Onko oikein korjata tai paikata vanhoja yhdistelmämuovitäytteitä?

On monenlaisia kliinisiä tilanteita, joissa vanhan muovitäytteen korjaus tai laajentaminen vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta. Näin on esimerkiksi silloin, kun hampaassa tai täytteessä on pieni murtuma, kun täytteen lähellä ilmenee attritiota tai eroosiota tai kun kyseessä on endodonttisen hoidon jälkeinen lopullinen täyte. Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa tehdyssä tutkimuksessa, jossa oli mukana 197 hammaslääkäriä ja joka kattoi yhteensä 9 500 viallista täytettä, osoittautui, että 25 % täytteistä oli korjattu ja loput vaihdettu kokonaan (1). Useimmiten korjattuja täytteitä olivat poskihampaiden muovitäytteet – erityisesti sellaiset, joiden historian hammaslääkäri tunsi, koska oli itse laittanut ne (1). Korjaamisen etuja verrattuna koko täytteen vaihtamiseen ovat lyhyempi hoitoaika, pienemmät hoitokustannukset ja kudoksen säästyminen. On osoitettu, että porattaessa pois olemassa olevia täytteitä menetetään tervettä hammasainesta. Menetys on muovitäytettä poistettaessa 2,5 kertaa suurempi kuin amalgaamitäytettä poistettaessa, sillä muovitäytteen rajoja on vaikeampi arvioida (2). Korjaaminen pidentää muovitäytteen elinkaarta. Kahta muovitäyteainetta koskeneessa pitkäaikaistutkimuksessa todettiin, että kaikkiaan 30 % täytteistä vaihdettiin 22 vuoden aikana; kuitenkin niiden täytteiden osalta, jotka korjattiin pienten vikojen ilmetessä, vaihtamisprosentti oli vain 15 % (3). Eräässä tutkimuksessa vertailtiin korjattujen ja vaihdettujen täytteiden laatua. Neljän vuoden jälkeen vaihdettujen täytteiden laatu oli parempi kuin korjattujen, mutta kummassakaan ryhmässä täytteitä ei ollut tarvetta vaihtaa (4).

Uuden ja vanhan muovin välille ei tavallisesti voi saada syntymään suoraa kemiallista sidosta. Sekä passiivinen jälkikovetus, joka parantaa muovin konversiota, että kovettamattomien monomeerien vuotaminen (niin sanotut jäännösmonomeerit) saavat aikaan sen, että vanhassa muovissa ei ole tarpeeksi funktionaalisia monomeerejä. Vanha muovi on sitä paitsi veden kyllästämää, mistä on seurauksena alhainen pintajännite ja huono sidos resiiniin. Useissa laboratoriotutkimuksissa on selvitetty, miten vanhaa ja uutta muovia voisi yhdistää. NIOMin tekemässä tutkimuksessa todettiin, että kestävän sidoksen luominen vanhan ja uuden muovin välille edellyttää sidosainejärjestelmän käyttämistä. Sekä kolmivaiheiset etsaa ja huuhdo -sidosaineet että kaksivaiheiset itse-etsautuvat tuotteet sopivat tähän tarkoitukseen (5). Myös sitä, miten vanhan muovin pintaa olisi paras käsitellä, on tutkittu (6). Viimeksi mainitussa tutkimuksessa todettiin, että muovityyppi ja täytehiukkasten määrä vaikuttivat siihen, millainen pintakäsittely on sopivin: hiekkapuhallus sopii parhaiten kvartsipitoiselle hybridimuoville ja fluorivetyhappokäsittely nanohybridimateriaaleille, kun taas mikrohybridimateriaalien tapauksessa pintakäsittelyllä ei ollut suurta merkitystä (6). Fluorivetyhapon käyttämistä suunsisäisesti ei kuitenkaan suositella sivuvaikutusriskin takia (7). Vanha muovipinta on hyvä silanoida, jotta saadaan aikaan luja sidos (8) – vaikka yksittäiset tutkimukset eivät tätä vahvistakaan (9). On tärkeää käyttää juuri valmistettua silanointiseosta, koska seos yleensä menettää tehonsa varastoinnin aikana.

Yhteenvetona voidaan todeta, että vanhan muovitäytteen korjaaminen tai laajentaminen on kliinisesti asianmukainen hoitomuoto. Korjaaminen kannattaa, jos jäljelle jäävän täytteen määrä on suurempi kuin korjattavan tai lisättävän täytteen ja jos uusi täyte saadaan kiinnittymään vanhaan hyvin. Laboratoriotutkimusten tulosten perusteella näyttää siltä, että vanhan muovin pinnan karhentaminen timanttiporaa käyttämällä tuottaa paremman mikromekaanisen kiinnityksen. Vanhaan täytteeseen kannattaa myös tehdä sopiva uurre makromekaanisen kiinnityksen aikaansaamiseksi. Lisäksi suositellaan silanointia juuri valmistetulla silaaniseoksella sekä sidostamista dentiiniin.

Käännös: Juha-Matti Auvinen

Kuva 1. Hammas 37, jossa on distobukkaalisen kuspin murtuma. Tässä tapauksessa täytteen laajentaminen on sopiva hoito. Kuva: © Frode Staxrud.

Kirjallisuutta

1. Gordan VV, Riley JL III, Geraldeli S, Rindal DB, Qvist V, Fellows JL. ym. Repair or replacement of defective restorations by dentists in The Dental Practice-Based Research Network. J Am Dent Assoc 2012; 143(6): 593–601.
2. Krejci I, Lieber CM, Lutz F. Time required to remove totally bonded tooth-colored posterior restorations and related tooth substance loss. Dent Mater 1995; 11(1): 34–40.
3. Demarco FF, Corrêa MB, Cenci MS, Moraes RR, Opdam NJ. Longevity of posterior composite restorations: not only a matter of materials. Dent mater 2012; 28(1): 87–101.
4. Fernández EM, Martin JA, Angel PA, Mjör IA, Gordan VV, Moncada GA. Survival rate of sealed, refurbished and repaired defective restorations: 4-year follow-up. Braz Dent J 2011; 22(2): 134–9.
5. Staxrud F, Dahl JE. Role of bonding agents in the repair of composite resin restorations. Eur J Oral Sci 2011; 119(4): 316–22.
6. Loomans BA, Cardoso MV, Roeters FJ, Opdam NJ, De Munck J, Huysmans MC. ym. Is there one optimal repair technique for all composites? Dent Mater 2011; 27(7): 701–9.
7. Selmer-Hansen P. Flussyre - effekter på biologisk vev. Nor Tannlegeforen Tid 2012; 122: 272–5.
8. Lung CY, Matinlinna JP. Aspects of silane coupling agents and surface conditioning in dentistry: an overview. Dent Mater 2012; 28(5): 467–77.
9. Ozcan M, Corazza PH, Marocho SM, Barbosa SH, Bottino MA. Repair bond strength of microhybrid, nanohybrid and nanofilled resin composites: effect of substrate resin type, surface conditioning and ageing. Clin Oral Investig 2012 Oct 19. [Epub ahead of print].