Ikääntyneiden parodontologisen ja proteettisen hoidon tarve – haaste julkiselle suun terveydenhuollolle?

Potilasmäärät

Helsingin terveyskeskuksen hammashuollossa hoidettiin 60 vuotta täyttäneitä potilaita vuonna 2007 yhteensä 16 315 ja vuonna 2012 yhteensä 25 417. Iäkkäiden potilaiden lukumäärä kasvoi 9 100 potilaan verran (56 %) kuuden vuoden kuluessa. Puolet kaikista ikääntyneistä potilaista oli 60–69-vuotiaita, vuonna 2007 heitä oli lähes 8 600 ja vuonna 2012 yli 13 400. Potilasmäärien suhteellinen kasvu oli suurin (67 %) 80–89-vuotiaiden ikäryhmässä. Kuvio «»1 esittää potilaiden lukumäärämuutokset ikäryhmittäin.

Hoitokäyntikattavuus

Väestötietojen mukaan vajaa viidennes ikääntyneestä väestöstä kävi terveyskeskuksen suun terveydenhuollon potilaina. Selvä muutos koko ikäryhmän kattavuusluvuissa näkyi vuodesta 2007 vuoteen 2008 (17 vs. 19 %), jonka jälkeen kattavuus pysyi 19 %:n tuntumassa. Ikäryhmien välisessä vertailussa pienin kattavuus (18 %) havaittiin 60–69-vuotiailla. Kuuden vuoden aikana kattavuus kasvoi 60–79-vuotiailla ja pieneni 80 vuotta täyttäneillä.

Käyntimäärät

Helsingin terveyskeskuksen potilastietojärjestelmään tallentuneiden hoitotietojen mukaan ikääntyneillä potilailla oli vuosina 2007–2009 keskimäärin 3,1 ja vuosina 2010–2012 keskimäärin 3,2 hammashuollon käyntiä vuodessa. Nuoremmilla tutkimuksen ikäryhmistä oli käyntejä selvästi muita enemmän. Alle 80-vuotiaiden vuotuisten käyntimäärien vaihtelu oli 3,4-3,7, 80–89-vuotiailla 3,0-3,4 sekä 90 vuotta täyttäneillä 2,2-2,6 (kuvio «»2).

Kuva 2. Helsingin terveyskeskuksen suun terveydenhuollossa vuosina 2007–2012 käyneiden 60 vuotta täyttäneiden potilaiden hoitokäyntimäärien ikäryhmittäiset keskiarvot (%) vuodesta 2007 vuoteen 2012.

Parodontologiset toimenpiteet

Kuviossa «»3 esitetään ikääntyneille vuosina 2007–2012 tehdyt parodontologiset toimenpiteet, joita oli vuonna 2007 keskimäärin 0,5 ja vuonna 2012 keskimäärin 0,6 toimenpidettä potilasta kohden. Muita enemmän toimenpiteitä oli tehty 60–69-vuotiaille, keskimäärin 0,7 kaikkina tarkastelujakson vuosina, kun taas 70–79-vuotiailla toimenpiteiden määrä kasvoi tuona aikana 0,6:sta 0,7:ään.

Kaikista parodontologisista toimenpiteistä 38 % oli hammaslääkärin tekemiä. Pienimmillään tuo osuus oli vuonna 2009 (35 %) ja suurimmillaan vuonna 2012 (42 %). Hammaslääkärin tekemistä parodontologisista toimenpiteistä puolet oli suppeita. Niiden osuus pieneni vuodesta 2007 (52 %) vuoteen 2012 (46 %), mutta kasvoi potilaiden iän myötä ja oli 60–69-vuotiailla 45 %, 70–79-vuotiailla 53 % ja tätä vanhemmilla yli 60 %.

Suuhygienistit tekivät valtaosan parodontologisista hoitotoimenpiteistä. Vuosina 2007–2012 suuhygienistit tekivät 60–69-vuotiaille keskimäärin 0,4-0,5, 70–79-vuotiaille 0,4 ja 80–89-vuotiaille 0,3 toimenpidettä vuodessa (kuvio «»3).

Kuva 3. Helsingin terveyskeskuksen suun terveydenhuollossa vuosina 2007–2012 käyneiden 60 vuotta täyttäneiden potilaiden parodontologisten hoitojen toimenpidemäärien ikäryhmittäiset keskiarvot (%) eriteltyinä hammaslääkärin (HL) tekemiin suppeisiin ja muihin sekä suuhygienistin (SHG) tekemiin toimenpiteisiin.

Proteettiset toimenpiteet

Ikääntyneistä potilaista kaikkiaan 8,1 %:lle tehtiin proteettisia toimenpiteitä vuosina 2007–2012, ja ikäryhmittäin luvut vaihtelivat 6,8-9,3 %. Nämä osuudet kasvoivat 6 vuoden aikana 60–89-vuotiaiden ikäryhmissä 1-2 prosenttiyksikköä, ja olivat vuonna 2012 alle 70-vuotiailla 7,7 %, 70–79-vuotiailla 9,2 % ja 80–89-vuotiailla 9,9 %.

Proteettisia toimenpiteitä tehtiin kaikkiaan 10 221 ikääntyneelle potilaalle. Heistä 46 % oli 60–69-vuotiaita, 34 % oli 70–79-vuotiaita ja 20 % tätä vanhempia. Proteettisista toimenpiteistä yli puolet (53 %) oli proteesien korjauksia, 35 % oli irrotettavaan ja 12 % kiinteään proteettiseen hoitoon liittyviä toimenpiteitä. Korjausten osuus pieneni vuodesta 2007 (62 %), mutta oli vuonna 2012 vielä 48 % (kuvio «»4). Kiinteän protetiikan toimenpiteiden osuus oli 10,9 % vuonna 2007 ja 15,3 % vuonna 2012. Ikäryhmien välisessä vertailussa nuorimmasta vanhimpaan näkyy korjausten osuuden kasvu ja kiinteän protetiikan toimenpiteiden väheneminen (kuvio «»5). Proteesinkorjauksia oli 43 % 60–69-vuotiaiden proteettisista toimenpiteistä, 56 % 70–79-vuotiaiden ja yli 70 % tätä vanhempien potilaiden proteettisista toimenpiteistä. Kiinteän protetiikan osuus kaikista proteettisista toimenpiteistä oli 60–69-vuotiailla 19 %, 70–79-vuotiailla 8 % ja tätä vanhemmilla alle 2 %.

Kuva 4. Helsingin terveyskeskuksen suun terveydenhuollossa vuosina 2007–2012 käyneiden 60 vuotta täyttäneiden potilaiden proteettisten toimenpiteiden sisältö (%) hoitovuoden mukaan ryhmiteltynä.

Kuva 5. Helsingin terveyskeskuksen suun terveydenhuollossa vuosina 2007–2012 käyneiden 60 vuotta täyttäneiden potilaiden proteettisen hoidon sisältö (%) potilaan iän mukaan ryhmiteltynä.

Pohdinta

Tutkimuksessamme saadut tulokset tukivat asetettua työhypoteesia. Tulosten perusteella näyttää siltä, että 60 vuotta täyttäneillä potilailla parodontologisia toimenpiteitä oli verrattain vähän ja proteesin korjaustoimenpiteitä paljon.

Tutkimuksemme perusteella havaitsimme, että lähes viidennes 60 vuotta täyttäneistä helsinkiläisistä käytti tarkastelujakson aikana oikeutta julkiseen suun terveydenhuoltoon. Palveluiden käyttö pysyi vuosien 2007–2012 aikana melko tasaisena, mutta ikääntyneitä hammashuollon potilaita oli 56 % enemmän kuuden vuoden seurantajakson lopussa kuin alussa. Muutos helsinkiläisessä väestörakenteessa on voimakkaasti näkyvissä, kun 80–89-vuotiaiden lukumäärässä kasvu oli suurinta (67 %). Palveluja käyttäneet 60 vuotta täyttäneet tekivät suun terveydenhuollon vastaanotolla vuosittain yli kolme käyntiä koko seurantajakson aikana ilman mainittavaa vuosittaista vaihtelua.

Kaikissa tarkastelluissa ikäryhmissä (60–69, 70–79, 80–89, 90+) Helsingin terveyskeskuksessa hampaiden kiinnityskudosten hoitoon liittyviä toimenpiteitä teki useammin suuhygienisti kuin hammaslääkäri. Hammaslääkärin tekemien toimenpiteiden määrä ei merkittävästi muuttunut seurantajakson aikana ikäryhmien sisällä, ja painopisteenä olivat suppeat toimenpiteet ja vain pienelle osalle potilaista. Tulosten perusteella näyttää siltä, että hammaslääkärin tekemät vaativammat toimenpiteet kohdistuivat nuorimpiin tarkasteluryhmiin ja harvenivat potilaiden iän myötä. Tosin on todennäköistä, että hampaattomien määräkin on suurin kaikkein vanhimmassa ikäryhmässä. Parodontologisia toimenpiteitä tehtiin seurantajakson aikana huomattavan vähän riippumatta tarkastellusta ikäryhmästä, vaikka syventyneiden taskujen osoittama hoidon tarve oli todennäköisesti samaa luokkaa kuin väestötutkimukset osoittavat (4, 17).

Tarkastelluista 60 vuotta täyttäneistä helsinkiläisistä terveyskeskuksen potilaista proteettista hoitoa sai alle 10 % kävijöistä ja suurin osa siitä tehtiin nuorimmille ikäryhmille. Proteesin korjaustoimenpiteiden osuus oli merkittävä kaikissa tarkastelluissa ikäryhmissä ja sen osuus oli sitä suurempi mitä iäkkäämmistä oli kysymys. Korjausten ohella myös irrotettavaan protetiikkaan liittyvät toimenpiteet olivat yleisiä 35 %:n osuudellaan. Näyttää siltä, että ikääntyvän potilaan kohdalla päädytään syystä tai toisesta yhä harvemmin kiinteään protetiikkaan, mikä näkyi myös terveyskeskuksen suun terveydenhuollon tilastoissa (18). Huolimatta siitä, että kiinteään protetiikkaan verrattuna irrotettavilla proteeseilla on huono maine, niillä on edelleen merkittävä rooli proteettisen hoidon vaihtoehtona (19, 20). Näin näytti olevan myös tämän tutkimuksen perusteella, eivätkä irrotettavan protetiikan toimenpiteet juurikaan vähentyneet 6 vuoden tarkastelujaksolla. On tosin todettava, ettei toimenpiteiden sisällönkään perusteella voi päätellä, kuinka moni toimenpide lopulta johti proteettisen hoidon valmistumiseen.

Tutkimukseen kerätyt potilaiden hoito- ja käyntitiedot perustuvat hoidon yhteydessä sähköisesti tallennettuihin toimenpidekirjauksiin. Niitä voi pitää varsin luotettavina, koska samaa tietoa käytetään myös hammaslääkärien palkkioiden maksun perusteena (21). Tutkimuksemme aineiston vahvuutena voi pitää sen laajuutta ja kattavuutta, koska siihen sisältyvät kaikki seurantajakson aikana hoidossa käyneet valitun ikäiset potilaat. Koostetun aineiston pitkittäisyys antaa tässä tutkimuksessa mahdollisuuden verrata eri vuosien toimintaa ja arvioida hoitovalintojen muuttumista. Nyt käytetyn tiedonkeruun heikkoutena voidaan pitää sitä, ettei potilaskohtaisia perus- ja suunterveystietoja eikä lääkityksiä, aiempia toimenpiteitä tai muuta hoitohistoriaa voitu poimia aineistoon. Iäkkäiden potilaiden hoitojen arviointia tarkentaisi tieto mm. hampaattomuudesta ja hampaiden lukumäärästä, mutta sellaista ei tallennusohjelma valitettavasti tuota. Näistä puutteista huolimatta tulokset antavat hyvän yleiskäsityksen ikääntyneiden suun terveydenhuollon toteutumisesta julkisella sektorilla. Ikääntyneen väestöryhmän suunterveyden ylläpitäminen asettaa haasteita myös muille hoidettaville ikäryhmille, koska komplisoituneet ongelmat vievät julkisen tervey-denhuollon resursseja. Tutkimuksemme tuloksia voidaan hyödyntää kehitettäessä ikääntyneiden suunterveyden hoitoa ja tukea diagnoosin mukaisten hoitopäätösten tekemistä, kun ikääntyvän potilaan hoitaminen on vielä kohtuullisesti toteutettavissa. Tavoitteenahan on lisätä tasa-arvoa kohdentamalla niukkenevia resursseja järkevästi ja tasapuolisesti ja samalla vaikuttaa hoitokäytänteisiin (22).

Otsikon kysymykseen voi tutkimuksemme perusteella vastata, että ikääntyvän väestön hoidon tarve selvästi haastaa terveyskeskusten suun terveydenhuollon. Tämä trendi näyttää olevan yleiseurooppalainen, kun samalla koetaan sairauskulujen korvausjärjestelmän kaipaavan järjestelmällistä kohdentamista (22). Tutkimuksemme mukaan voi päätellä, että kiinnityskudostulehduksen hoitotoimenpidemäärä yhtä kävijää kohden oli kovin vähäinen myös tutkimuksemme nuoremmissa ikäluokissa. Parodontologinen hoito edellyttää hammaslääkärin tekemää diagnoosia ja hampaiston ennusteen perusteella laadittua hoitosuunnitelmaa, hoito-tuloksen arvioimista ja siihen perustuen ylläpitohoitovälin määrittämistä. Tulostemme perusteella hammaslääkärit tekevät pääasiassa suppeita parodontologisia toimenpiteitä ja pääosan vaativistakin toimenpiteistä tekevät suuhygienistit. Näin ollen on mahdollista, että kiinnityskudostulehduksia alidiagnosoidaan ja/tai niiden hoidon toteuttaminen ei ole optimaalista. Proteettisista toimenpiteistä enemmistössä olivat proteesin korjaukset, ja kiinteän protetiikan toimenpiteitä tehtiin sitä harvemmin mitä ikääntyneempi potilas oli. Aiemmin julkaistun tutkimuksen perusteellakin näyttää siltä, että hammaslääkärin tekemät toimenpiteet keskittyvät suureksi osaksi korjaavaan hoitoon (9).

Omien hampaiden säilymisen myötä sekä parodontologisen että proteettisen hoidon tarve ja kysyntä todennäköisesti kasvavat entisestään sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Tämä asettaa voimakkaan haasteen yksityiselle ja julkiselle suunterveydenhuollolle sekä hammaslääketieteen perus- ja täydennyskoulutusyksiköille.