Hammaslääkärien työhyvinvointi Suomessa – 11 vuoden seuranta

Työn vaatimusten ja voimavarojen -malli viitekehyksenä

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on alusta lähtien sovellettu kokonaisvaltaisesti työhyvinvointia tarkastelevaa työn vaatimusten – työn voimavarojen (TV-TV) -mallia (1, 2, 3). Sen avulla on mahdollista kartoittaa sekä hammaslääkärin työn kuluttavia ja työkykyä heikentäviä että työn vahvistavia ja motivoivia hyvään työtoimintaan johtavia piirteitä.

TV-TV-mallin mukaisesti olemme olettaneet ja hammaslääkäreitä koskeneella tutkimuksella myös osoittaneet (4), että työhyvinvointi on kahdesta, osittain itsenäisestä prosessista rakentuva kokonaisuus (kuvio «»1).

Kuva 1. Työn vaatimusten – työn voimavarojen (TV-TV) malli (1, 16).

Työuupumuksella ja myönteisellä työhyvinvoinnin tilalla, työn imulla, on keskenään erilaisia syitä ja seurauksia. Hammaslääkärien työssä on erilaisia kuormitustekijöitä, työn vaatimuksia (työn määrä ja aikataulut, asiakastyön emotionaalinen kuormittavuus, fyysiset rasitustekijät jne.), jotka verottavat hyvinvointia ja voivat aiheuttaa työuupumusoireilua: uupumusasteista väsymystä, kyynistynyttä asennetta työhön sekä heikentynyttä ammatillista itsetuntoa. Hammaslääkärien työuupumus ennustaa pitkällä aikavälillä suurempaa masennusoireilua ja vähäisempää tyytyväisyyttä elämään (5).

Toisaalta työn erilaiset voimavarat, kuten kliininen autonomia, työn kehittävyys ja monipuolisuus, hyvä johtaminen, arvostus ja palaute sekä kokemus työn tuloksista, mahdollistavat työn vaatimusten kohtaamisen. Voimavarat energisoivat ja edistävät työn imua. Työn imulla tarkoitetaan myönteistä tunne- ja motivaatiotilaa, jota luonnehtivat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen. Tarmokkuus on kokemusta energisyydestä, halua panostaa työhön, sinnikkyyttä ja ponnistelun halua myös vastoinkäymisiä kohdatessa. Omistautuminen on kokemuksia merkityksellisyydestä, innokkuudesta, inspiraatiosta, ylpeydestä ja haasteellisuudesta työssä. Uppoutumista luonnehtivat syvä keskittyneisyyden tila, paneutuneisuus työhön, ajan nopea kuluminen ja näistä koettu nautinto.

Työn imun myönteiset seuraukset voivat näkyä suun terveydenhuollon työpaikoilla esimerkiksi työhön sitoutumisen vahvistumisena ja parempana työn tuottavuutena (6). Työn imu ennustaa – päinvastoin kuin työuupumus – vähäisempää masennusta ja suurempaa tyytyväisyyttä elämässä (5). Työn imu vaikuttaa myönteisesti myös työn ja muun elämän väliseen tasapainoon (7).

Tuoreen tutkimuksemme (8) mukaan hammaslääkärien työn imu on varsin pysyvää: seitsemän vuoden seurantajaksolla työn imusta pystyttiin erottelemaan pysyvä osuus, joka vaihteli 69–77 %:n välillä sekä vaihteleva osuus (23–31 %). Tämä tarkoittaa, että työn imu on ollut varsin pysyvää isoista 2000-luvun muutoksista huolimatta. Toisaalta tulos kertoo, että työn imun taso voi myös muuttua ja sitä on mahdollista lisätä. Tutkimuksen perusteella työn imun myönteistä muutosta edistää se, että voimavaroja on tarjolla säännöllisesti osana jokaista työpäivää. Työn voimavaroista (esimiehen tuki, työroolien selkeys, myönteinen ja uudistushakuinen ilmapiiri) noin puolet oli pysyvää ja puolet muutoksille alttiita.

Hammaslääkärien työolojen kehittämisen näkökulmasta on tärkeää kartoittaa sekä työn epäkohtia että työn ja työyhteisön voimavaroja. Ongelmakohtien lisäksi on oleellista tunnistaa niitä työn puolia, jotka toimivat hyvin, sillä vahvuudet ja voimavarat motivoivat ja auttavat kohtaamaan muutoksia ja kuormitusta. Vaikka työn vaatimuksia olisikin vaikea muuttaa, voi olla mahdollista vahvistaa työn voimavaroja.

Suomalaiset hammaslääkärit vuonna 2014

Täsmälleen samoin kuin vuoden 2010 tutkimuksessa, osallistuneista 73 % oli naisia ja 27 % miehiä. Julkisella sektorilla (JS) naisten osuus oli 80 % ja yksityisellä (YS) 62 %. Vastanneiden ikäjakauma oli hyvin laaja: 24-vuotiaasta 80-vuotiaaseen. Keski-ikä oli 50,5 (2010: 49,3 vuotta), ja työvuosia oli kertynyt keskimäärin 23,8 (2010: 23 vuotta). Muutokset keskiarvoissa heijastanevat ammattikunnan lievää ikääntymistä.

Peräti 82 % ilmoitti olevansa avio- tai avoliitossa. Lisäksi lähes puolella oli kotona asuvia lapsia. Siviilisäädyn ja lasten osalta julkisen ja yksityisen sektorin hammaslääkärit eivät tutkimuksen perusteella eroa toisistaan.

Tutkimukseen osallistuneista 94 % teki kliinistä työtä. Päätoimessaan julkisella sektorilla toimi 59 % (enemmistö terveyskeskuksissa eli 53 % kaikista tutkimukseen osallistuneista) ja yksityisellä 41 % (enemmistö itsenäisinä ammatinharjoittajina eli 17 % kaikista vastaajista). Osallistuneiden jakautuminen eri sektoreihin oli pitkälti sama kuin edellisessä tutkimuksessa.

Vastanneista 75 % oli kokopäivätyössä, 14 % työskenteli osa-aikaisesti (kolme %-yksikköä useampi kuin 2010) ja 3 % (2010: 4 %) oli osa-aikaeläkkeellä. Määräaikaiset työsuhteet ovat edelleen melko harvinaisia hammaslääkäreillä (JS 11 % ja YS 2 %), sillä 92 % toimi vakinaisluonteisessa työssä.

Hammaslääkäreistä enemmistö (69 %) on pysynyt samassa työpaikassa koko työuransa. Julkisen sektorin hammaslääkäreistä 31 % ja yksityisen 34 % ilmoitti joskus vaihtaneensa työpaikkaa. Keskimäärin viimeisestä työpaikan vaihdosta oli kulunut 12 vuotta. Yleisimmät syyt työpaikan vaihtamiseen olivat perhesyyt (24 %) sekä yhtäältä poistyöntävät tekijät (tyytymättömyys edelliseen työpaikkaan 18 %) ja toisaalta vetovoimatekijät (uuden työn kiinnostavuus ja monipuoliset tehtävät 18 %). Vain 6 % ilmoitti vaihtaneensa työpaikkaa parempien ansiomahdollisuuksien takia.

Varsinaisissa esimiestehtävissä (useammalle kuin yhdelle henkilölle) toimi 17 % julkisen ja 34 % yksityisen sektorin hammaslääkäreistä. Kuten neljän vuoden takaisessa tutkimuksessa yksin vailla hoitajaa toimi 11 % yksityissektorin ja 1 % julkisen sektorin tutkituista. Hammaslääkärikollegoja samassa toimipisteessä oli 92 %:lla julkisen ja 74 %:lla yksityisen sektorin hammaslääkäreistä. Suurin osa hammaslääkäreistä kuului siis ainakin pieneen työyhteisöön, jossa oli myös kollegoja.

Julkisella sektorilla työviikon pituus oli keskimäärin 34,0 (2010: 34,8) tuntia ja yksityissektorilla 28,8 (2010: 30,8) tuntia. Päätyön viikkotyötuntien maksimi oli julkisella sektorilla 60 ja yksityisellä 56 tuntia. Pisin päätoimen työviikko oli yliopistoissa (37,1 t), ja lähelle sitä tulivat terveyskeskusten ja sairaaloiden työajat (molemmissa 34,3 t). Yksityisellä sektorilla keskimäärin muita jonkin verran pidempiä työviikkoja tekivät työsuhteessa itsenäisessä asemassa toimivat (30,7 t) ja työvoimaa vuokraavan yrityksen palveluksessa toimivat. Sivutöissä keskimääräiset viikkotuntimäärät olivat 5,5 (JS) ja 6,4 (YS). Sivutöitä kertoi tekevänsä 23 % julkisen ja 17 % yksityissektorin hammaslääkäreistä.

Potilaskäyntejä päivässä oli keskimäärin 11,1 (JS; 11,9 v. 2010) ja 10,7 (YS; 11,3) ja yhden potilaskäynnin kesto oli keskimäärin 33 (JS) ja 36 (YS) minuuttia, kuten vuonna 2010. Näyttäisi siis siltä, että viikoittainen työaika ja potilaskäyntien määrä ovat hieman vähentyneet molemmilla sektoreilla, mutta yhden potilaskäynnin kesto on ennallaan.

Työn vaatimuksissa ei isoja muutoksia – nuoret osin lujilla

Tutkimuksessamme on kartoitettu kymmentä hammaslääkärien työn keskeistä vaatimusta (kuormitustekijää); kutakin useammalla kysymyksellä luotettavan kokonaiskuvan saamiseksi. Ne koskivat muun muassa työn määrää (kiire, liikaa töitä jne.), laatua (mm. virheiden tekemisen riski), potilastyötä (eri tavalla hankalat asiakkaat), taloudellista toimeentuloa, työn ja muun elämän välisiä ristiriitoja sekä työpaikan muutoksia.

Useimmat hammaslääkärien työn vaatimukset olivat keskimäärin säilyneet ennallaan. Samoin sektorien väliset erot työn vaatimuksissa olivat säilyneet huomattavina ja osin jopa lievästi kasvaneet neljän vuoden aikana (kuvio «»2).

Kuva 2. Hammaslääkärien työn vaatimukset julkisella ja yksityisellä sektorilla 2014.

Sektorien väliset erot näkyivät selvemmin työn kuormitustekijöissä kuin työn voimavaroissa (eli vahvuuksissa). Molemmilla sektoreilla työn kiireet ja aikapaineet olivat pysyneet muuttumattomina: yksityisellä sektorilla keskimäärin vähäisinä ja julkisella kohtuullisen suurina. Esimerkiksi julkisella sektorilla 44 %, mutta yksityisellä vain 11 %, koki usein, ettei aikaa ollut tarpeeksi saada työt tehdyksi. Sen sijaan potilastyössä hankalat asiakkaat (esim. sanallisesti tai fyysisesti aggressiiviset potilaat) kuormittivat aiempaa useammin molemmilla sektoreilla, vaikkakin julkisella sektorilla selvästi yksityistä enemmän.

Taitonsa riittämättömiksi joidenkin hammashoitoa koskevien ongelmien ratkaisemiseen koki julkisen sektorin hammaslääkäreistä 25 % eli useampi kuin aiemmissa tutkimuksissa 2000-luvulla ja yksityissektorillakin 14 %. Toisaalta erilaisten muutosten vaikutus työhön oli nyt aiempaa vähäisempää, ja ilmeisesti ammattikunnan ikääntymisen myötä työn nähtiin kuormittavan muuta elämää aiempaa vähemmän.

Aiempien tutkimusten tavoin ainoastaan työn heikko taloudellinen palkitsevuus oli yksityisellä sektorilla julkista merkittävämpi kuormitustekijä. Silti yksityissektorillakin vain 8 % (2010 saman verran, 2006: 10 %) ilmoitti henkilökohtaisen taloudellisen epävarmuuden merkittäväksi kuormitustekijäksi (4 % JS).

Hammaslääkärien työ voi olla paitsi henkisesti myös fyysisesti rasittavaa. Vuonna 2014 useampi kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla ilmoitti, että vaikeat ja epämukavat asennot kuormittivat työssä paljon: 55 % (JS) ja 43 % (YS).

Monet työn vaatimukset koettiin jonkin verran lievimpinä mitä iäkkäämpi – ja kokeneempi – hammaslääkäri oli. Alle 36-vuotiailla erityisesti työn laadullinen ja potilastyön kuormittavuus -indeksit olivat muita ikäryhmiä korkeammalla. Potilastyön kuormittavuus viittaa sanallisesti ja fyysisesti aggressiivisten, kohtuuttomien tai vaativien, tiettyjen lasten, vieraista kulttuureista tulevien ja eri asenteet terveydenhuoltoon omaavien asiakkaiden hoitamiseen. Myös työn laadullinen kuormittavuus, esimerkiksi riittämättömät taidot joissakin tilanteissa, virheiden tekemisen riski ja vastuu potilaan suun tilanteesta koskee suoraan kliinistä työtä. Vuoden 2010 tutkimuksessa havaittiin, että alle 36-vuotiailla esiintyi muita enemmän työuupumusoireita ja erityisesti kyynistynyttä asennoitumista potilaisiin, mitä voi pitää suojamekanismina hankalissa työtilanteissa (9).

Terveydenhuollossa lisääntynyt potilaiden henkilöstöön kohdistuva väkivalta ei edelleenkään koske hammaslääkäreitä. Potilaiden fyysinen väkivalta oli varsin poikkeuksellista, sillä vain 0,8 % (N = 19) hammaslääkäreistä kertoi kokeneensa fyysistä väkivaltaa viimeisen puolen vuoden aikana. Julkisella sektorilla 20 % ja yksityisellä 8 % oli kuitenkin kokenut sanallista väkivaltaa. Lähes poikkeuksetta kyse oli ollut yksittäisestä tilanteesta. Sanallinen väkivalta on vähentynyt 2000-luvun aikana. Vieraista kulttuureista tulevien potilaiden hoito ja heidän hoitoasenteensa koettiin edelleen varsin harvoin kuormitustekijänä: 13 % (JS) ja 4 % (YS).

Johtaminen, uudistushakuisuus ja työn arvostus parantuneet

Kartoitetuista suomalaisten hammaslääkärien työn voimavaroista suurin osa oli säilynyt ennallaan. Ne, jotka olivat muuttuneet, olivat kehittyneet myönteiseen suuntaan. Myönteisintä oli, että kolme työn voimavaraa, esimieheltä saatu tuki, työpaikan uudistushakuinen kulttuuri sekä työn arvostus, arvioitiin myönteisemmin kuin kertaakaan 2000-luvulla.

Sektorien väliset erot olivat pääasiassa säilyneet työn erilaisten voimavarojen osalta (kuvio «»3). Ennen kaikkea työn itsenäisyys, mahdollisuus vaikuttaa omaa työtä koskeviin päätöksiin, on erittäin selvästi paremmalla tasolla yksityisellä sektorilla. Muuten työn voimavarojen erot eivät ole läheskään niin selvät ja yksisuuntaiset kuin työn vaatimusten. Työn itsenäisyyden – ja luonnollisesti myös yrittäjyyden (vapaus harjoittaa ammattia, olla oma pomonsa, itsenäisyys ajankäytössä jne.) – lisäksi yksityisellä sektorilla esimerkiksi työn kehittävyys ja monipuoliset ammattitaitovaatimukset, oman työn tulosten näkeminen ja työyhteisön uudistushakuisuus olivat hieman paremmalla tasolla kuin julkisella sektorilla. Toisaalta julkisella sektorilla koetaan potilaat sekä hyvät vertaiskontaktit edelleen myönteisenä voimavarana, ja nyt ensimmäistä kertaa myös esimiehen toiminta arvioitiin hieman myönteisemmin kuin yksityisellä sektorilla.

Kuva 3. Hammaslääkärien työn voimavaratekijät julkisella ja yksityisellä sektorilla 2014.

Näyttää siis siltä, että se, mikä hammaslääkärin ammatissa on hyvää (työtä ja työoloja koskevat voimavarat) on yhteistä molemmille sektoreille, kun taas se, mikä ammatissa kuormittaa, on selvästi tyypillisempää julkiselle sektorille. Tämä näkyy työhyvinvoinnissa siten, että molemmilla sektoreilla koetaan paljon työn imua, mutta julkisella sektorilla varsin runsaasti myös stressiä ja työuupumusta.

Tarkasteltaessa vastauksia yksittäisiin voimavarakysymyksiin suurin osa hammaslääkäreistä (JS 86 %, YS 87 %) koki työnsä yhteiskunnallisesti arvostetuksi. 75 % julkisella ja 89 % yksityisellä sektorilla koki työn tarjoavan usein mahdollisuuden kehittää omia kykyjä, ja 85 % (JS) ja 98 % (YS) koki tietävänsä, mitä häneltä työssä odotetaan. Innovatiivisuus oli nyt yleisempää molemmilla sektoreilla, ja 39 % (JS) ja 58 % (YS) kertoi, että toimintaan oli tehty vähintään melko usein parannuksia (kuvio «»4).

Kuva 4. Esimiesten toiminta 2003, 2006, 2010 ja 2014.

Lähes kaikki hammaslääkärit kokivat yhteistyön sujuvan hammashoitajan (tai suuhygienistin) kanssa vähintään melko usein hyvin. Kuitenkin työparin molemmat osapuolet voisivat edelleen antaa enemmän myönteistä palautetta toisilleen. Nyt noin puolet arvioi antavansa myönteistä palautetta työparilleen, ja noin kolmasosa koki sitä saavansa.

Ensimmäistä kertaa 2000-luvun tutkimuksissa yli puolet hammaslääkäreistä (56 % JS ja 58 % YS) arvioi saavansa tarvitessaan melko tai erittäin usein tukea esimieheltään (kuvio «»5). Vain noin joka viides koki saavansa lähiesimieheltään palautetta onnistumisistaan ja joka kolmas riittävästi tietoa, mitä häneltä odotetaan. Vaikka luvut näiltä osin ovat edelleen pienet, on niissäkin tapahtunut kehitystä 2000-luvulla.

Kuva 5. Työpaikan innovatiivinen ilmapiiri 2003, 2006, 2010 ja 2014.

Hammaslääkäreistä 61 % (JS) ja 34 % (YS) arvioi käyneensä riittävästi kehityskeskusteluja viimeksi kuluneen vuoden aikana, tässäkin lievää myönteistä kehitystä. Kehityskeskustelujen riittävyys ei kuitenkaan kerro niiden laadusta. Niinpä kysyimme ensimmäistä kertaa, ovatko käydyt keskustelut olleet vastaajan mielestä hyödyllisiä. Vain 35 % (JS) ja 31 % (YS) arvioi keskustelut myös melko hyödyllisiksi, eli julkisella sektorilla keskustelujen hyödyllisyys on selvästi harvinaisempi kokemus kuin niiden riittävyys. Kummallakaan sektorilla yksikään vastaaja ei kokenut kehityskeskusteluja erittäin hyödyllisiksi.

Uutena asiana selvitimme, miten ystävällistä ja huomaavaista vuorovaikutus omalla työpaikalla on. Riippumatta vastaajan iästä, sukupuolesta, sektorista ja työn kontekstista keskimäärin hammaslääkärit kokivat hyvin usein tai aina, että hänen työtoverinsa olivat ystävällisiä, huomioivat hänet esimerkiksi hymyilemällä, ja että oli mahdollista jutella välillä myös muista kuin työasioista.

Aiempien tutkimusten tapaan tarkastelimme työn ja perhe-elämän välistä vuorovaikusta. Selvästi yleisimmin koettiin, että kodilla on myönteinen vaikutus omaan työskentelyyn, ja selvästi harvinaisin oli kokemus siitä, että kodin ja perheen asiat kuormittaisivat työssä. Näiden kahden vaikutusyhteyden välissä julkisella sektorilla koettiin työn jonkin verran enemmän läikkyvän kielteisesti kotielämään kuin työkokemusten vaikuttavan myönteisesti siihen. Yksityisellä sektorilla tilanne oli päinvastainen. Työn kielteiset vaikutukset muun elämän laatuun kertovat työn kuormittavuudesta ennen kaikkea julkisella sektorilla. Ammattikunnan ikääntymisen myötä kokemukset työn kielteisistä vaikutuksista muuhun elämään olivat kuitenkin vähäisempiä kuin aiemmissa tutkimuksissa.

Esimiesten työn vaatimuksissa ja voimavaroissa eroja

Esimiesten työn vaatimukset ja voimavarat noudattivat samaa mallia kuin hammaslääkäreillä yleensäkin: julkisen sektorin esimiesten työn vaatimukset olivat suuremmat kuin yksityisellä, ja erityisesti työn määrällisen kuormittavuuden ja potilastyön kuormittavuuden suhteen erot olivat huomattavat. Sen sijaan työn voimavarojen osalta erot eivät olleet niin suuret, mutta usein ne arvioitiin paremmiksi yksityisellä sektorilla kuin julkisella.

Molemmilla sektoreilla esimiehet kokivat työnsä määrällisen kuormittavuuden ja sen seurauksena myös työn kielteisen vaikutuksen muuhun elämään suurempina kuin muut hammaslääkärit. Sen sijaan muita työn vaatimuksia esimiehet kokivat ei-esimiesasemassa olevia vähemmän. Työn voimavarojen osalta erot olivat samansuuntaiset. Yleensä esimiehet arvioivat työnsä erilaiset voimavarat jonkin verran suuremmiksi kuin muut hammaslääkärit. Kuitenkin julkisen sektorin esimiehet kokivat kliinisen työnsä tulosten näkemisen hieman heikommassa valossa kuin muut hammaslääkärit, mutta he myös ovat vähemmän mukana kliinisessä työssä.

Vuoteen 2010 verrattuna yksityisen sektorin esimiesten työn vaatimukset ovat säilyneet lähes ennallaan, kun taas useissa työn voimavaroissa oli tapahtunut lievää myönteistä kehitystä. Julkisella sektorilla työn voimavarat olivat säilyneet melko ennallaan (myönteistä kehitystä työyhteisön innovatiivisuudessa), mutta työn vaatimukset olivat edelleen hieman kasvaneet.

Varsinkin yksityissektorilla myönteisiä muutoksia

Aiemmilla tutkimuskerroilla olemme kysyneet arvioita 2000-luvun suun terveydenhuollon lakiuudistusten vaikutuksista. Tällä kerralla tiedustelimme yleisemmin työpaikan muutoksista viimeisen vuoden aikana, eli kaikkien kysymysten osalta eri aikojen vastaukset eivät ole täysin vertailukelpoiset. Kuitenkin on nähtävissä, että 2013–2014 suun terveydenhuollon työpaikoilla muutoksia ei koettu yhtä voimakkaina kuin aiemmin, erityisesti vuonna 2006.

Täsmälleen samana on pysynyt kysymys siitä, onko hammaslääkäri voinut olla riittävästi mukana suunnittelemassa työtään koskevia muutoksia viimeksi kuluneen vuoden aikana. Molemmilla sektoreilla riittävästi mukana olleiden osuus on vähentynyt neljän vuoden aikana (kuvio «»6). Julkisella sektorilla niiden osuus, jotka arvioivat olleensa melko tai täysin riittävästi mukana työpaikan erilaisia muutoksia suunniteltaessa on jatkuvasti pienentynyt: 54 % vuonna 2003, 46 % vuonna 2006, 39 % vuonna 2010 ja 36 % vuonna 2014. Vain noin joka kolmas siis kokee osallistuneensa riittävästi muutosten valmisteluun. Vastaava luku yksityissektorilla oli nyt 76 % (84 % vuosina 2006 ja 2010).

Kuva 6. Onko ollut riittävästi mukana suunnittelemassa muutoksia työpaikalla 2003, 2006, 2010 ja 2014.

Yksityissektorilla 26 % (2010: 17 %) hammaslääkäreistä arvioi palvelujen kysynnän lisääntyneen melko tai erittäin paljon. Yksityisvastaanoton taloudellisen tilanteen arvioi peräti joka viides parantuneen viimeisen vuoden aikana (2010: 6 %, 2006: 8 %). Toisaalta moni myös arvioi palvelujen kysynnän ja vastaanottonsa taloudellisen tilanteen heikentyneen. Henkilöstöresurssien arvioi 13 % lisääntyneen ja 12 % heikentyneen. Yksityisellä sektorilla kysynnän kehitys on siis ollut osalle myönteistä ja osalle kielteistä. Tutkimuksemme ei anna yhtä kielteistä kuvaa kuin Hammaslääkäriliiton viimeisin työmarkkinatutkimus, jonka mukaan yksityishammaslääkärien kokema potilaspula oli keväällä 2014 yleisempää kuin koskaan aiemmin sitten vuosituhannen vaihteen (10).

Julkisella sektorilla peräti 65 % arvioi palvelujen kysynnän edelleen lisääntyneen (2010: 58 %) ja 58 % koki kiireellisen, niin sanotun ensiaputyön määrän lisääntyneen (2010: 53 %). Lähes puolet (45 %) arvioi henkilöstöresurssien vähentyneen, kun taas 13 % koki niiden lisääntyneen.

Julkisella sektorilla kielteisimmät arviot koskien erilaisten muutosten vaikutuksia liittyivät työtahdin kiristymiseen (41 % vastaajista), johtamiskäytäntöihin (26 %), ilmapiiriin (25 %) ja työmotivaatioon (24 %). Sen sijaan muutoksilla nähtiin olleen myönteisiä vaikutuksia varmuuteen työn jatkumisesta (29 %), ilmapiiriin (20 %) ja ammattitaitoon (19 %).

Yksityisellä sektorilla jokaista muutosten vaikutusta arvioi kielteisesti alle 10 % vastanneista. Sen sijaan myönteisiä muutoksia nähtiin muun muassa työilmapiirissä (30 %), varmuudessa työn jatkumisesta (29 %), palvelujen laadun paranemisessa (29 %) ja työmotivaatiossa (27 %).

Lähes kaikki yksityissektorin hammaslääkärit (93 %) arvioivat, että jatkossakin potilaat tulevat itse suoraan heidän vastaanotolleen (eivät vain ostopalvelujen tai maksusitoumusten kautta), ja että heidän on mahdollista ansaita toimeentulonsa ammatinharjoittajina/yrittäjinä (91 %) (kuviot «»7). Lisäksi heistä peräti 77 % (2010: 60 %) uskoi, että tulevaisuudessa työskennellään nykyistä isommissa yksiköissä, ja 65 % (2010: 39 %) arvioi, että yksityinen sektori ketjuuntuu isojen yritysten omistukseen. Enemmistö, 56 % (2010: 60 %) arvioi myös, että yksityisen sektorin antama hoito tulee entistä selvemmin eroamaan julkisen sektorin hoidosta, mutta toiminta painottuu edelleen perushammashoitoon (63 %, 2010: 60 %).

Hyvin samankaltaisesti kuin vuonna 2010 arvioitiin nyt sektorien välisen yhteistyön tarve. Ajatellen omaa työpaikkaa 83 % (2010: 82 %) julkisen ja 54 % (53 %) yksityisen sektorin hammaslääkäreistä piti yhteistyön tiivistämistä tulevaisuudessa tarpeellisena.

Kuva 7. Arviot työn tulevaisuudesta yksityisellä sektorilla.

Työuupumus vähentynyt, stressi lisääntynyt

Hammaslääkärien kuormittuneisuus on edelleen yleistä, ja stressi (todennäköisesti myös työuupumus) on selvästi muuta työväestöä yleisempää. Samalla, kun krooninen työuupumus on jonkin verran vähentynyt, on työuupumukseen ajan myötä johtava stressioireilu lisääntynyt.

Jännittyneisyyden, hermostuneisuuden ja ahdistuksen kaltaisia stressioireita koki melko tai erittäin usein 21 % julkisen sektorin hammaslääkäreistä (19 % 2010 ja 22 % huippuvuonna 2006). Yleisimmin stressiä kokivat yliopistoissa (26 %), sairaaloissa (25 %) ja terveyskeskuksissa (21 %) työskentelevät. Yksityisellä sektorilla stressiä koki usein 13 % (12 % 2010 ja 14 % huippuvuonna 2003). Yksityisellä sektorilla stressi oli hieman muita vähäisempää työsuhteessa toimivilla (4 %) ja työvoimaa vuokraavan yrityksen palveluksessa olevilla (10 %).

Stressioireilu on edelleen selvästi yleisempää julkisen sektorin hammaslääkäreillä kuin yleensä ylemmillä toimihenkilöillä Työ ja terveys Suomessa 2012 -tutkimuksen (11) perusteella. Täysin stressioireettomia on molemmilla sektoreilla myös vähemmän kuin 2010.

Työuupumus on uupumusasteisesta väsymyksestä, kyynistyneestä suhtautumisesta potilaisiin ja heikentyneestä ammatillisen aikaansaamisen kokemuksesta koostuva oireyhtymä, joka on tulosta pitkittyneestä työstressistä (12). Krooninen työuupumusoireilu on jonkin verran vähentynyt neljän vuoden aikana. Lievää työuupumusta koki 38 % hammaslääkäreistä (2010: 45 % ) ja vakavaa 2 % vuonna 2014 (kuvio «»8).

Kuva 8. Työuupumus julkisella ja yksityisellä sektorilla 2003, 2006, 2010 ja 2014.

Julkisella sektorilla vakavaa työuupumusta esiintyi edellisen tutkimuskerran tavoin 3 %:lla ja lievää 45 %:lla (2010: 53 %:lla), kun vastaavat osuudet yksityissektorilla olivat 1 % (sama 2010) ja 25 % (32 %.) Julkisella sektorilla työuupumusoireita esiintyi nyt siis 50 %:lla, mikä on hieman vähemmän kuin kertaakaan aiemmissa tutkimuksissa (53–59 %). Yksityisellä sektorilla vähennys on vielä selvempi (nyt 26 %, aiemmin 34–40 %). Julkisella sektorilla vähintään lievää työuupumusta esiintyi ennen kaikkea terveyskeskuksissa (49 %) ja sairaaloissa (43 %). Terveyskeskuksissakin työuupumusta esiintyi nyt kuitenkin aiempaa vähemmän (2010: 57 %). Yliopistoissa esiintyi tällä kerralla 37 %:lla työuupumusoireita (2010: 50 %:lla), mutta 6 %:lla työuupumus oli vakavaa, mikä on enemmän kuin muilla sektoreilla. Yksityisellä sektorilla työuupumus oli yleisintä työvoimaa vuokraavan yrityksen palveluksessa toimivilla: 42 %:lla esiintyi jonkinasteista työuupumusta (2010: 49 %).

Työuupumusta kokevia esimiehiä oli aiempaa vähemmän. Vuonna 2014 työuupumusoireilevia esimiehiä oli 38 % julkisella ja 22 % yksityisellä sektorilla (JS: 44 % 2010, 50 % 2006 ja 52 % 2003; YS: 30 % 2010, 39 % 2006 ja 37 % 2003). Sekä naisilla että miehillä vakavaa työuupumusta esiintyi 2 %:lla. Naisista lievää työuupumusta koki 39 % ja miehistä 31 %.

Vuoden 2010 tutkimuksen huolestuttava havainto oli, että kun muissa ikäryhmissä työuupumusoireilu oli vähentynyt vuodesta 2006, niin julkisella sektorilla alle 36-vuotiaiden työuupumus oli huolestuttavasti lisääntynyt (kuvio «»9). Tilanne on neljässä vuodessa hieman parantunut, kun työuupumusoireilun yleisyys tässä ryhmässä on vähentynyt 66 %:sta 62 %:iin. Tilanne on kuitenkin edelleen selvästi huonompi kuin muissa julkisen sektorin ikäluokissa (33–53 %:lla oireita) tai nuorilla yksityisellä sektorilla (37 %:lla oireita).

Kuva 9. Työuupumus iän mukaan vuosina 2010 ja 2014.

Viikoittaiset työtunnit olivat yhteydessä työuupumukseen siten, että selvästi eniten vakavaa työuupumusta oli yli 54 tuntia viikossa työskentelevillä (lievää 31 %:lla). Lievää työuupumusta esiintyi eniten 50–54 tuntia viikossa työskentelevillä (52 %). Keskimäärin hammaslääkärien työaika on kuitenkin selvästi näitä riskirajoja lyhyempi. Sekä stressin että työuupumuksen yleisyydessä oli myös alueellisia eroja.

Työholismi määritellään nykyisin tyypillisesti kahden pääulottuvuuden mukaan: se on kohtuutonta työn tekemistä (käyttäytymisulottuvuus) ja toisaalta jatkuvaa töiden ajattelemista ja vaikeutta irtautua työn maailmasta (kognitiivinen ulottuvuus) (13). Työholismi oli vahvassa yhteydessä työuupumus- ja stressioireisiin sekä erilaisiin terveyshaittoihin.

Kaikista hammaslääkäreistä peräti 19 % ilmaisi keskimäärin usein työholismiin liittyviä käyttäytymis- tai ajatusmalleja. Vahvin työholismia luokitteleva tekijä oli työskentelysektori: julkisella sektorilla 21 % ja yksityisellä 15 % raportoi työholistisia piirteitä usein. Ilmiö oli tyypillinen ennen kaikkea sairaaloissa (34 %) ja yliopistoissa (33 %). Myös esimiehillä (22 %) oli korkea työholismin taso hieman muita (18 %) useammin. Ikäryhmistä 36–45-vuotiaissa (25 %) ja alle 36-vuotiaissa (23 %) esiintyi muita enemmän "usein työholismia" -luokkaan kuuluvia.

Työn imu lisääntynyt

Työhyvinvointi ei ole mustavalkoista. Sen lisäksi, että hammaslääkärit (erityisesti JS) kärsivät melko usein työpahoinvoinnista, kokee merkittävä osa heistä myös työn imua. Työn imu on säilynyt koko 2000-luvun keskimäärin hyvänä. Vuoden 2014 tutkimuksen mukaan hammaslääkärien työn imun taso on jonkin verran noussut ja on nyt korkeammalla kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvulla (kuvio «»10). Tämä pätee molemmilla sektoreilla sekä jokaisella työn imun ulottuvuudella erikseen tarkasteltuna, joskin työhön uppoutumisen taso on noussut vielä muita enemmän. Lisäksi Työterveyslaitoksen laajaan viiteaineistoon (N = 64 949) verrattuna (14) hammaslääkärit kokevat muiden suomalaisten työntekijöiden työn imun tasoon verrattuna enemmän työn imua. Peräti 67 % (JS) ja 78 % (YS) tutkituista koki työn imua vähintään muutaman kerran viikossa, ja 30 % kaikista hammaslääkäreistä jopa päivittäin. Toisesta suunnasta katsottuna hyvin harvoin työn imua koki 11 % (JS) ja 14 % (YS) ja vain noin kerran viikossa 22 % (JS) ja 8 % (YS). Hammaslääkäreistä 30 % siis kukoistaa työssään energisenä ja omistautuneena päivittäin, 40 % kokee säännöllisesti työn imua ja voi hyvin ja 30 % voisi kokea selvästi useammin työn imua (ja vähemmän työuupumusta ja/tai työhön leipääntymistä).

Kuva 10. Työn imu julkisen ja yksityisen sektorin hammaslääkäreillä 2014.

Peräti 92 % (2010: 90 %) yksityisen ja 78 % (2010: 72 %) julkisen sektorin hammaslääkäreistä kertoi olevansa vähintään melko tyytyväisiä nykyiseen työhönsä. Varsinkin yksityisen sektorin osalta tulos on huippuluokkaa, mutta myös julkisella sektorilla tulos on parantunut ja tyypillinen suomalaisille työntekijöille. Lievää myönteistä kehitystä on edelleen tapahtunut myös tyytyväisyydessä omaan osaamiseen suhteessa työn vaatimuksiin: 90 % (YS) ja 79 % (JS). Työssä tarvittavassa tietoteknisessä osaamisessa oli selvää parantamisen varaa: tyytyväisiä oli 64 % julkisen ja 61 % yksityisen sektorin hammaslääkäreistä.

Hammaslääkärien sitoutuminen työpaikkaansa on pysynyt koko 2000-luvun melko vahvana. Yhdeksän kymmenestä pitää työpaikkansa tavoitteita tärkeinä, ja julkisella sektorilla tämä merkitsee paluuta vuoden 2003 tasoon aiempien vuosien laskevan trendin jälkeen. Julkisella sektorilla 14 % ja yksityisellä 8 % hammaslääkäreistä harkitsee työpaikan vaihtoa. Luvut vastaavat työpaikan vaihtoaikeiden yleisyyttä monilla aloilla – sekään ei olisi toivottavaa, ettei vaihtoaikeita lainkaan esiintyisi.

Hammaslääkärien terveyttä tulee edistää

Itsearvio terveydestä ennustaa monien epidemiologisten tutkimusten mukaan hyvin tulevaa terveyttä tai terveysongelmia (15). Yksityisellä sektorilla 72 % (2010: 76 %) ja julkisella 62 % (66 %) arvioi terveytensä melko tai erittäin hyväksi. Julkisella sektorilla siis jo lähes neljä kymmenestä arvioi terveydentilansa enintään keskinkertaiseksi ikätovereihinsa verrattuna. Huonoksi terveytensä arvioineita oli kuitenkin vain pieni osa (JS 7 % ja YS 5 %). Eniten terveytensä hyväksi arvioineita oli työvoimaa vuokraavien yritysten palveluksessa toimineissa (77 %). Ikäryhmissä suurin heikennys oli tapahtunut alle 36-vuotiailla: 71 % (2010: 79 %) arvioi terveytensä hyväksi.

Koko työväestössä 73 % ylemmistä toimihenkilöistä ja 72 % kaikista työntekijöistä arvioi terveytensä vähintään melko hyväksi. Terveytensä melko tai erittäin huonoksi arvioineita oli vain 2 % ylemmistä toimihenkilöistä ja 3 % koko työväestöstä. Näihin lukuihin verrattuna hammaslääkärien terveydentila on siis alle suomalaisen keskiarvon. (11.)

Työkykynsä elinaikaiseen parhaimpaansa verrattuna arvioi hyväksi 44 % (2010: 45 % ) julkisen ja 50 % (53 %) yksityisen sektorin hammaslääkäreistä. Heikoksi tai alentuneeksi työkykynsä arvioi 12 % julkisen ja 11 % yksityisen sektorin hammaslääkäreistä. Vielä vuonna 2003 julkisen sektorin hammaslääkäreistä 53 % ja yksityisen 54 % arvioi työkykynsä hyväksi. Osittain tätä heikennystä selittää ammattikunnan ikääntyminen.

Kun neljä vuotta sitten todettiin 55–65-vuotiaiden kohdalla tapahtuneen parannusta työkyvyssä, oli suunta nyt kääntynyt huonompaan. Työkykynsä heikoksi tai alentuneeksi arvioineita oli 16 % (2010: 11 % , 2003: 20 %). Vaikka työkykynsä hyväksi arvioineita oli alle 36-vuotiaissa suunnilleen yhtä paljon kuin viimeksi (70 % vs. 69 %), on työkykynsä vähintään alentuneeksi arvioineiden osuus kasvanut (8 % vs. 3 %). Terveys ja työkyky ovat nuorimmilla hammaslääkäreillä siis edelleen heikentyneet.

Masennusoireiden esiintyvyydessä ei ole tapahtunut muutoksia sektoreittain tarkasteltuna. Julkisella sektorilla 29 % ja yksityisellä 21 % koki vähintään lieviä oireita. Myös keskiasteista tai vakavaa masennusoireilua hammaslääkäreillä esiintyi paljon (JS 13 %, YS 10 %). Huolestuttavaa on, että alle 36-vuotiaiden masennusoireilu on yleistynyt, eli vähintään lievää masentuneisuutta esiintyi 25 %:lla (2010: 18 %).

Hammaslääkärien raportoimat sairauslomat sekä sairauslomapäivien kokonaismäärä ovat vähentyneet neljässä vuodessa. Viimeksi kuluneen vuoden aikana yli 10 päivää sairauslomalla oli ollut julkisen sektorin hammaslääkäreistä 13 % (2010: 19 %) ja yksityisen 7 % (14 %). Ainoastaan alle 36-vuotiailla pitkät sairauslomat olivat hieman lisääntyneet. Sairaana töihin meneminen oli vähentynyt vuodesta 2006 vuoteen 2010, ja sama suotuisa kehitys on jatkunut edelleen. Niitä, jotka olivat olleet vähintään kaksi kertaa sairaana töissä viimeisen vuoden aikana, oli julkisella sektorilla 34 % (2010: 39 %) ja yksityisellä sektorilla 24 % (30 %).

Mielenterveyden pulmien (masennusoireet) lisäksi olemme joka kerta tutkineet myös hammaslääkärien onnellisuutta. Vuonna 2010 hammaslääkärit olivat molemmilla sektoreilla aiempaa tyytyväisempiä elämäänsä, ja sama suunta on jatkunut. Kysyttäessä esimerkiksi, onko elämä ollut lähellä itselle ihanteellista, kaiken ikäiset hammaslääkärit ovat lähempänä samaa mieltä -vastausvaihtoehtoa kuin hieman samaa mieltä -vaihtoehtoa. Alle 36-vuotiaat ovat yhtä onnellisia kuin muut hammaslääkärit, mutta muista ikäryhmistä poiketen heidän tyytyväisyytensä elämään oli hieman heikompi kuin neljä vuotta sitten.

Työssä halutaan jatkaa entistä pidempään

Jokaisella tutkimuskerralla hammaslääkärien ennenaikaisen eläkkeelle siirtymisen aikomukset ovat vähentyneet, ja sama kehityspiirre jatkui nytkin. Ennenaikaiselle eläkkeelle siirtymistä usein harkitsevien osuus väheni melko selvästi vuodesta 2010: julkisella sektorilla 24 % vs. 21 % ja yksityisellä 25 % vs. 19 %. Työuran pidentämiseen tähtäävistä aikomuksista kertoi myös se, että sekä arvioitu että haluttu eläkeikä ovat jatkuvasti nousseet 2000-luvulla (kuvio «»11). Julkisella sektorilla arvioitu oma eläkeikä oli noussut 1,7 vuotta vuodesta 2003 ja oli nyt 64,3 vuotta. Yksityissektorilla arvioitu eläkeikä oli noussut 2,1 vuotta vuodesta 2003 ja oli nyt 64,6 vuotta.

Ikä, jolloin haluttiin jäädä eläkkeelle, on myöhentynyt vielä arvioituakin ikää enemmän. Julkisella sektorilla haluttu eläkeikä oli nyt 62,4 vuotta; nousua on 2,7 vuotta 11 vuoden takaiseen ja yksi vuosi neljän vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Yksityisellä sektorilla eläkkeelle haluttiin siirtyä 63,7-vuotiaana, ja nousua on vastaavasti 3,2 vuotta ja 1,5 vuotta.

Kuva 11. Arvioitu ja haluttu eläkeikä sektoreittain 2003, 2010 ja 2014.

Keskeiset havainnot

Myönteiset havainnot ja kehityspiirteet:

• Hammaslääkärien työssä ja työyhteisössä olevat voimavarat (mm. työn itsenäisyys ja kehittävyys, yhteistyö hammashoitajan kanssa, työn välittömät ja pitkän tähtäimen tulokset, arvostus), ovat vahvuuksia sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.
• Työn arvostus (potilaat, yhteiskunta, oman alan ihmiset, esimies, itse), työyhteisön uudistushakuisuus (mm. parannukset toimintaan) ja esimiehen toiminta (mm. tuki ja apu tarvittaessa) ovat paremmalla tasolla kuin kertaakaan 2000-luvulla.
• Työn imu on korkeammalla kuin kertaakaan 2000-luvulla. Työuupumus on vähentynyt jonkin verran.
• Itse arvioidut sairauspoissaolot ja sairaana työskentely ovat vähentyneet.
• Perhe- ja muun oman elämän nähdään vaikuttavan myönteisesti työhön (tuki, myönteiset tunteet, palautuminen) useammin kuin työn kielteisesti muuhun elämään. Perhe-elämän nähdään hyvin harvoin haittaavan työtä.
• Yksityisvastaanoton taloudellisen tilanteen ja palvelujen kysynnän arvioi joka viides kehittyneen myönteisesti. Vain pieni osa yksityisen sektorin hammaslääkäreistä kokee taloudellisen epävarmuuden kuormittavaksi.
• Sektorista riippumatta moni kokee työn varmuuden parantuneen entisestään.
• Hammaslääkärit arvioivat jatkavansa ja haluavat jatkaa pidempään työelämässä.

Kielteisiä havaintoja ja kehityspiirteitä:

• Työn vaatimusten (kuormitustekijöiden) osalta sektorien väliset erot ovat pysyneet huomattavina.
• Potilastyö koetaan palkitsevana, mutta aiempaa kuormittavampana hankalien potilaitten osalta ennen kaikkea julkisella sektorilla – suoranainen fyysinen väkivalta on kuitenkin harvinaista.
• Työn laadullinen kuormittavuus (esim. riittämättömät taidot joidenkin hammashoitoa koskevien ongelmien ratkaisemiseksi) julkisella sektorilla on suurempaa kuin kertaakaan 2000-luvulla. Myös kiireellisen ns. ensiaputyön koetaan edelleen lisääntyneen.
• Henkisen kuormittavuuden lisäksi hammaslääkärin työ on usein fyysisesti kuormittavaa, ja aiempaa useampi kokee vaikeat ja epämukavat asennot hoitotyössä kuormittavina.
• Entistä harvempi kokee voivansa olla riittävästi mukana omaa työtään koskevia muutoksia suunniteltaessa – kokemus on erittäin yleinen julkisella sektorilla.
• Yksityisellä sektorilla vain joka kolmas oli riittävästi käynyt kehityskeskusteluja, ja vain joka kolmas molemmilla sektorilla arvioi käydyt kehityskeskustelut hyödyllisiksi.
• Alle 36-vuotiaat kokevat muita suurempina työn fyysisen, laadullisen ja hankalien potilaiden aikaansaaman kuormituksen, ja heillä on työuupumusta muita enemmän.
• Alle 36-vuotiailla terveydentila ja työkyky ovat heikentyneet ja masennusoireilu lisääntynyt.
• Yksityisen sektorin tilanne on jakautunut: moni arvioi vastaanoton taloudellisen tilanteen ja palvelujen kysynnän parantuneen, mutta samaan aikaan moni kokee tilanteen heikentyneen.
• Noin joka kuudes hammaslääkäri on tyytymätön työssä tarvitsemaansa tietotekniseen osaamiseen. Tietoteknisten järjestelmien käyttöönottohankaluudet sekä jatkuva dokumentoinnin lisääntyminen koetaan usein riesana.
• Stressi- ja työuupumusoireilu on selvästi yleisempää kuin väestössä keskimäärin ja masennusoireilu on yleistä.
• Työholismia esiintyy, vaikka työtunnit pysyvät keskimäärin kohtuullisina.

Ennallaan pysyneitä asioita:

• Työn vaatimukset (kuormitustekijät) ovat pääasiassa entisellään.
• Vaikka esimiestyö on kehittynyt ja yhteistyö hammashoitajan kanssa koetaan pääsääntöisesti hyvänä, ei syvällisempi vuorovaikutus, esimerkiksi keskustelu työn tavoitteista, palautteen antaminen ja yhdessä tapahtuva työn arviointi ole erityisen yleistä.
• Työhön tyytyväisyys ja työpaikkaan sitoutuminen ovat edelleen korkealla.
• Esimiehet kokevat yleensä työnsä voimavarat parempina ja työn vaatimukset vähäisempinä kuin muut hammaslääkärit. Kuitenkin työn määrällinen kuormittavuus ja siitä aiheutuva työn kielteinen vaikutus muuhun elämään on esimiehillä muita yleisempää.
• Suurin osa julkisen ja puolet yksityisen sektorin hammaslääkäreistä pitää sektorien välisen yhteistyön tiivistämistä tarpeellisena.
• Terveydentila ja työkyky ovat huonommat kuin koko työväestöllä tai ylemmillä toimihenkilöillä keskimäärin.
• Vieraista kulttuureista tulevien potilaiden hoito ja hoitoasenteet koetaan edelleen melko harvoin kuormittavina, mutta tämänkin alle 36-vuotiaat kokevat selvästi muita useammin kuormittavana.

Suositukset

Seuraavassa on nostettu esille kolme yleistä suositusta suun terveydenhuollon työpaikkojen kehittämiseksi ja hammaslääkärien työhyvinvoinnin edistämiseksi. Niistä ja muista tutkimuksen tuloksista kannattaa keskustella työpaikoilla hammaslääkärien työolojen kehittämiseksi.