoista on myös nykyisten implanttien nanometrin ohut sooligeeli-pinnoite, joka varmaankin saa suuren kliinisen merkityksen tulevaisuudessa.

Brånemark oli ensimmäinen, mutta ei yksin osseointegraatiotekniikan saralla

On mielenkiintoista, että melkein samaan aikaan – mutta kokonaan riippumatta Göteborgissa tapahtuneesta kehityksestä – osseointegraatio keksittiin myös kahdessa muussa Euroopan maassa, Saksassa ja Sveitsissä. Saksassa W. Schulte kehitti keraamiset implantit, joista 1970-luvulla julkaistiin kliinisiä artikkeleita (6). Mainitusta implantista kehitettiin myöhemmin Frialit-1^®, jota valmistettiin alumiinioksidista ja sitä käytettiin yksittäisenä yksivaiheisena implanttina. Vaikka Frialit-1^® -implantti oli aikanaan kliinisesti hyvin dokumentoitu, materiaali ei kestänyt purentakuormitusta leuassa. Yleensä alumiinioksidikantoiset implantit, kuten esimerkiksi myös japanilaisen Kyoceran fikstuurat, murtuivat yhä enenevässä määrin, mikä ei kuitenkaan estänyt näiden osseointegraatiota.

Sveitsiläinen A. Schroeder kehitti ontelosylinteri-implantit ja kyseisen implanttityypin osseointegraatio (tosin siihen aikaan käytettiin toista nimitystä) olikin ensimmäinen histologisesti todistettu, koska implantista otetun histologisen leikkeen sahaus- ja hiontatekniikka (in situ) aloitettiin aikaisessa vaiheessa (7). Myös Schroederin ensimmäinen implanttijärjestelmä täytyi ajan kuluessa hylätä voimakkaan luuresorption vuoksi. Sveitsissä kuitenkin kehitys johti uusiin ja parempiin implantteihin, jotka nykyään tunnemme Straumannin tuotteina.

Ensimmäisten modernien implanttien kehitys tieteestä tuotteeseen

Kaksi neljästä suurimmasta hammasimplanttiyrityksestä maailmassa sijaitsee Pohjoismaissa, ne ovat Nobel Biocare ja Astra Tech. Nobel Biocare aloitti toimintansa vuonna 1978 (tuohon aikaan nimellä Nobelpharma), ja yrityksen alkuperäiset tuotteet perustuivat Brånemarkin keksintöön. Osoittautui kuitenkin, että ei ollut ihan helppoa siirtää jokaiselle potilaalle erikseen perinteisenä käsityönä valmistettua proteettista tuotetta (mikä tapahtui anatomian laitoksen kellarikerroksessa) teollisuustuotantoon. Nisse Björk protetiikan puolelta piti hyvin suosittuja esitelmiä, miten ensimmäiset teollisuustuotteet piti "höylätä" sopiviksi potilaan odottaessa, jotta ne saataisiin suuhun sopiviksi. Hammastekniikkapuolen tienraivaaja Ingemar Galéus (nykyisin Göteborgissa sijaitsevan DP Novan johtaja) on osuvasti kuvannut esille tulleita vaikeuksia: "Siirsimme tavanomaisen protetiikan työn kulun implanttiprotetiikkaan, mikä ei onnistunut kovinkaan hyvin, koska kenelläkään ei ollut asiasta kokemusta, olimmehan kaikki tienraivaajia tässä asiassa. Otimme kolmiosaisesta sillasta hydrokolloidijäljennöksiä sekä juotosjäljennöksiä tohtori Kühnin jäljennöskipsistä, jotta mahdollisesti saisimme passiivisesti sopivan implantin. Tästä alkoi jäljennös- ja juotosmassojen kehitys, joka vuosien kuluttua osoittautui tyydyttävästi toimivaksi. Myöhemmin kehitimme täsmällisiä jäljennöksiä tuottavan kipsijäljennösmenetelmän, joten me hammasteknikot saatoimme olla varmoja, että ne olivat yhtäpitäviä suun tilanteen kanssa. Monet potilaat saivat huonosti istuvia hammassiltoja, mikä aiheutti "hammassärkyä". Sain yhdessä proteetikko Lars Lindquistin kanssa myös ottaa kantaa, mitä distanssien muotoilua me suosittelisimme teollisuudelle. Koska meillä oli eniten kokemusta standardidistansseista, suosittelimme niitä mieluummin kuin kömpelöitä kartiomaisia distansseja, joita oli kokeiltu muutamille potilaille. Kipsijäljennösten osalta sattui myös aika paljon hauskoja tilanteita, sillä kipsijäljennöksiä ei aina voitu poistaa potilaan suusta, koska hammaslääkäri ei löytänyt kipsistä ruuvin reikää. Keksin silloin, että jos käyttäisimme jäljennöstapissa jatketta, olisi ruuvi helpompi löytää. Tämä jatke saatiin Mastermind-pelin nappuloista. Ostin kaikki pelit mitä vain Göteborgista saattoi löytyä, ja jaoin näitä nappuloita hammaslääkäreille. Kokeilimme yleensä potilaille kaikki hammassiltamallit muovisine hampaineen, jotka oli kiinnitetty vahalla kullasta valmistettuun siltarunkoon. Mainitut hammassillat olivat niin hienoja, että hammaslääkäri saattoi joskus vahingossa antaa ne potilaalle. Eräs tällainen Strömstadissa asuva potilas halusi paluumatkallaan junassa juoda kahvia, mutta hänen onnettomuudekseen hampaat irtosivat. Potilas ei ymmärrettävistä syistä halunnut tavata kyseistä hammaslääkäriä enää koskaan. Kyseinen aika oli hyvin innoittavaa uusine keksintöineen, ja potilaiden auttaminen oli hyvin kiitollista työtä." (Ingemar Galéus, in litteris.19.8.2009)

On hyvin mielenkiintoista näin jälkikäteen seurata Nobel-yrityksen ensimmäisiä vuosia, koska sen ensimmäiset kymmenen vuotta näyttivät vain punaisia lukuja. Kun finanssianalyytikkoja 1980-luvun alussa konsultoitiin, niin kolme neljästä rahoitusasiantuntijasta neuvoi yritystä lopettamaan toimintansa, koska kansainväliset implanttimarkkinat olivat hyvin pienet. Neljäs asiantuntija tosin ymmärsi, millainen mahtava potentiaali implanttimarkkinat saattaisivat olla, mutta päätös seurasi enemmistön linjaa ja kaikki implanttiyritykseen tehtävät sijoitusyritykset estettiin 1980-luvun alussa. Yrityksen pelasti Tukholmassa sijaitsevan Ruotsin sijoituspankin uusi johtaja Harry Schein, joka tarkan analyysin jälkeen (johon kuului myös Brånemarkin ja allekirjoittaneen pitkäkestoinen haastattelu ja sen jälkeinen pankin hallituksen kokous, johon Schein osallistui ensimmäistä kertaa) sijoitti yritykseen 40 miljoonaa kruunua. Sen jälkeen seurasi Toronton konferenssi vuonna 1982, jonka jälkeen yritys rekonstruoitiin. Nyt kaikki ymmärsivät hammasimplanttien suuren markkinapotentiaalin.

Kansainvälinen läpimurto Toronton konferenssissa

Osseointegroidut implantit olivat jo jonkin verran tunnettuja Pohjoismaissa vuoden 1977 jälkeen, mutta ei niinkään kansainvälisesti. Osittain tämä johtui siitä, että yhtään asiasta kirjoitettua tieteellistä artikkelia ei oltu julkaistu hammaslääketieteellisissä julkaisuissa (tämä oli ennen tietokoneiden aikaa). Göteborgin yliopiston purentafysiologian professorin ja myöhemmin myös protetiikan professorin Gunnar E. Carlsonin välittämänä saatiin yhteys Toronton yliopiston protetiikan professoriin ja myöhemmin myös Göteborgin yliopiston kunniatohtoriin George Zarbiin. Vuoden 1978 lopussa Zarb saapui yhdessä eri hammaslääketieteen asiantuntijoista koostuvan viiden hengen tiiminsä kanssa harjoittelemaan osseointegraatiotekniikkaa. Tämä johti siihen, että tutkimus toistettiin Torontossa ja Zarb teki vuonna 1982 aloitteen Torontossa pidettävästä konferenssista. Konferenssiin kutsuttiin sata Pohjois-Amerikan tärkeintä yliopistoklinikkaa ja näistä ainakin 70 prosenttia oli edustettuna, ja jokaisesta vähintään yksi kirurgian ja protetiikan edustaja. Monet tulivat George Zarbin maineen vuoksi, kukaan ei oikeastaan ollut kuullut osseointegraatiosta, ja melkein kaikki olivat akateemisia hammasimplanttien voimakkaita vastustajia. Konferenssin alussa tunnelma oli melkein vihamielinen, sillä monet olivat vakuuttuneita, että heille esiteltäisiin uusia kentällä toimimattomia tuotteita. Tuote-esittelyähän siitä ei tosin tullut, vaan tutkijoiden keskeinen tapaaminen, johon osallistui meidän oman Göteborgin yliopiston anatomian laitoksen henkilökuntamme lisäksi muita kollegoita, kuten esimerkiksi Jan Lindhe, Gunnar E. Carlsson ja Bo Bergman, ja tietenkin kanadalaiset yhteistyökumppanimme. Toisena konferenssipäivänä aloimme ymmärtää, että kansainvälinen läpimurto olisi lähellä. Kolmantena päivänä aikaisemmin kaikkia implantteja kohtaan kriittiset pohjoisamerikkalaiset osoittivat seisten suosiotaan ainakin kymmenen minuuttia. Nobel-yritys sai samana iltapäivänä neljä ja puoli kertaa vuositilausta suuremman implanttien tuotetilauksen, mutta eihän niin nopeasti tilausta voitu toimittaa.

Jatkossa kehitys johti siihen, että merkitykselliset hammasimplanttien onnistumiskriteerit voitiin esittää ensimmäistä kertaa (8). Uusi osseointegraation stabiiliuteen eikä histologiaan perustuva määritelmä esiteltiin (9), ja se kuului seuraavasti: "Prosessi, jossa kliinisesti oireeton vieraasta materiaalista valmistettu kiinteä fiksaatio asennetaan ja saadaan pysymään luukudoksessa toiminnallisen kuormituksen aikana."

Göteborg – hammasimplanttien maailmankeskus

Yrityksen kanssa oli sovittu hyvin selkeästi, että implantit eivät alussa saaneet joutua "vääriin käsiin", eikä sen mukaan implantteja saanut myydä niille, jotka eivät olleet käyneet viikon pituista osseointegraatiomenetelmän koulutusta. Alkuvuosien aikana koulutusta annettiin melkein yksinomaan Göteborgissa, johon sen aikaiset hammaslääkärit saapuivat eri puolilta maailmaa saadakseen asianmukaisen koulutuksen. Kyseinen aika oli hyvin intensiivistä ja me kouluttajat olimme vakuuttuneita, että osseointegraatio saavutettaisiin vain meidän tuotteillamme. Hyvin ymmärrettävä, mutta väärä asenne, jonka mukaan kaikki muut olivat tässä meidän tietojemme mukaan epäonnistuneet. Allekirjoittanut aloitti kuitenkin vuonna 1983 kirjeenvaihdon Sveitsissä toimivan Schroederin kanssa, ja ajan myötä luimme myös Schroederin ja Schulten tieteellisiä artikkeleita, joista ymmärsimme, että osseointegraatio ( «»6) oli vähemmän spesifinen kudosvaste, kuin olimme aikaisemmin luulleet.

Göteborgin hammaslääkärikorkeakoulussa avattiin aika nopeasti erityinen osseointegraatiokeskus. Myöhemmin korkeakoulu korvattiin yhä vieläkin varsin aktiivisesti toimivalla Brånemark-klinikalla, jossa on noin kolmisenkymmentä työntekijää.

Tuolta ajalta, 1980-luvulta, muistuu parhaiten mieleen vähän erikoinen tiimi, Pohjois-Koreasta tullut (silloinen tunnettu diktaattori oli ilmeisesti hampaaton). Kyseisiä kollegoita koulutettiin saksaksi, koska he eivät taitaneet englannin kieltä, mutta olivat olleet silloisessa Itä-Saksassa koulutuksessa. Joka ilta viiden henkilön tiimi lensi Tukholmaan, jossa he asuivat maansa konsulaatissa, ja joka aamu he tulivat tunnollisesti takaisin Göteborgiin aina perjantaihin saakka. Silloin saapui myös yrityksen edustaja instrumenttipakettien sekä implantti- ja proteesikomponenttien kanssa, jolloin kaikki asiakkaat pohjoiskorealaiset mukaan lukien pakotettiin ostamaan niitä sadoillatuhansilla kruunuilla. Se oli paljon rahaa 1980-luvulla! Tuona aamuna korealaisilla ystävillämme oli Tukholmasta tulleessaan mukanaan kaksi matkalaukkua, toinen näistä sisälsi yritykselle tarkoitettuja dollareita käteisenä. Minä en ainakaan koskaan ole nähnyt niin paljon käteistä rahaa! Toinen laukku oli ikävä kyllä täynnä todennäköisesti myrkyllistä ginseng-juurta (se on, kuten kaikki luonnontuotteet, paljon vähemmän tutkittua kuin lääkkeemme), jota saimme "juomarahana".

Nykytilanne

Jo pelkästään Ruotsissa asennetaan nykyään yli 100 000 implanttia vuosittain. Aluksi katsottiin vain erikoislääkärien osaavan hoitaa implanttipotilaita, vaikka ainakin Yhdysvalloissa suurin osa implanteista asennetaan yksityisvastaanotoilla kollegojen toimesta. On voitu osoittaa, että uudet implanttipinnat antavat parempia kliinisiä tuloksia kuin vanhat pinnat, ainakin vaikeissa kliinisissä tilanteissa. Yhä parempia kliinisiä tuloksia saadaan hyvin vaikeissa luuresorptiotapauksissa, joissa luusiirre on välttämätön. Viime aikoina on kuulunut negatiivisia viestejä peri-implantiitista, mutta se ei sanottavasti tunnu uhkaavan implantin pitkäikäisyyttä kliinisten tapausten enemmistössä (10). Implantin ympärillä oleva luukato, josta kuitenkin raportoidaan, voidaan monessa tapauksessa selittää "epätäydellisen paranemisen/adaptaation teorialla" (11) mieluummin kuin peri-implantiitilla (12). Olemme ajan kuluessa oppineet olemaan toistamatta niitä monia erehdyksiä, joita väistämättä tehtiin osseointegraation alkuvaiheessa, ja vaikuttaa siltä, että saamme sen ansiosta yhä parempia kliinisiä tuloksia. Ehkä kerran vielä päädymme niin pitkälle, että implantit todellakin ovat parempia kuin omat hampaat. Tämä oli tavanomainen kriittinen kysymys, joka osseointegraatiohoidon alkuaikoina meille usein esitettiin, kun kliinikot epäilivät, olivatko implantit todellakin niin hyviä kuin väitimme.

Implants: principles and practice. History, present-day and future.

Due to poor clinical results and absence of proper clinical reporting, previously used oral implants did not at all receive academic recognition. This unfortunate situation changed when a Swedish physician, Brånemark, discovered osseointegration; a technique that establishes a bony interface around oral implants, which had previously been regarded as impossible. The actual discovery was made around 1961, but the first patient was operated in 1965. Early patients treated with osseointegrated oral implants were often those with severe bone resorption who were unable to have ordinary dentures placed in a stable manner. Initial clinical results were a bit discouraging; hence the new treatment techniques were not at all accepted by Swedish dentists; instead, a serious academic struggle followed that lasted for about 10 years. Clinical results had improved in the meantime; and in 1977, the Swedish Board of Welfare after having consulted with three independent Swedish odontological academicians, decided that osseointegration was an acceptable form of treatment. This was the first time ever that an implant treatment procedure received such recognition. Initial training of clinicians concentrated mainly on Scandinavian colleagues, although the first British team was trained already in 1981. George Zarb, a prosthodontic professor of the University of Toronto in Canada, had joined the Gothenburg team in 1978 and thereafter started a clinical replica study in Toronto. Zarb was behind the seminal conference held in Toronto in 1982, where many specially invited, mainly North American, dental scholars, despite initial skepticism, accepted osseointegration treatment by the end of the conference. This had a substantial impact on clinical dentistry since the new treatment made it possible to use fixed constructions retained by implants, today a widely used treatment concept all over the world.

Implantathistorik

Orala implantat ansågs tidigare ha mycket låg lyckandefrekvens och någon utbildning i implantologi meddelades inte av erkända universitet. Detta ändrades genom läkaren Brånemarks upptäckt av osseointegrationen under 1960-talet. Efter inledande djurexperiment opererades den första patienten år 1965. Initialt var de kliniska resultaten ej helt lyckade, något som måste ses mot bakgrund av att operationsrutiner var nyutvecklade och oprövade och av det faktum att många av patienterna hade mycket grav benresorption eller dåliga läkningsbetingelser av andra orsaker. Osseointegrationen blev initialt inte alls accepterad av svensk odontologi, istället följde ett tiotal år med en kraftfull akademisk batalj. Först år 1977, efter det att dåvarande Socialstyrelsen tillsatt en kommitté bestående av tre odontologiska akademiker från Umeå universitet, blev implantatbehandlingen godkänd i Sverige. Implantverksamheten i de nordiska länderna startade redan under sent 1970-tal, men det var först i och med en internationell konferens i Toronto år 1982, som osseointegrationstekniken fick sitt definitiva genombrott. Idag opererar vi in mer än ett hundratusen orala implantat årligen bara i Sverige, implantatbehandling har blivit en klinisk rutinmetod för såväl den akademiskt orienterade som den privatpraktiserande tandläkaren.

Kuva 1. Per-Ingvar Brånemark, osseointegraation keksijä, syntynyt vuonna 1929.

Kuva 2. Titaanihylsy, jonka havaittiin kiinnittyvän erittäin kiinteästi luuhun. Alun perin sitä käytettiin kanin sääriluun mikroverenkierron tutkimiseen, ja se johti ajatukseen käyttää osseointegraatiota hammasimplanteissa.

Kuva 3. Aluksi hoidettiin pelkästään täysin hampaattomia potilaita. Yksittäisten hampaiden implantointi ja implantointi osittain hampaattomille potilaille aloitettiin vasta 1980-luvun loppupuolella.

Kuva 4. Ensimmäinen implanttimme oli konetyöstetty, sorvattu, ja sorvauksen jäljet näkyvät hyvin tässä minimaalisen karhean implantin pinnalla.

Kuva 5. George Zarb, joka teki uraauurtavaa työtä osseointegraatiokäsitteen hyväksymiseksi.

Kuva 6. Donathin sahaus- ja hiontatekniikalla, joka meillä oli käytössä 1980-luvun alussa, saatiin suora näkyvyys luuhun. Tässä on näkyvillä kaksi Haversin kanavaa.

Suomennos: Laura Koskela, Runord

Käännöksen tarkastus: HLT, EHL Birgitta von Troil