Lasten unenaikaisilla hengityshäiriöillä yhteys purennan ja leukojen kehityksen poikkeavuuksiin

Väitöskirja tarkastettiin 9.12.2011 Oulun yliopistossa

Childhood sleep-disordered breathing – dentofacial and pharyngeal characteristics

Vastaväittäjä: Timo Peltomäki, dosentti, Tampereen yliopistollinen sairaala

Kustos: Pertti Pirttiniemi, professori, Oulun yliopisto

Esitarkastajat: Janna Waltimo-Sirén, dosentti, Helsingin yliopisto, Henri Tuomilehto, dosentti, Kuopion yliopistollinen sairaala

Ohjaajat: Pertti Pirttiniemi, professori, Oulun yliopisto, Heikki Löppönen, professori, Itä-Suomen yliopisto

Lasten unenaikaiset hengityshäiriöt ovat useimmiten seurausta ahtautuneista ilmateistä, joiden vuoksi ylempien hengitysteiden vastus on lisääntynyt. Hengityshäiriöihin liittyy joko osittainen tai täydellinen ilmavirtauksen estyminen useita kertoja yöunen aikana. Unenaikaisten hengityshäiriöiden oireisto vaihtelee lievästä kuorsauksesta obstruktiiviseen uniapneaan, jossa esiintyy yöllisten hengityskatkosten lisäksi erilaisia somaattisia ja psyykkisiä oireita.

Lasten unenaikaisten hengityshäiriöiden esiintyvyyden on arvioitu vaihtelevan 3–15 prosentin välillä. Yleisimmin taustalla ovat suurentuneet risakudokset. Myös kasvojen ja hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet voivat altistaa unenaikaisille hengityshäiriöille.

Tässä väitöskirjatyössä tutkittiin lasten unenaikaisten hengityshäiriöiden yhteyttä kasvojen ja leukojen kasvuun, purennan kehitykseen sekä ylempien hengitysteiden rakenteeseen. Lisäksi tarkasteltiin, kuinka luotettavasti lasten ahtautuneita ilmateitä pystytään arvioimaan hammaslääkäreiden käytössä olevin menetelmin. Tutkimuksessa oli mukana 70 aiemmin tervettä 4–12-vuotiasta lasta, joilla todettiin unenaikainen hengityshäiriö vuosina 2000–2002.

Tulokset osoittivat unenaikaisen hengityshäiriön vaikeusasteen olevan yhteydessä purennan poikkeamiin. Erityisesti etualueen avopurenta ja alaetualueen ahtaus olivat yleisempiä lapsilla, joilla oli vaikea-asteinen hengityshäiriö. Myös leukojen välinen kokoero, alaleuan avautuva kasvumalli sekä kaventunut nielun ilmatila liittyivät lasten unenaikaisiin hengityshäiriöihin. Havaitut poikkeamat voivat joko altistaa uniapnealle tai olla seurausta epänormaalista hengitystavasta. Kefalometrinen analyysi osoittautui luotettavaksi menetelmäksi arvioitaessa nenänielun ja pehmeän suulaen takana olevan ilmatilan kokoa. Nielurisojen kliinisen koon perusteella voitiin arvioida alemman suunielun ilmatilan koko.

Hammaslääkäri voi olla avainasemassa taudin varhaisessa havaitsemisessa. Oikomishoidon suunnittelussa ja diagnostiikassa joudutaan usein arvioimaan potilaan ylempien hengitysteiden kokoa, ja tarvittaessa hoidon toteutuksessa pyritään suosimaan niitä hoitovaihtoehtoja, joilla on ilmateitä avaava vaikutus. Purennan ja leukojen kasvun poikkeamat sekä muutokset hengityksessä on tärkeää tunnistaa, jotta lapsen kehitystä voidaan ohjata suotuisampaan suuntaan oikomishoidollisin keinoin. Lapsuudessa korjattu leukojen välinen rakenteellinen poikkeama voi ennaltaehkäistä leukojen kokoerosta aiheutuvan uniapnean kehittymistä aikuisiässä.

Tutkimustyö tehtiin Oulun yliopiston hammaslääketieteen laitoksella ja Oulun yliopistollisen sairaalan seuraavilla klinikoilla: hammas- ja suusairaudet, korva-, nenä- ja kurkkutaudit, radiologia sekä kliininen neurofysiologia.

Verkkojulkaisun osoite: http://urn.fi/urn:isbn:9789514296024