Hammaslääkärien osallistuminen oikomishoitoon KYS:n alueella

Oikomishoitoon valinta

Suomessa oikomishoidon tarpeen arviointi on keskitetty hampaiston kehitysvaiheeseen, jolloin oikomishoidossa voidaan hyödyntää leukojen kasvua, hampaiden puhkeamista ja normaalia vaihduntaa. Ensimmäinen vaihduntavaihe ajoittuu 5–8 vuoden ja toinen 9–12 vuoden ikään (2). Oikomishoidon erikoishammaslääkäri, konsultoiva erikoishammaslääkäri tai peruskoulutettu hammaslääkäri seuloo lapset oikomishoitoon tai tarkempaan hoidon tarpeen arviointiin. Peruskoulutetuilla hammaslääkäreillä ja nykyisin myös yksilöllisiä suun ja hampaiden tarkastuksia tekevillä suuhygienisteillä on suuri merkitys lasten purennan poikkeavuuksien havaitsemisessa ja lasten ohjaamisessa hoidon tarpeen arviointiin oikomishoidon erikoishammaslääkärille (2, 5).

Hoidontarve määritetään Suomen terveyskeskuksissa yleensä 10-portaisella hoidontarveasteikolla (Treatment Priority Index, TPI) (1), josta Heikinheimo muokkasi suomalaiseen hoitokäytäntöön sopivan (2). Tähän asteikkoon perustuu myös sosiaali- ja terveysministeriön (STM) työryhmän suositus vuodelta 2005 liittyen kiireettömän hoidon järjestämiseen. Asteikon perusteella lapset valitaan oikomishoitoon diagnosoidun purentavirheen vaikeusasteen ja hoitamattomuuden aiheuttaman haitan mukaan (5, 6). Purentavirheet ovat kasvun ja kehityksen aikana ilmeneviä poikkeamia ns. ideaalipurennasta. Ideaalipurenta on teoreettinen malli siitä, millainen purennan tulisi olla (2, 7). Hoidon aiheet ovat yksilöllisiä. Hoitoon valittaessa otetaan huomioon purentavirheen vaikeusasteen ja hoitamattomuudesta ennakoitavissa olevien ongelmien lisäksi myös esteettiset ja psykososiaaliset tekijät (2, 5, 7).

Oikomiskojeet

Näkemykset eri hoitovaihtoehdoista ovat välittyneet terveyskeskuksiin oikomishoidon erikoishammaslääkärien, konsulttien ja oikomishoidon täydennyskoulutusten kautta (8, 9). Hoitotulosten aktiivinen seuranta ja oikomishoidon tietojen päivittäminen ovat hyvin tärkeitä muuttuvassa tietoyhteiskunnassa; niiden avulla varmistetaan oikomishoidon uusin tutkimustieto hammaslääkärien käyttöön (9). Pietilän ym. 2000-luvun alussa tekemän selvityksen mukaan kojevalikoimaan vaikuttavat lapsen yksilöllinen kasvu ja hampaiston kehitysvaihe. Maitohammasvaiheessa eli 4–6 vuoden iässä yleisimmin käytetty oikomiskoje oli quad helix, jota käytetään lähinnä sivualueen ristipurennan korjaamiseksi. Toiseksi yleisin oli purennanohjain, joka korjaa hammasvallien vertikaalista, sagittaalista ja transversaalista epäsuhtaa. Yleisin oikomiskoje ensimmäisessä vaihduntavaiheessa eli 7–9 vuoden iässä puolestaan oli ekstraoraaliveto ja erityisesti ortopedinen niskaveto, jota käytetään distaalipurennan hoidossa. Myös toisessa vaihduntavaiheessa, 10–13 vuoden iässä, ekstraoraalivedon käyttö kiinteiden kojeiden ohella oli hyvin yleistä (ortodonttinen niskaveto, päälaenveto tai näiden yhdistelmä) (5).

Koulutuspaikan yhteys työpaikkaan

Suomessa on vähän tutkimuksia koulutuspaikan sijainnin vaikutuksesta tulevan työpaikan sijaintiin. Pietilän ym. (2004) raportissa todetaan, että yliopiston hammasklinikan ja varsinkin erikoistumiskoulutusyksikön läheisyys näytti vaikuttavan erikoishammaslääkärien työpaikan sijaintiin. Esimerkiksi Oulun läänin oikojatilanne oli vuonna 2001 hyvä verrattuna Itä- ja Pohjois-Suomen tilanteeseen vuonna 2001 (5). Uusimman Nuori hammaslääkäri -tutkimuksen mukaan ensimmäisen työpaikan sijainti valmistumisen jälkeen on usein valmistumispaikkakunnan lähiseudulla. Viidesosa kyselyyn vastanneista on pitänyt tärkeimpänä asiana ensimmäisen työpaikan valinnalleen sitä, että käytännön harjoittelun jälkeen voisi jatkaa kyseisessä työpaikassa. Helsingin yliopistosta valmistuneista 65 % on jäänyt eteläisen miljoonapiirin alueelle, Turun yliopistosta valmistuneista vastaavasti 80 % on jäänyt läntisen miljoonapiirin alueelle, ja Oulun yliopistosta valmistuneista 51 % on asettunut pohjoisen miljoonapiirin alueelle. Edellä mainitussa tutkimuksessa ei ollut vielä mukana Itä-Suomen yliopistosta valmistuneita hammaslääkäreitä (10).

Kuopion yliopistollisen sairaalan erityisvastuualue (KYS-erva-alue)

Erityisvastuualueella tarkoitetaan valtioneuvoston asetuksella säätämää yhteistyöaluetta, joka vastaa alueensa sairaanhoitopiirien erityistason sairaanhoidosta ja erikoissairaanhoidosta järjestämissopimuksen mukaisesti. Erityisvastuualueen tarkoituksena on edistää asukkaiden terveyttä ja turvata heille korkeatasoiset, näyttöön ja tutkimukseen perustuvat terveydenhuoltopalvelut sekä yhteisesti suunnitellut ja koordinoidut edellytykset niiden tuottamiseksi muuttuvassa toimintaympäristössä. Suomi oli vielä tutkimushetkellä jaettu viiteen sairaanhoidon erityisvastuualueeseen, joista Kuopion yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueeseen kuuluvat Pohjois-, Etelä- ja Itä-Savon sekä Keski- Suomen ja Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirit (11). Vuoden 2012 lopussa alueella oli 817 782 asukasta 68 kunnassa (12). Hammaslääkäriliiton rekisterin mukaan vuonna 2012 Suomessa oli 138 oikomishoidon erikoishammaslääkäriä, joista vain 18 toimi KYS-erva-alueen terveyskeskuksissa (Hammaslääkäriliiton jäsenrekisterin tiedonanto 2015).

Tutkimuksen tarkoitus

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää peruskoulutettujen hammaslääkäreiden osallistumista oikomishoitoon ja heidän näkemyksiään terveyskeskusten oikomishoidon järjestelyistä vuonna 2012 KYServa- alueella.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimus kattoi KYS-erva-alueen kaikki terveyskeskukset. Tiedot kerättiin kyselylomakkeella, joka lähetettiin kaikille KYS-erva-alueella toimineille peruskoulutetuille terveyskeskushammaslääkäreille (n = 245) helmikuussa 2013. Kyselyä koskeva muistutuskirje lähetettiin maaliskuussa 2013. Kyselylomake koottiin mukaellen Ohtosen ja Kerosuon (2007) kyselytutkimusta (1). Hammaslääkärien osoitteet saatiin Suomen Hammaslääkäriliiton rekisteristä.

Hammaslääkäreiltä tiedusteltiin kyselylomakkeessa taustatietojen lisäksi osallistumisesta oikomishoitoon sekä näkemyksiä oikomishoitoon valinnasta, oikomishoidon järjestämisestä ja oikomishoidon toimivuudesta. Suurin osa kysymyksistä oli valmiiksi luokiteltuja, ja osassa vastaaja pystyi valitsemaan useamman kuin yhden vaihtoehdon, mistä syystä yhteenlasketut osuudet voivat ylittää 100 %. Valmiiksi luokiteltujen kysymysten lisäksi avoimilla kysymyksillä tiedusteltiin vastaajien mielipidettä oikomishoidon järjestelyjen toimivuudesta: sen vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia omassa terveyskeskuksessa. Tilaa kyselyssä jätettiin myös ehdotuksille ja kommenteille. Saatuja tietoja analysoitiin käyttäen kuvailevia analyysimenetelmiä ja ristiintaulukointia. Osa tuloksista esitetään nelikenttäanalyysina ”strengths, weaknesses, opportunities, threats” (SWOTanalyysi).

Kyselyn palautti 46 % hammaslääkäreistä (n = 112). Vastanneista naisia oli 73 % ja miehiä 27 %. Vastaajista 52 % oli valmistunut Kuopion yliopistosta, 18 % Turun yliopistosta, ja 13 % Oulun yliopistosta ja 13 % Helsingin yliopistosta. Ulkomailta valmistuneita oli 4 % vastaajista. Vastaajat olivat 25–64-vuotiaita, ja heidän kokemuksensa hammaslääkärin työstä vaihteli 1 vuodesta 46 vuoteen.

Tulokset

Vastaajista 57 % ei osallistunut lainkaan oikomishoidon toimenpiteisiin, kun taas 8 % teki oikomishoitoa yli 75 % työajastaan. Oikomishoitoon käytetyn työajan osuus vaihteli hammaslääkärin työkokemuksen mukaan. Hammaslääkäreistä 10 % teki pääsääntöisesti oikomishoitoon liittyviä toimenpiteitä; työelämässä vähän aikaa olleiden hammaslääkärien keskuudessa osallistuminen oli vähäisempää (kuvio 1 «»1). Vastaajista 48 (43 %) teki oikomishoitoa kliinisellä työajallaan, ja heistä 90 % kertoi oikomishoidon osuuden työajastaan olevan sopiva, 2 % piti sitä liian suurena ja 8 % liian pienenä.

Vastaajista 81 % ilmoitti potilaiden valinnan oikomishoitoon pohjautuvan terveyskeskuksessa 10-portaiseen hoidontarveasteikkoon (5, 6), kun taas 13 % kertoi, ettei terveyskeskuksella ollut yleisiä ohjeita siitä, miten potilaat valitaan hoitoon. Hammaslääkäreistä 57 % kertoi terveyskeskuksen käyttävän ikäryhmään perustuvaa seulontaa; yleisintä seulonta oli 9–10-vuotiaiden ikäryhmässä (54 %), toiseksi yleisintä 7-vuotiaana (38 %) ja 8 % ilmoitti seulonnan olevan 6- tai 8-vuotiaana. Vastaajista 51 % ilmoitti oikomishoidon erikoishammaslääkärin vastaavan seulonnasta, kun taas joka kolmas (32 %) kertoi hoitavan hammaslääkärin tekevän seulonnan. Oikomishoidon suunnittelusta vastasi useimmin konsultoiva oikoja (57 %), seuraavaksi useimmin terveyskeskuksen oma oikoja (40 %), ja 18 %:ssa terveyskeskuksista se saatiin muulla tapaa kuten erikoishammaslääkärin ostopalveluna. Kaksi kolmesta vastaajasta kertoi terveyskeskuksessa toimivan apuoikojia, ja yli puolet piti tarpeellisena, että terveyskeskuksessa olisi oma oikomishoidon erikoishammaslääkäri.

Oikomishoitoa tekevien peruskoulutettujen hammaslääkärien yleisimmin käyttämä oikomiskoje sekä alle 5-vuotiailla että 6–12-vuotiailla oli quad helix (48 % ja 40 %). Yleisimpiä oikomiskojeita 13–17-vuotiailla olivat kiinteät kojeet (50 %) (kuvio 2 «»2). Alkumallit ja lähtötilanteen panoraamaröntgenkuva otettiin lähes poikkeuksetta ja lateraalikallokuvakin kahdessa tapauksessa kolmesta. Yli puolet vastaajista ilmoitti, että myös loppumallien ottaminen oikomishoidon jälkeen oli yleistä, mutta lopputilanteen röntgenkuvia otettiin harvemmin (taulukko 1 «»3).

Vastaajista suurin osa (94 %) kertoi suuhygienistien osallistuvan oikomishoidon toimenpiteisiin. Suuhygienistien työnkuva oikomishoitotiimissä koostui pääsääntöisesti jäljennösten ottamisesta (81 %). Muita yleisiä suuhygienistien itsenäisesti suorittamia oikomishoitotoimenpiteitä olivat renkaiden sementointi, kiinteiden kojeiden purkaminen ja välikontrollit. Vastaajista 27 % (n = 28) kertoi hammashoitajien tekevän itsenäisesti hoitoon liittyviä toimenpiteitä, lähinnä jäljennösten ottamista.

Kyselylomakkeessa tiedusteltiin terveyskeskuksen oikomishoidon vahvuuksia, ongelmia ja heikkouksia, jotka kuvataan taulukossa 2 «»4. Kommenteissa toivottiin Itä-Suomen yliopiston ja hammaslääketieteen opetusklinikan järjestävän koulutusta koko hammashoitohenkilöstölle. Erityisesti toivottiin oikomishoidon opetuksen lisäämistä suuhygienistien koulutusohjelmaan ja lisää oikomishoidon erikoistumisvirkoja.

Pohdinta

Kyselytutkimukseemme vastasi 46 % kohderyhmästä − heistä 43 % osallistui oikomishoitoon. Oikomishoidon järjestelyihin oltiin verrattain tyytyväisiä, ja toimenpiteiden delegointi suuhygienisteille oli yleistä. Oikomishoitoon osallistuminen oli hyvin vähäistä 10–20 vuotta työelämässä tutkimuksen tekohetkellä olleilla hammaslääkäreillä, jotka ovat aloittaneet työuransa vuosien 1993–2003 välillä. Tämä johtunee vuonna 2002 voimaan tulleesta hammashoitouudistuksesta, sekä vuonna 2005 voimaan tulleesta hoitotakuujärjestelmästä, jolloin koko aikuisväestö pääsi julkisesti tuetun suun terveydenhuollon piiriin (13−17). Tällöin oikomishoidon toimenpiteitä delegoitiin paljon suuhygienisteille ja kokeneille apuoikojille, ja alle 20 vuotta hammaslääkäreinä työskennelleet ohjattiin pääsääntöisesti aikuishammashoidon pariin. Oikomishoitoa tekevistä peruskoulutetuista hammaslääkäreistä vain 8 % kertoi oikomishoidon osuuden työajastaan olevan liian pieni. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, olisivatko myös oikomishoitoon osallistumattomat peruskoulutetut hammaslääkärit olleet halukkaita tekemään oikomishoidon toimenpiteitä. Lisäksi olisi ollut mielenkiintoista selvittää, minkä ikäisiä apuoikojia terveyskeskuksessa on, eli ovatko apuoikojiksi valikoituneet kauemmin työelämässä olleet vai ovatko vastavalmistuneet hammaslääkärit päässeet myös tekemään oikomishoitoa heti valmistumisensa jälkeen. Työnjako oikomishoidon osalta on välttämätöntä, mutta oikomisesta kiinnostuneille nuorille hammaslääkäreille tulisi antaa mahdollisuus suuntautua myös oikomishoitoon ja hakeutua halutessaan erikoistumiskoulutukseen. Siten turvattaisiin oikomishoidon hyvä tietotaito julkisessa terveydenhuollossa myös tulevaisuudessa.

Kysely osoitti, että KYS-erva-alueella terveyskeskuksessa työskentelevät peruskoulutetut hammaslääkärit tekivät oikomishoitoa erikoishammaslääkärien ohjauksessa, kuten muuallakin Suomessa (2, 5). Kyselyssä kartoitettiin lisäksi oikomishoitotoimenpiteiden delegointia suuhygienisteille ja hammashoitajille, mikä on lisännyt oikomishoidon kustannustehokkuutta (7). Tulosten mukaan suuhygienistit vastasivat itsenäisesti suuresta määrästä oikomishoidon toimenpiteistä. Suuhygienistien työpanosta voisi lisätä työpaikka- ja täydennyskoulutuksella, joka käsittäisi myös oikomishoidon erikoishammaslääkärin ohjeiden mukaisesti tehtäviä toimenpiteitä, kuten kaarilankojen vaihtoja, ekstraoraalivedon säätöjä, purennanohjainten sovituksia, irronneiden kiinteiden kojeiden kiinnikkeiden kiinnityksiä, purennan ja kasvojen valokuvausta jne. Valtakunnallisesti oikomishoidon työnjaon kehityskohteeksi onkin nostettu mm. toivomus siitä, että oikomishoito saisi suuremman panoksen suuhygienistien peruskoulutuksessa (Oikomishoidon työnjakoa koskeva kysely, HLT, EHL Terttu Pietilä, valtakunnallinen SUHATseminaari 17.11.2010, Helsinki). Kyselytutkimuksessamme hammashoitajien itsenäinen osuus oikomishoidon työtehtävissä oli melko vähäinen. Toimenpiteiden delegoinnissa heidän työpanostaan voisi käyttää jäljennösten ottamisessa, hampaiden separoinnissa, kotihoidon neuvonnassa, potilaan ohjauksessa tai kliinisessä valokuvauksessa. Oikomishoidon työnjakoa on kehitetty hyvin tuloksin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Oikomishoidon järjestelyissä ja kustannustehokkuutta haettaessa tulee myös muistaa oikomishoidon erikoishammaslääkärin työnkuvan selkeyttäminen oikomishoitotiimissä. Jotta toiminta olisi tehokasta ja vältyttäisiin mahdollisilta ylimääräisiltä kontrollikäynneiltä ja vuosien mittaisiksi venyviltä oikomishoidoilta, sekä jotta hoitoon valinta olisi tasapuolista, oikomishoidon erikoishammaslääkärin tulisi johtaa ja organisoida toimintaa, valita potilaat hoitoon, tehdä diagnoosit ja hoitosuunnitelma, sekä asettaa hoidoille tavoitteet ja tavoiteajat. Edelleen, jotta hoito etenisi hoitoa antavan tiimin osalta mahdollisimman optimaalisesti, hoitosuunnitelma tulisi tehdä riittävän yksityiskohtaiseksi, jotta muut hammaslääkärit ja suuhygienistit pystyvät hoitoa suorittamaan. Luonnollisesti oikomishoidon erikoishammaslääkärit tekevät vaativimmat oikomishoidot perusterveydenhuollossa (Pahkala R, henkilökohtainen tiedonanto).

Tutkimuksen vastaajat käyttivät melko laajaa kojevalikoimaa purentavirheiden hoidoissa. Alle 5-vuotiaiden oikomishoidossa kojeet olivat samoja, joita peruskoulutetut hammaslääkärit ovat käyttäneet Suomessa vuosien ajan. (5). Merkittävin muutos oikomiskojeiden osalta oli 6–12-vuotiaiden ryhmässä, jossa todettiin niskavetohoidon vähentyneen quad helix -hoidon ja purennanohjaimen käytön lisääntyneen. Tämä liittynee lisääntyneeseen tietoon unenaikaisista hengityshäiriöistä (sleep-disordered breathing, SDB). Kasvojen alueen rakenteellisia riskitekijöitä SDB:lle ovat erityisesti pieni ja retrognaattinen alaleuka, kupera kasvojen profiili, ristipurenta sekä kookkaat risat (18). Suomalaistutkimuksessa on myös raportoitu, että niskavetohoito lapsilla, joilla on pieni alaleuka, voi altistaa uniapnealle (19). Tämä on luultavimmin lisännyt purennanohjainten ja vähentänyt niskavetohoitojen suosiota. Keski-Nisulan ym. (2008) mukaan purennanohjaimen käyttö ensimmäisessä vaihduntavaiheessa lisäsi hoitoryhmän ja verrokkiryhmän välisiä eroja pienentämällä hoitoryhmän lapsilla hampaiston ylipurentoja. Purennanohjaimen vaikutukset kohdistuivat pääasiassa alaleuan hampaiston ja alveoliluun alueelle. Purennanohjainhoito lisäsi myös merkittävästi alaleuan kasvua, joka on suotuisa vaikutus uniapneaa ajatellen. Ryhmien välillä oli myös merkittävä ero alaleuan ja keskikasvojen pituudessa sekä niiden keskinäisissä suhteissa, jolloin hoitoryhmän lapsilla leukojen välinen sagittaalinen ero pienentyi (20).

Tulosten mukaan oikomishoidon tarpeen arvioinnissa käytetyin apuväline oli 10-portainen hoidontarveasteikko, mikä vastaa STM:n työryhmän suositusta kiireettömän oikomishoidon järjestämisestä (5). Tässä peruskoulutetuille hammaslääkäreille suunnatussa kyselyssä ei kuitenkaan selvitetty terveyskeskusten hoitoon pääsyn pisterajoja, mikä olisi ollut mielenkiintoinen tieto. Hoitoon valinnan tulisi olla yhtenäistä sekä terveyskeskuksen sisällä että terveyskeskusten välillä, sillä jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus saada ammattilaisen arvio purennastaan yksilöllisen tarpeen mukaan (5). Nyt kyselyyn vastanneiden mukaan tasapuoliset hoitoon pääsykriteerit eivät aina toteudu kuntien välillä, mikä johtunee henkilöstön resurssivajeesta sekä oikomishoidon erikoishammaslääkäripalvelujen epätasaisesta saatavuudesta. Suurin osa hammaslääkäreistä kuitenkin koki, että hoidon tarpeessa olevat potilaat pääsivät hoitoon.

Alkudokumentaatio näyttää olevan hyvin yleistä tutkimuksen perusteella, mikä johtunee oikomishoidon suunnittelusta ja oikean oikomiskojeen valitsemisesta. Loppudokumentaatio tutkimuksen perusteella näyttää olevan harvinaisempaa, joten oikomishoidon loppudokumentaatiosta voisi olla tarkemmat yhtenäiset käytännöt. Voitaisiin esimerkiksi panostaa kasvojen ja purennan valokuvaukseen loppumallien ja röntgenkuvien sijaan. Tällöin vältyttäisiin potilaan säteilytykseltä ja valokuvat voitaisiin säilyttää potilastietojärjestelmässä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksen (sote-uudistus) myötä toivotaan hammashoitopalveluiden muuttumista tasavertaisemmaksi eri alueiden kesken (21). Muutama kyselyyn vastannut piti sote-uudistusta tulevaisuuden haasteena ja koki pelkoa hammashoitopalveluiden muuttumisesta huonompaan suuntaan nykyisestä tilanteesta omassa terveyskeskuksessaan. Toisaalta oli myös niitä, jotka uskovat, että sote-uudistuksen myötä alueellinen ja valtakunnallinen tasapuolisuus hoidon kohdentumisessa toteutuu ja oman terveyskeskuksen järjestämä oikomishoito alkaisi toimia paremmin. Hammaslääkärien alueellisen jakautumisen ja valtakunnallisen tasapuolisen hoidon järjestäminen on tärkeä tulevaisuuden haaste ja kehittämiskohde.

Tutkimukseen vastanneista yli puolet oli valmistunut Kuopion yliopistosta. Tästä voidaan päätellä, että suurin osa hammaslääkäreistä on jäänyt valmistumisen jälkeen lähiseuduille töihin. Vastaajat olivat myös huolissaan peruskoulutettujen hammaslääkärien oikomishoidon tietojen ja taitojen riittävyydestä. Kyselyyn vastanneet hammaslääkärit toivoivat uusia erikoistumisvirkoja sekä kokivat tärkeäksi koko hammashoitohenkilöstölle suunnatun paikallisen täydennyskoulutuksen. Jos tulevaisuudessa halutaan kaventaa alueellisia eroja oikomishoidon erikoishammaslääkäripalvelujen saatavuudessa ja turvata oikomishoitopalvelujen korkea laatu ja saatavuus, palvelujen järjestäjän tulisi mahdollisuuksien mukaan tarjota erikoistuville hammaslääkäreille työsuhteita palveluja tuottaviin yksiköihin.

Heikko vastausprosentti voi olla merkki siitä, että peruskoulutetuilla hammaslääkäreillä ei ole tarpeeksi tietoa terveyskeskuksensa järjestämästä oikomishoidosta tai vastaamatta jättäneet tekevät hyvin vähän oikomishoitoa tai eivät tee sitä lainkaan. Tulee myös huomioida, että niillä hammaslääkäreillä, jotka ilmoittivat tekevänsä vähän tai ei ollenkaan oikomishoitoa, voi olla puutteelliset tiedot oikomishoidon järjestelyistä, mikä voi aiheuttaa virhelähteen tulosten tulkinnassa. Kyselyn pienen vastausprosentin vuoksi tuloksia voidaan pitää suuntaa antavina. Jatkotutkimuksena on tarkoitus suorittaa vastaavanlainen kysely 5 tai 10 vuoden kuluttua tämän tutkimuksen tekemisestä. Tällöin saataisiin käsitys siitä, mikä merkitys Itä-Suomen yliopiston hammaslääketieteen koulutusohjelmalla on ollut Itä-Suomen hammaslääkärivajeeseen ja oikomishoidon järjestelyihin.

Organization of orthodontic care in the Kuopio University Hospital special care area

The aim of the study was to investigate how orthodontic care was organized in the public health services in the Kuopio University Hospital special care area in 2012.

We used a postal questionnaire in which it was evaluated as to the degree in which the 245 health centre dentists participated in orthodontic treatments, which appliances they used and what their opinions were about the management of orthodontics (SWOT analysis).

About 10% of the dentists primarily carried out orthodontic treatments. Among those who had a short working history, participation was lower. As a rule, dentists were quite satisfied with the arrangement of the orthodontics. The delegation of orthodontic procedures to dental hygienists was common. Reported problems were the high number of orthodontic patients, a lack of local orthodontists, general shortage of employees and the vulnerability of the orthodontic teams.

The minor participation of the youngest dentists in the orthodontic procedures might be related to the dental care reform in 2002, when the entire adult population were eligible to utilize public dental services. Work sharing in orthodontics actualized quite well, but a shortage of dentists, a sparsity of orthodontists in the area and retirements threaten the quality and availability of the orthodontic services in the future. Municipalities should be aware of the situation and, if possible, try to enhance the specialization of dentists.