Tavallisia kasvojen ihomuutoksia

Johdanto

Hammaslääkärillä on potilasta tutkiessaan erinomainen tilaisuus tarkastella myös kasvojen alueen ihoa ja siinä esiintyviä muutoksia. Useimmat ihomuutokset ovat harmittomia eivätkä vaadi hoitoa. Joskus oireeton tai vähäinenkin ihomuutos saattaa kuitenkin olla syöpä, syövän esiaste tai merkki systeemisairaudesta. Ihmisten keskimääräisen eliniän noustessa ja auringonvaloaltistuksen kasvaessa ihon ikääntymiseen ja ultraviolettisäteilyyn liittyvät muutokset ovat lisääntymässä. Kirjoituksemme tarkoituksena onkin saada hammaslääkärit kiinnittämään huomiota tavallisimpiin ja/tai kliinisesti merkityksellisimpiin kasvojen ihomuutoksiin.

Yleisiä tulehduksellisia kasvojen ihomuutoksia on lueteltu taulukossa «Tavallisia kasvojen alueen ihomuutoksia.»1, mutta muuten tulehdukselliset muutokset on rajattu tästä kirjoituksesta pois. Vaikka melanooma on kasvojen alueella verraten harvinainen, olemme käsitelleet sitä diagnostiselta ja erotusdiagnostiselta kannalta.

Ihon rakenne ja tehtävät

Iho koostuu kahdesta kerroksesta: uloimpana on pääasiassa keratiinisolukon muodostama orvaskesi l. epidermis ja sen alla sidekudoksinen verinahka l. dermis. Kerrosten välissä on tyvikalvovyöhyke, joka kiinnittää epidermiksen ja dermiksen toisiinsa. Dermiksen alta löytyy runsaasti rasvasolukkoa sisältävä ihonalaiskudos l. subkutis (kuva «»1). Ihossa on runsas verisuonitus ja hermotus, joka aistii lämpöä, kipua, painetta, tärinää ja kutinaa (1). Ihon apuelimiin (adneksaalisiin rakenteisiin) luetaan karvatupet sekä tali- ja hikirauhaset. Ihossa on myös solu- ja vasta-ainevälitteisiä immunologisia suojatekijöitä. Ihon tehtäviin kuuluu mm. suojata kehoa ulkoisilta tekijöiltä, estää tärkeiden kehon ainesosien, erityisesti veden, haihtumista sekä osallistua lämmönsäätelyyn (1, 2).

Kuva 1. Ihon normaali rakenne.

Ikääntyessä iho ohenee, verisuonitus ja hermotus vähenevät, kollageenissa ja elastiinissa tapahtuu muutoksia, talineritys vähenee ja haavojen paraneminen hidastuu (3). Pigmentinmuodostuskyky heikkenee 25–30 ikävuodesta alkaen, minkä seurauksena iho altistuu palamiselle auringossa (4). Monet ihomuutoksetkin yleistyvät iän karttuessa.

Hyvänlaatuiset kasvaimet ja kasvainmaiset muutokset

Melanosyyttiperäiset

Pisama (ephelis)

Pisamat l. teerenpilkut ovat yleisiä etenkin punatukkaisilla henkilöillä, ja ne ovat merkki auringonvalolle herkästi reagoivasta ihotyypistä (2). Pisamat esiintyvät kasvoilla symmetrisesti pieninä, punaruskeina läikkinä (kuva «»2A), ja ne korostuvat kesäisin auringonvalon vaikutuksesta. Iän myötä pisamien määrä vähenee (5). Histologisesti melaniinin määrä epidermiksen tyvisolukerroksessa on normaalia korkeampi (6).

Kuva 2. Pigmenttimuutoksia. A. Pisamat korostuvat kesäaikaan. B. Kesakko muistuttaa kliinisesti rajaluomea. C. Lentigo solaris liittyy auringonvaloaltistukseen. D. Rajaluomi on ihon pinnan tasalla oleva ruskea läiskä. Kuvaus: Kati Hakonen. E. Yhdistelmäluomi on koholla oleva, yleensä tasavärinen muutos. F. Intradermaalinen pigmentitön luomi. G. Kliinisesti epätyypillinen luomi, joka on syytä poistaa (ks. taulukko « Pigmenttimuutosten kliinistä arviointia helpottavia muistisääntöjä: ABCDE ja VARO.»2). H. Lentigo maligna (in situ -melanooma) posken iholla. Kuva: KYS, tapausarkisto. I. Pinnallisesti leviävä melanooma posken iholla (ks. taulukko « Pigmenttimuutosten kliinistä arviointia helpottavia muistisääntöjä: ABCDE ja VARO.»2). J. Nodulaarinen melanooma, jonka vieressä kellertävä rasvaluomi. Kuva: KYS, tapausarkisto.

Kesakko (lentigo simplex)

Kesakko on pieni (halkaisijaltaan usein alle 2 mm), symmetrinen, ovaalinmuotoinen, tasavärinen pigmentoitunut läiskä (kuva «»2B), joka ilmaantuu usein jo lapsuudessa eikä liity auringonvaloaltistukseen (1). Kesakon kohdalla melanosyyttien määrä tyvisolukerroksessa on lisääntynyt (5).

Aurinkokesakko (lentigo solaris, l. senilis, l. actinica)

Lentigo solaris -muutokset esiintyvät yleensä monilukuisina tasavärisinä, ruskeina läikkinä auringonvalolle altistuneella ihoalueella, kuten kasvoissa ja kämmenselässä (kuva «»2C). Niitä ilmaantuu iäkkäämmille henkilöille, usein 50 ikävuodesta ylöspäin (tästä johtuu nimitys lentigo senilis l. vanhuuden kesakko). Aurinkokesakot, kuten pisamatkin, ovat merkkejä altistumisesta UV-säteilylle (auringonvalo, PUVA-hoito) (5). Aurinkokesakko voi joskus herättää epäilyn melanoomasta.

Hyvänlaatuiset melanosyyttiluomet (naevus naevocellularis, n. pigmentosus)

Melanosyyttiluomet ovat neevussolujen (melanosyyteistä peräisin olevia kasvainsoluja) muodostamia kasvaimia, joita tavataan lähes kaikilla ihmisillä (1, 6). Joskus melanosyyttiluomet voivat olla synnynnäisiä, mutta useimmiten ne ilmaantuvat lapsuuden ja nuoruusiän aikana, jolloin puhutaan hankituista melanosyyttiluomista. Näiden pigmenttiluomien kehitykseen kuuluu, että ne "kypsyvät" rajaluomesta yhdistelmäluomeksi, sitten intradermaaliseksi luomeksi ja lopulta vähitellen häviävät; vanhuksilla melanosyyttiluomia onkin vähemmän kuin nuoremmilla (6). Kookkaisiin synnynnäisiin pigmenttiluomiin (läpimitta yli 20 cm) liittyy huomattava (2–7 %) melanoomariski (7, 8). Histologisen ja kliinisen kuvan perusteella eri kehitysvaiheissa olevat pigmenttiluomet voidaan erotella seuraavasti:

Rajaluomi (naevus junctionalis)

Rajaluomet ovat ruskeita, tasaisia läiskiä (kuva «»2D). Kliinisesti rajaluomi ja kesakko voivat muistuttaa erehdyttävässä määrin toisiaan. Histologisesti rajaluomessa nähdään neevussolu- ja melanosyyttikertymiä, jotka sijaitsevat epidermiksen ja dermiksen rajalla (6).

Yhdistelmäluomi (naevus compositus)

Yhdistelmäluomi koostuu sekä epidermiksen ja dermiksen rajalla että dermiksessä sijaitsevista neevussoluista. Yhdistelmäluomi on usein selvästi koholla oleva, yleensä väriltään tasaisen ruskea kasvain (kuva «»2E).

Intradermaalinen luomi (verinahkaluomi, naevus intradermalis)

Intradermaalisen luomen neevussolut sijaitsevat vain dermiksessä. Kliinisesti intradermaaliset luomet ovat koholla ihon pinnasta ja voivat sisältää hyvin vähän tai ei lainkaan pigmenttiä (kuva «»2F). Intradermaalisiin luomiin ei juuri liity pahanlaatuiseksi muuttumisen riskiä.

Verisuoniperäiset

Hemangiooma (haemangioma)

Hemangioomat ovat hyvänlaatuisia verisuonikasvaimia, joita tavataan 10–12 %:lla alle vuoden ikäisistä vauvoista (14). Ne ovat tavallisimpia tytöillä ja keskosilla. Useimmat hemangioomat havaitaan jo ensimmäisten elinviikkojen aikana, ja niissä on tietyt tyypilliset kasvuvaiheet: proliferaatio, involuutio (surkastuminen) ja involoitunut. Hemangioomat paranevat yli 90 %:lla yhdeksään ikävuoteen mennessä (14). Hemangioomat voivat olla pinnallisia, jolloin ne ovat kirkkaanpunaisia ja pinnaltaan lobulaarisia (ns. mansikkahemangiooma) (kuva «»3A). Sijaitessaan syvemmällä dermiksessä tai subkutiksessa ne esiintyvät sinipunertavina kohoumina, joita peittää normaali iho (5). Osa hemangioomista on sekatyyppisiä. Hemangiooma voi olla histologisesti kapillaarinen (mansikka-angiooma) tai kavernoottinen. Verisuoniepämuodostuma, pyogeeninen granulooma, muut harvinaiset verisuonikasvaimet tai melanooma saattavat kliinisesti muistuttaa hemangioomaa.

Kuva 3. Verisuoniperäisiä muutoksia. A. Mansikkahemangiooma lapsen niskan iholla. B. Helakanpunainen kirsikkaluomi vanhuksen leuanalusiholla. C. Hämähäkkiluomia voi ilmaantua raskauden tai maksasairauden seurauksena. D. Laskimolaajentuma on tavallinen alahuulessa.

Kirsikkaluomi (haemangioma senile, Campbell de Morgan spot)

Kirsikkaluomia tavataan useimmilla yli 60-vuotiailla henkilöillä. Ne ovat läpimitaltaan muutaman millimetrin kokoisia, kirkkaanpunaisia ja kupolimaisia kohoumia (kuva «»3B), jotka esiintyvät usein monilukuisina (14). Tavallisimmin niitä ilmenee vartalossa ja yläraajoissa. Histologisesti kirsikkaluomi edustaa kapillaarista hemangioomaa (6). Kirsikkaluomi ei vaadi hoitoa.

Hämähäkkiluomi (naevus araneus, spider angioma)

Hämähäkkiluomi on paikallinen, telangiektaattinen leesio, joka esiintyy tavallisimmin kasvojen, käsivarsien ja ylävartalon iholla. Sitä tavataan usein sattumalöydöksenä lapsilla ja nuorilla aikuisilla (15). Muutoksen keskellä näkyy hieman koholla oleva punainen keskuspiste (arteria), jonka ympärillä on laajentuneita, hämähäkkimäisesti haarautuvia verisuonia (kuva «»3C). Hämähäkkiluomet voivat ilmaantua spontaanisti, mutta taustalla voi olla myös raskaus, hormonaalisen ehkäisyvalmisteen käyttö, kilpirauhasen liikatoiminta tai maksasairaus (14, 15). Lapsilla ja raskauden jälkeen leesio saattaa hävitä (5). Hämähäkkiluomia voidaan hoitaa tarvittaessa esim. laserilla tai kryohoidolla.

Laskimolaajentuma (varix, venous lake)

Laskimo- eli venalaajentumia esiintyy tavallisimmin huulien, korvien ja kasvojen iholla vanhemmilla henkilöillä. Niiden ajatellaan kehittyvän, kun laskimoiden seinämien elastisuus iän myötä heikkenee (16). Kliinisesti laskimolaajentumat ovat tummansinisiä, hieman koholla olevia, pehmeitä tai kiinteitä muutoksia, jotka yleensä vaalenevat painettaessa (kuva «»3D). Histologisesti dermiksessä nähdään joko yksittäinen tai useampi laajentunut laskimo, jonka sisällä saattaa olla veritukos (16). Pieniä laskimolaajentumia voidaan hoitaa nestetyppijäädytyksellä.

Ihon apuelinperäiset

Rasvaluomi (keratosis seborrhoica, verruca seborrhoica, v. senilis)

Rasvaluomet ovat kaikkein tavallisimpia ihon kasvaimia, jotka todennäköisesti johtuvat karvatupen keratinosyyttien proliferaatiosta (17). Ne esiintyvät vain karvoitetulla iholla, tyypillisesti kasvoissa, kaulalla ja vartalolla. Kliinisesti rasvaluomet ovat tarkasti ympäristöstään rajautuvia makuloita, papuloita tai plakkeja, joiden väri on yleensä vaaleanruskea mutta voi vaihdella vaaleankellertävästä tummanruskeaan, jopa mustaan (kuvat «»4A ja B). Tämän vuoksi ne saattavat muistuttaa pigmentoitunutta tyvisolusyöpää tai jopa melanoomaa (5). Trauma tai tulehdus voi muuttaa rasvaluomen kliinistä kuvaa. Rasvaluomi muuttuu usein verrukoottiseksi tai polypoottiseksi ja saattaa tällöin muistuttaa syylää (kuva «»4C). Tunnusteltaessa muutos voi tuntua rasvaiselta tai vahamaiselta, ja sen pinta murenee herkästi (5). Rasvaluomia ("vanhuudenluomia") tavataan tyypillisesti yli 30-vuotiailla, ja niiden määrä lisääntyy iän myötä. Toisinaan myös raskaus, tulehduksellinen ihotauti tai pahanlaatuisuus voi aiheuttaa rasvaluomien proliferaation (14). Useimmiten diagnoosi tehdään kliinisesti eikä biopsiaa tarvita. Myöskään hoitoa ei yleensä tarvita, mutta esteettisesti häiritsevät rasvaluomet voidaan poistaa nestetyppijäädytyksellä, kyretoimalla tai kauhaamalla (1).

Kuva 4. A. Epätasainen väri ja muoto ovat tavallisia rasvaluomissa. B. Rasvaluomi on yleensä tarkkarajainen. Voimakkaasti pigmentoituneena se voi herättää epäilyn melanosyyttiperäisestä muutoksesta. C. Syylää muistuttavia rasvaluomia.

Talirauhashyperplasia (hyperplasia sebaceus)

Talirauhashyperplasia on karvatuppea ympäröivien talirauhasten liikakasvua (5). Kliinisesti kyseessä on yksittäinen tai monilukuinen kellertävä, toisinaan telangiektaattinen papula, jonka keskellä näkyy tavallisesti painanne (kuva «»5). Talirauhashyperplasioita esiintyy yleensä kasvojen keski- tai yläosassa – nenän, poskien ja otsan iholla. Joskus talirauhashyperplasiat sijaitsevat helminauhamaisesti. Erotusdiagnostisesti on muistettava, että yksittäinen talirauhashyperplasia voi muistuttaa tyvisolusyöpää (14).

Kuva 5. Talirauhashyperplasia saattaa muistuttaa tyvisolusyöpää.

Syringooma

Syringoomien ryhmään kuuluu erilaisia hyvänlaatuisia hikirauhaskasvaimia (5). Kliinisesti ne ovat ihonvärisiä, pieniä kohoumia (kuva «»6). Syringoomat esiintyvät yleensä monilukuisina ja sijaitsevat tavallisesti silmien ympärillä, erityisesti alaluomissa, tai kaulan iholla. Syringoomat eivät vaadi hoitoa muutoin kuin kosmeettisessa mielessä (14).

Kuva 6. Syringoomat ovat hikirauhasperäisiä kasvaimia.

Tesmä (luufinni, milium)

Miliumit ovat pieniä, läpimitaltaan 1–2 millimetrin kokoisia vaaleankellertäviä papuloita, jotka ovat peräisin joko karvatupesta ja talirauhasyksiköstä tai hikirauhasista (6). Niitä esiintyy kasvojen iholla kaikenikäisillä (kuva «»7). Toisinaan miliumit kehittyvät trauman, kuten haavauman, tai rakkuloivan taudin seurauksena (14). Histologisesti ne ovat pieniä epidermoidikystia.

Kuva 7. Miliumit esiintyvät tyypillisesti silmien ympärillä.

Sidekudosperäiset

Ihopolyyppi (polypus fibroepithelialis, skin tag)

Fibroepiteliaaliset polyypit ovat usein multippeleina esiintyviä, läpimitaltaan 1–10 millimetrin kokoisia, kannallisia, pehmeitä, usein jonkin verran hyperpigmentoituneita iholeesioita (kuva «»8). Niitä tavataan yleisesti kaulan ja kainaloiden iholla tai silmien ympärillä keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla henkilöillä. Toisinaan ihopolyyppi saattaa infarktoitua spontaanisti, jolloin sen väri tummuu (15). Ihopolyyppeja voidaan poistaa kosmeettisista syistä.

Kuva 8. Fibroepiteliaaliset polyypit ovat tavallisia kaulan iholla keski-ikäisillä ja vanhemmilla henkilöillä.

Fibroottinen papula

Fibroottinen papula on pieni, halkaisijaltaan muutaman millimetrin kokoinen ja pinnaltaan kiiltävä. Se esiintyy tyypillisesti kasvoilla, tavallisimmin nenän iholla (kuva «»9). Fibroottisia papuloita tavataan aikuisilla, ja ne saattavat muistuttaa pientä luomea tai tyvisolusyöpää (5). Histopatologisessa tutkimuksessa nähdään kollageenin kiertymistä adneksaalisten rakenteiden ympärille. Lisäksi usein esiintyy fibroblastiproliferaatiota ja lievästi laajentuneita, ohutseinämäisiä verisuonia; fibroottinen papula luokitellaankin angiofibroomiin (15). Mikäli kliininen diagnoosi ei ole varma, fibroottinen papula on syytä poistaa ja tutkia mikroskooppisesti.

Kuva 9. Fibroottinen papula nenän iholla. Se muistuttaa pientä luomea.

Ksantelasma (xanthelasma palpebrarum)

Ksantoomat ovat kellertäviä tai kellertävänoransseja, pehmeitä ja laakeita rasvakertymiä. Kun ne esiintyvät silmäluomissa, niitä kutsutaan ksantelasmoiksi (kuva «»10) (18). Ne saavat alkunsa, kun lipoproteiineja pääsee verisuonten seinämien läpi kudokseen; siellä lipidimateriaali joutuu makrofagien fagosytoimaksi, jolloin syntyy ns. vaahtosoluja (5). Noin puolella ksantelasmapotilaista esiintyy hyperkolesterolemiaa (5, 14), mutta ksantelasmat eivät usein häviä, vaikka kolesteroliarvoja alennettaisiin lääkityksen avulla (6). Erityisesti nuorilla tai henkilöillä, joilla on perheessä hyperlipidemiaa, ksantelasma voi olla merkki lipidiaineenvaihdunnan häiriöstä.

Kuva 10. Ksantelasmat voivat olla merkki lipidiaineenvaihdunnan häiriöstä.

Syöpävaaraa lisäävät ja pahanlaatuiset muutokset

Aktiininen keratoosi (aurinkokeratoosi, keratosis actinica, k. solaris, k. senilis), Bowenin tauti (Morbus Bowen) ja okasolusyöpä l. levyepiteelikarsinooma (carcinoma spinocellulare, c. squamocellulare)

Aktiininen keratoosi (AK) on syöpävaaraa lisäävä, histologisesti dysplastinen muutos, jota ilmenee auringonvalolle eniten altistuneilla ihoalueilla (19). Huulenpunalla (tavallisimmin alahuulessa) esiintyessä sitä kutsutaan aktiiniseksi keiliitiksi tai solaarikeiliitiksi. Aktiinisen keratoosin riskiryhmiä ovat iäkkäät henkilöt, vaalean ihotyypin omaavat sekä pitkäaikaisesti UV-säteilylle altistuneet. Aktiininen keratoosi on punoittava läiskä, jonka pinnalla näkyy hilseilevää keratiinia (kuva «»11A). Mikäli hilsekerros on paksu, muutos saattaa olla tuumorimainen ja väriltään kellertävä. Joskus AK voi näyttää pigmentoituneelta. AK:n esiintyessä huulessa huulenpunan ja ihon raja muuttuu yleensä epäselväksi (16), ja AK ilmenee atrofisina, erosiivisina tai vaaleina hilseilevinä alueina. Ajan mittaan voi kehittyä myös leukoplakiaa ja kroonista haavaumaa (kuva «»11B).

Osa AK:ista kehittyy karsinooma in situ -muutoksiksi (Bowenin tauti) ja okasolusyöviksi. Yksittäinen AK muuttuu pahanlaatuiseksi vuoden sisällä 0,025–16 prosentin todennäköisyydellä (19); huulen alueella keskimäärin 6–10 % AK:ista kehittyy okasolusyöviksi (16). Okasolusyövän ja sen esiasteiden riskiä lisää immunosuppressio esim. elinsiirtopotilaalla. Bowenin tauti ilmenee tavallisimmin yksittäisenä punoittavana, tarkkarajaisena, hilseilevänä, rupeutuvana ja hitaasti kasvavana läiskänä kasvoilla. Myös okasolusyöpää esiintyy eniten kasvojen iholla, tyypillisesti korvalehden reunassa tai alahuulessa. Se on aluksi pieni papula tai paksumpi, karstainen AK:ta muistuttava muutos, joka voi kehittyä vallireunaiseksi haavaumaksi tai kyhmymäiseksi kasvaimeksi (kuva «»11C). Alahuulessa okasolusyöpä voi ilmetä myös pienenä, huonosti paranevana ja vertavuotavana fissuurana tai eroosiona. Okasolusyövän ennustetaan tulevaisuudessa olevan nopeimmin lisääntyvä ihosyöpätyyppi (19). Vuonna 2010 Suomessa todettiin 1 385 uutta ihon okasolusyöpätapausta (naisilla 644 ja miehillä 741) (ylilääkäri Risto Sankila, Suomen Syöpärekisteri, henkilökohtainen tiedonanto). Yli puolet okasolusyövistä löydetään kasvojen iholta (11).

Aktiinisen keratoosin diagnoosi perustuu usein pelkkään kliiniseen kuvaan, ja hoitona on tällöin usein nestetyppijäädytys. Mikäli diagnoosi on epävarma, muutoksesta tulee ottaa koepala (1). Aktiinisen keiliitin hoitona voi toimia nestetyppijäädytyksen lisäksi mm. kirurginen ekskisio (ns. lipshave), laserpoisto, paikallinen lääkitys (esim. imikimodi) tai fotodynaaminen hoito (16). Edellä mainitut hoidot soveltuvat myös Bowenin tautiin. Okasolusyöpä puolestaan hoidetaan kirurgisesti. On myös tärkeää valistaa potilasta auringolta suojautumisen tärkeydestä ja huolehtia jatkoseurannasta (20).

Kuva 11. A. Aktiininen keratoosi on hilseilevä, punertava läiskä. Koska AK on syöpävaaraa lisäävä muutos, se tulisi hoitaa. B. Aktiininen keiliitti voi ilmetä alahuulen pitkäaikaisena rupeutuvana, atrofisena ja leukoplakisena muutoksena. C. Okasolusyöpä: vallireunainen, krooninen haavauma.

Tyvisolusyöpä (basaalisolukarsinooma, basaliooma)

Ihon tyvisolusyöpä on basaloidien keratinosyyttien muodostama kasvain, jonka ajatellaan olevan peräisin epidermiksestä. Tyvisolusyöpä kehittyy aiemmin terveeseen ihoon. Tyvisolusyöpä on yleistynyt Suomessa tasaisesti viimeisten hieman alle viidenkymmenen vuoden (1964–2010) aikana: miehillä ilmaantuvuus on lisääntynyt noin 10-kertaisesti ja naisilla noin 8-kertaisesti (21). Uusia ihon tyvisolusyöpiä diagnosoitiin v. 2010 yhteensä 8 027 (naisilla 4 301 ja miehillä 3 726), mutta kaikkiaan basalioomia poistetaan vuosittain arviolta noin 14 000 (ylilääkäri Risto Sankila, Suomen Syöpärekisteri, henkilökohtainen tiedonanto). Vajaa puolet basalioomista todetaan kasvojen iholla (11). Tyvisolusyövän yleistyminen johtuu osittain eliniän noususta, osittain lisääntyneestä auringonvaloaltistuksesta (22). Muita tärkeitä riskitekijöitä ovat UV-valolaitteiden käyttö (joko rusketustarkoituksessa tai ihotautien hoidossa), ionisoiva säteily ja immunosuppressio (5). Aiemmin tyvisolusyövän sairastaneilla on kohonnut riski saada uusi tyvisolusyöpä tai melanooma (14). Tyvisolusyövän ennuste on erinomainen, koska se ei juuri koskaan muodosta etäpesäkkeitä.

Kliinisesti tyvisolusyöpä esiintyy monimuotoisena, ja sillä on lukuisia eri alatyyppejä. Tyvisolusyövän tavallisimpia variantteja ovat nodulaarinen (noduloulseratiivinen), pinnallinen sekä morfeaforminen (sklerosoiden eli arpimaisesti kasvava) (1). Noin 60 % tyvisolusyövistä on nodulaarista tyyppiä. Nodulaarinen tyvisolusyöpä on kliinisesti koholla oleva, hieman läpikuultava papula tai nodulus, jossa nähdään telangiektasiaa (kuva «»12A). Edetessään nodulaarinen tyvisolusyöpä esiintyy kraatterimaisena leesiona, jonka reunat ovat koholla ja jonka keskellä on haavauma (kuvat «»12B ja C). Noin 2–5 %:ssa tyvisolusyövistä on pigmenttiä (pigmentoitunut tyvisolusyöpä), ja silloin se saattaa muistuttaa nodulaarista melanoomaa (14) (kuva «»12D). Pinnallinen tyvisolusyöpä ilmenee usein punoittavana läikkänä tai ohuena plakkina, joka saattaa näyttää aktiiniselta keratoosilta tai ekseemaläiskältä. Siihen voi liittyä myös atrofisia ja hypopigmentoituneita alueita sekä pigmentaatiota. Pinnallinen tyvisolusyöpä kasvaa yleensä horisontaalisesti, mutta hoitamattomana se voi invasoida syvemmälle. Morfeaforminen tyvisolusyöpä on kliinisesti litteä, hieman atrofinen tai plakkimainen, diffuusi, epätarkkarajainen leesio, joka saattaa erehdyttävästi muistuttaa arpea tai morfeaa (paikallista sklerodermaa) (kuva «»13). Tavallisesti leesio on induroitunut ja väriltään punainen tai vaalea, ja siihen voi liittyä telangiektasiaa. Morfeaformisen tyvisolusyövän hoito saattaa viivästyä sen huomaamattomuuden vuoksi, ja siksi ennuste on huonompi kuin nodulaarisessa tyypissä (23).

Kuva 12. Tyvisolusyövissä esiintyviä kliinisiä piirteitä: telangiektasia (A), reunavalli (B), haavauma (C) ja pigmentoituminen (D).

Kuva 13. Arpimainen (morfeatyyppinen) tyvisolusyöpä saattaa olla varsin huomaamaton. Kuva: Raimo Suhonen.

Lopuksi

Yleensä kasvojen ihomuutokset ovat hyvänlaatuisia, ja ne voidaan usein diagnosoida kliinisen kuvan perusteella. Mikäli diagnoosi on epävarma, muutoksesta on syytä ottaa koepala tai se kannattaa poistaa kokonaan histopatologista tutkimusta varten. Pahanlaatuiseen muutokseen viittaavia piirteitä ovat mm. haavautuminen, nopea kasvu tai ilmaantuminen ja kirjava väri. Ihomuutosten arvioinnissa tulee huomioida myös potilaan ikä, altistuminen UV-säteilylle, yleissairaudet, lääkitykset (mm. immunosuppressiiviset lääkkeet) ja tupakointi.

Ihomuutosten diagnosointi ja hoito kuuluvat ensisijaisesti perusterveydenhuollon tehtäviin, mutta muun muassa pahanlaatuisten kasvainten ja laajojen verisuonikasvainten hoito ovat erikoissairaanhoidon vastuulla. Kosmeettisesti häiritsevien mutta hyvänlaatuisten kasvojen ihomuutosten, kuten pigmenttiluomien ja rasvaluomien, poisto tehdään yleensä yksityissektorilla.

Hammaslääkärillä on mahdollisuus toimia potilaansa terveyden edistämiseksi, kun hän opettelee tunnistamaan tavallisimmat kasvojen ihomuutokset ja lähettää tarvittaessa potilaan yleislääkärille tai ihotautilääkärille muutoksen jatkoarviointia varten. Ihotautien itseopiskeluun sopivaa materiaalia löytyy nykyisin useilta nettisivustoilta, joita luetellaan alla.

Suhonen R. Ihotauti.net.http://www.ihotauti.net/

Dermatlas. Dermatology Image Atlas. http://www.dermatlas.com

DermIS. Dermatology Information System. http://dermis.multimedica.de

Dermnet. Skin Disease Image Atlas. http://www.dermnet.com

Global Skin Atlas. http://www.globalskinatlas.com

Common skin lesions of the face

Dentists are in an excellent position to observe the facial skin lesions of their patients. Most of these lesions are harmless, but premalignant or malignant changes or signs of systemic disease can occasionally be found on the facial skin.

Many premalignant and malignant skin lesions are associated with aging and chronic exposure to sunlight, and the incidence of such lesions is expected to increase. Therefore dentists need to be aware of and recognize the common facial skin lesions and be able to refer their patients for further evaluation.

Most skin lesions can be diagnosed and treated in primary health care. Malignant lesions and unusual conditions such as large arteriovenous malformations are normally referred to a hospital for evaluation and treatment.

In this paper, we present common skin lesions of the face, with the exclusion of inflammatory conditions. Melanoma, for example, is a relatively rare malignancy of the skin. Because many benign lesions may mimic melanoma clinically, we discuss melanoma briefly from the standpoint of differential diagnosis.