Biomateriaalien käyttö hammasimplanttien asettamisen yhteydessä

Taustaa

Potilaan omasta kehosta saatua eli autologista luusiirrettä voidaan edelleen pitää kultaisena standardina silloin, kun leukojen alueella on korjausta vaativa luupuutos (2). Autologisen siirteen osteokonduktiiviset ja osteoinduktiiviset ominaisuudet ovat ylivoimaiset muihin siirteisiin verrattuna (3), ja etenkin laajojen alueiden korjaamiseen sopii parhaiten vaskulaarinen luusiirre. Autologisen luusiirteen huonoja puolia ovat rajallinen saatavuus, mahdolliset siirteenottopaikan komplikaatiot sekä se, että siirrettä on muotoiltava uudelleen, ennen kuin se voidaan asettaa haluttuun kohtaan (4–8). Vaihtoehtoisesti voidaan käyttää toiselta ihmiseltä saatuja, allogeenisia, tai toisesta eläinlajista peräisin olevia, ksenogeenisia, siirteitä (6, 9); tuoreimpina vaihtoehtoina ovat synteettiset tai kudosteknologisesti tuotetut siirteet (10). Muun kuin autologisen siirteen käyttöön liittyy aina riski siitä, että siirteen mukana vastaanottaja saa luovuttajalla olleen infektion, tai että saajan elimistö kehittää hylkimisreaktion vierasta kudosta vastaan. Tämän takia allogeeniset luusiirteet usein steriloidaan, mikä heikentää niiden käyttöominaisuuksia (3).

Biomateriaalilla tarkoitetaan ainetta, joka on yhteensopiva elävän kudoksen kanssa ja jota voidaan hyödyntää kohdekudoksen korjaamisessa tai korvaamisessa. Biomateriaalit ovat joko peräisin luonnosta tai synteettisesti tuotettuja. Ne voidaan jakaa neljään eri luokkaan: polymeerit, keraamit, komposiitit sekä metallit. Biomateriaalit voivat olla joko passiivisia tai bioaktiivisia (11).

Bioyhteensopivuudella tarkoitetaan materiaalien kykyä integroitua, toimia ja tarvittaessa resorboitua kohdekudoksessaan sekä aiheuttaa mahdollisimman vähäinen immuunivaste (12). Suu- ja leukakirurgiassa biomateriaalille tärkeitä ominaisuuksia ovat materiaalin osteokonduktiivisuus tai osteoinduktiivisuus, kyky kestää mekaanista kuormitusta sekä kyky resorboitua uudisluun muodostumisen jälkeen. Jotta biomateriaaleja voidaan implantoida potilaiden kehoon, tulee niiden täyttää tarkat biologiset, fysikaaliset sekä kemialliset standardit ja laatuvaatimukset.

Luonnosta peräisin olevat biohajoavat polymeerit voidaan jakaa proteiineihin – joihin kuuluu esim. kollageeni – ja polysakkarideihin (13). Synteettisiä biohajoavia polymeerejä ovat mm. polylaktidi (PLA), polyglykolidi (PGA) sekä kopolymeeri (PLGA) (14). Nämä eivät ole osteoinduktiivisia eivätkä -konduktiivisia, mutta ne ovat mekaanisilta ominaisuuksiltaan melko vahvoja ja yleensä helposti muovattavia.

Keraameista kalsiumfosfaatti on bioaktiivinen ja osteokonduktiivinen. Se muistuttaa kemiallisesti ja mekaanisesti luun luonnollista soluväliainetta sekä tehostaa luunmuodostukseen tarvittavien solujen adheesiota, migraatiota ja proliferaatiota. Muita suu- ja leukakirurgiassa käytettyjä keraameja ovat esimerkiksi beta-trikalsiumfosfaatti (ß-TCP) sekä hydroksiapatiitti [Ca10(PO4)6(OH)2] (10). Keraamit ovat usein mekaanisilta ominaisuuksiltaan hauraita, eivätkä ne ole helposti muovattavissa.

Komposiitit muodostuvat kahdesta tai useammasta biomateriaalista – useimmiten polymeeristä ja keraamista. Yhdistelemällä ominaisuuksiltaan erilaisia materiaaleja komposiitit voidaan valmistaa mahdollisimman hyvin kohdekudokseen sopiviksi (15).

Metalleilla on muihin biomateriaaleihin verrattuna hyvä kuormituskestävyys, minkä vuoksi niitä käytetään laajasti. Titaani osseointegroituu luukudokseen, ja tämä tekee siitä erinomaisen vaihtoehdon metallisen implantin materiaaliksi (16).

Kudoksen kasvua ohjaavassa tekniikassa (engl. guided bone generation, GBR) käytetään esimerkiksi kollageenista valmistettuja kalvoja, joiden tarkoituksena on säilyttää kohdealueella tietty muoto ja tila luutumisen ajan sekä estää nopeammin kasvavaa pehmytkudosta kasvamasta luuvaurion alueelle (17).

Optimaalisen luutumisen aikaansaamiseksi kalvomateriaalien tulee olla tarpeeksi vahvoja, jotta ne kykenevät säilyttämään luulle kuuluvan tilan. Lisäksi niiden tulee koostumuksellaan ja rakenteellaan estää epiteelisolujen vaeltaminen alueelle. Ideaalitapauksessa biohajoavat kalvot säilyttävät kokonsa ja muotonsa siihen saakka, kunnes luutuminen on tapahtunut. Kalvoja käytetään usein yhdistettynä rakeisiin keraameihin: keraami auttaa kohdealuetta säilyttämään muotonsa, ja kalvo estää keraamia vaeltamasta pois alueelta. Biohajoamattomat kalvot vaativat poistoleikkauksen, joka altistaa lisäkomplikaatioille (17).

Aineisto ja menetelmät

Jokaisesta primaarista implanttileikkauksesta ja implantin poistosta on laadittu potilaskohtainen ilmoitus, josta ilmenevät kaikki samalla kerralla asetetut tai poistetut implantit.

Tämän tutkimuksen aineisto perustuu THL:n implanttirekisteriin kerättyihin tietoihin asetetuista ja poistetuista hammasimplanteista. Tutkimus kattaa rekisteriin tehdyt ilmoitukset (N = 107 257) vuodesta 2005 lähtien aina vuoteen 2015 saakka. Rekisterin ylläpito lopetettiin kesällä 2016, ja THL ehti tallentaa vain osan vuosina 2015–2016 saapuneista ilmoituslomakkeista. Näin ollen rekisteri kattaa vain osan näinä vuosina asetetuista implanteista (v. 2015 1 688 kpl, v. 2016 3 kpl). Ilmoitusten vähäisyyden vuoksi vuoden 2016 tiedot on rajattu tämän tutkimuksen ulkopuolelle.

Tätä tutkimusta varten on saatu Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta käyttölupa implanttirekisterin tietojen käyttöön tieteellisessä tutkimuksessa (Dnro THL/650/5.05.00/2016).

THL:n taltioimista tiedoista poimittiin tutkimusaineistoksi potilaan ikä, sukupuoli, yleiset taustatekijät, implantoidut hammasalueet, implanttihoidon indikaatiot ja leikkausmenetelmät, asetetut implanttifikstuurat, käytetyt biomateriaalit, komplikaatiot, poistetut fikstuurat sekä poistoindikaatiot.

Tilastolliseen analyysiin käytettiin IBM® SPSS® Statistics -ohjelman versiota 24. Ryhmien välisten erojen testaukseen käytettiin Mann-Whitneyn U-testiä, Khiin neliö -riippumattomuustestiä sekä Fisherin tarkkaa testiä.

Taustatekijöiden vaikutusta implanttien ennusteeseen tarkasteltiin Kaplan-Meierin menetelmällä ja log-rank-testillä. Implantin käyttöaika selvisi mahdollisen poistoleikkauksen yhteydessä ilmoitetusta implantin asettamispäivämäärästä. Tulos määriteltiin tilastollisesti merkitseväksi, jos p-arvo oli < 0,05.

Tulokset

Implanttirekisteriin ilmoitettujen tietojen perusteella Suomessa asetettiin vuosina 2005–2015 yhteensä 166 842 implanttia. Implantteja on asetettu keskimäärin 1,6 kappaletta leikkausta kohti. Implanttihoidon indikaationa olivat yleisimmin menetetyt yksittäiset hampaat tai hammasryhmät (86,1 % tapauksista). Yleisimmät implanttivalmistajat olivat Straumann® (38,3 %), Astra Implant® (22,8 %) sekä Xive® (13,8 %). Yli puolet implanteista oli asetettu käyttäen yksivaiheista menetelmää (59,7 %). Kaksivaiheisessa menetelmässä (39,6 %) implanttifikstuuran annetaan luutua limakalvon alla, minkä jälkeen fikstuura paljastetaan. Käytetty menetelmä oli ilmoitettu 103 458 toimenpiteessä (96 % ilmoituksista).

Biomateriaalien käyttämisestä oli ilmoitettu 25 304 lomakkeessa (kuvio 1 «»1), eli niitä käytettiin lähes neljäsosassa (23,6 %) leikkauksista. Yleisimmin biomateriaaleja käytettiin yläleuan alveoliharjanteen inkisiivien ja premolaarien sekä molempien leukojen ensimmäisten molaarien kohdalla (taulukko 1 «»2). Luuta korvaavista siirteistä lukumääräisesti yleisin oli naudanluu (mm. Geistlich Bio-Oss®), jonka osuus oli 77,6 % siirteistä. Seuraavaksi yleisimpiä olivat hydroksiapatiitin ja beta-trikalsiumfosfaatin yhdistelmä (8,8 %) sekä bioaktiivinen lasi (4,8 %) (taulukko 2 «»3). Kalvomateriaaleista käytetyin oli kollageenikalvo (98 %). Biohajoamattomia kalvomateriaaleja oli käytetty vain vähän, ja niistä suosituin oli Gore-Tex® (taulukko 3 «»4). Implantoinnin yhteydessä alveoliharjannetta kasvatettiin 1,8 %:ssa leikkauksista. Muutamissa leikkauksissa oli käytetty myös sidekudossiirrettä – yleisimmin suulaesta otettua – tai hermon siirtoa eli n. alveolaris inferioriksen hermotransplantaatiota.

Potilaista naisia oli 58,8 % ja miehiä 41,0 %; 0,2 %:sta (167 kpl) ilmoituksia puuttui merkintä potilaan sukupuolesta (kuvio 2 «»5). Rekisteriin ilmoitettujen tietojen mukaan nuorin potilas, jolle asetettiin implantti, oli 7-vuotias, ja vanhin oli 109-vuotias. Suurimmat ikäryhmät olivat 60–69-vuotiaat (30,6 %), 50–59-vuotiaat (28,7 %) sekä 40–49-vuotiaat (14,1 %).

Profylaktista mikrobilääkitystä oli käytetty 85,3 %:ssa leikkauksista. Implanttirekisteriin tulleista ilmoituksista 2,6 %:sta (2 834 kpl) puuttui tieto siitä, oliko leikkauksessa käytetty mikrobilääkitystä. Yleisimmin käytetty antibiootti oli V-penisilliini (taulukko 4 «»6).

Lomakkeilla ilmoitettiin yhteensä 562 primaarikomplikaatiota (0,5 % ilmoituksista). Primaarikomplikaatioiksi luokitellaan komplikaatiot, jotka havaitaan 10 päivän kuluessa leikkauksesta. Tämän jälkeen ilmaantuneista komplikaatioista ei ole tietoja rekisterissä, ellei komplikaatio ole johtanut implantin poistoon. Komplikaation syynä oli implantin epätyydyttävä asento 20,1 %:ssa, infektio 9,8 %:ssa ja hermovaurio 2,8 %:ssa tapauksista. Yleisin ilmoitettu primaarikomplikaatio oli kuitenkin “muu komplikaatio” (67,3 %). Primaarikomplikaatioita syntyi tilastollisesti merkitsevästi tavallista enemmän sellaisissa implanttileikkauksissa, joissa käytettiin biomateriaaleja (30,4 %, 171 kpl; p < 0,001). Tarkempi leikkausmenetelmä oli merkitty vain kymmeneen ilmoitukseen. Sillä, käytettiinkö leikkauksessa yksi- vai kaksivaiheista asetusmenetelmää, ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä primaarikomplikaatioiden määrään (p = 0,052). Biomateriaaleja asetettiin useammin kaksi- kuin yksivaiheisen leikkausmenetelmän yhteydessä (61,5 %; p < 0,0001).

Implantin poistoja oli ilmoitettu rekisteriin 1 938, ja poistettuja implantteja oli yhteensä 2 351. Poistettu implantti oli useimmiten Straumann® (28,9 %; 680 kpl). Seuraavaksi yleisimmät olivat Astra Implant® (18,0 %; 423 kpl) sekä Xive® (8,1 %; 190 kpl). Nuorin potilas, jolta poistettiin implantti, oli 17-vuotias ja vanhin 96-vuotias. Potilaiden keski-ikä oli 58 vuotta. Ilmoitusten perusteella tärkeimpiä poistoleikkaukseen johtaneita syitä olivat implantin irtoaminen (45,9 %), infektio (36,0 %), implantin murtuma (6,2 %), asentovirhe (4,3 %), ulkoinen trauma (0,6 %) sekä muu syy (7,0 %). Tieto poistoindikaatiosta puuttui 3,3 %:sta ilmoituksia. Implantti poistettiin naiselta hieman useammin kuin mieheltä (naiset 52,0 %, miehet 48,0 %). Oman luusiirteen käyttöön liittyi keskimääräistä enemmän irtoamisia, kun taas “muu syy” oli yleisimmin ilmoitettu poistoindikaatio muita biomateriaaleja käytettäessä (p = 0,007). Implantti poistettiin yleisimmin 40–69-vuotiaalta (69,3 %). Vaikka päivittäinen tupakointi oli yleisin yksittäinen implantin irtoamiseen liittyvä taustatekijä, sillä ja implantin irtoamisella ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää riippuvuutta (p = 0,062).

Kaplan-Meier-menetelmällä tarkastelluissa implanttien elinaikaennusteissa oli log-rank-testin perusteella tilastollisesti merkitsevä ero siinä, mitä biomateriaalia tai -materiaaleja implanttileikkauksessa oli käytetty (p = 0,042). Implanteista, joiden asettamisessa oli hyödynnetty biomateriaaleja, irtosi tässä aineistossa eniten sellaisia, joissa oli käytetty omaa luusiirrettä. Potilaaseen liittyviä yleisiä taustatekijöitä tarkasteltaessa havaittiin, että huonoimpaan ennusteeseen johti toimenpidealueelle kohdistunut sädehoito. Tämä tekijä ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä (p = 0,920).

Pohdinta

PubMed-tietokannasta hakusanoilla ”Dental Implants AND Bone Grafts AND Survival Rate” tehdyllä haulla löytyi 435 artikkelia, jotka oli julkaistu aikavälillä 1.1.2005–31.10.2017. Näistä tutkimuksista valtaosassa oli käytetty luukorvikkeena autologista luuta.

Luusiirteiden ansiosta mahdollisuutta korvata puuttuva hammas implanttikantoisella rakenteella voidaan tarjota yhä useammalle potilaalle. Alveoliharjanteen korkeus, leveys, kudoksen laatu sekä implantoitavan alueen sijainti määrittävät sen, minkä kokoinen implantti kyseiseen kohtaan voidaan asettaa. Luun hauraus sekä alveoliharjanteen resorboituminen heikentävät implantin ennustetta (18), mutta sitä voidaan parantaa käyttämällä biomateriaaleja (19). Joidenkin näkemysten mukaan korkean trombosyyttipitoisuuden omaavan plasman (platelet-rich plasma, PRP) käyttö yhdessä luusiirteiden kanssa mahdollistaisi sen, että implanttifikstuura voitaisiin asettaa potilaalle nykyistä aikaisemmin (20, 21). Meidän tutkimuksessamme yksivaiheinen leikkausmenetelmä ei näyttäytynyt riskitekijänä, mutta joissakin tutkimuksissa sen on todettu olevan riski etenkin välittömässä implantoinnissa (22).

Zinser työryhmineen (23) seurasi retrospektiivisesti 14 vuoden ajan reilun 1 000 yläleukaan asetetun implantin selviämistä ja kartoitti taustatekijöitä, jotka johtivat implanttien poistoon. Niiden implanttien, joiden asettamisessa oli käytetty apuna autologista luuta, selviämisennusteen havaittiin olevan merkitsevästi parempi kuin niiden, joissa oli käytetty luukorvikkeita (97,2 % vs. 87,9 %; p < 0,001). Viisitoista vuotta aikaisemmin Benic työryhmineen (24) vertaili, miten ennusteeseen vaikuttaa se, kiinnitetäänkö implantti terveeseen luuhun vai biomateriaalilla paranneltuun luuhun. Tutkimuksessa käytettiin kollageenikalvoa yhdessä potilaan oman luusiirteen ja/tai deproteinisoidun naudanluun kanssa. Kliinisten ja radiologisten tutkimusten perusteella implanttien ennusteessa ei havaittu merkitseviä eroja. Knöflerin työtovereineen (25) tekemässä, 10 158 implanttia kattaneessa analyysissä biomateriaaleja hyödyntäen asetettujen implanttien ennuste (96,3 %) oli parempi kuin terveeseen luuhun asetettujen implanttien (94,3 %) (p = 0,0025). Luusiirrettä käytettäessä implanttifikstuuran ja leukaluun välinen kontaktipinta-ala kasvaa ja alueen mineraalitiheys lisääntyy, mikä saattaisi selittää eron ennusteiden välillä.

Jung työryhmineen (26) seurasi satunnaistetussa kontrolloidussa tutkimuksessaan implantin luutumista premolaari–molaarialueilla, joissa oli ≤ 5 mm:n vertikaalinen luupuutos implantin asetushetkellä. Implantti jätettiin joko luutumaan itsestään tai aluetta korotettiin deproteinisoidulla naudanluusiirteellä ja kollageenikalvolla. Puolen vuoden kuluttua luu oli biomateriaaliryhmässä lisääntynyt (1,79 ± 2,24 mm); sen sijaan spontaanisti luutumaan jätettyjen implanttien ympärillä ilmeni bukkaalisuunnassa vertikaalista luukatoa (−0,17 ± 1,79 mm; p = 0,017). Pjeturssonin ja työtovereiden (2) kolmivuotisessa seurantatutkimuksessa kalvomenetelmän avulla asetettujen implanttien selviämisennuste (97,9 %) oli tilastollisesti merkitsevästi parempi kuin ilman kalvoa asetettujen implanttien (88,6 %) (p = 0,001). Toisaalta Garcia-Denche työryhmineen (22) ei havainnut RCT-tutkimuksessaan eroa kalvomenetelmän avulla asetettujen implanttien ja ilman kalvoa asetetun kontrolliryhmän selviämisennusteessa.

Meidän tarkastelemassamme aineistossa biomateriaaleja käytettiin etenkin yläleuassa. Tämä saattaa johtua siitä, että yläleuan luu on huokoisempaa kuin alaleuan, ja hampaanpoistoalueilla alveoliluun resorptio tapahtuu ensisijaisesti alveoliharjanteen paksuudesta. Lisäksi poskiontelon pohja saattaa sijaita lähellä implantoitavaa aluetta, jolloin optimaalinen implantointi edellyttää usein ontelon pohjan nostamista.

Omaa luusiirrettä voidaan ottaa esimerkiksi leuan kärjestä tai alaleuan ramusalueelta. Myös luuta poratessa syntyvää purua, jota joissakin leikkauksissa kerättiin imulaitteistoon asetettavalla luunkerääjällä (mm. BoneTrap®), voidaan hyödyntää implantin asetuksessa. Siirrettäväksi sopivan autologisen luun määrä on kuitenkin usein riittämätön, ja tällöin tarvitaan luukorvikkeita. Geistlich Pharma on pitkään ollut biomateriaalialan markkinajohtaja. Naudanluun (mm. Bio-Oss®) ja kollageenikalvon (mm. Bio-Gide®) käytöstä yhdessä autologisten luusiirteiden kanssa on jo kertynyt runsaasti kliinistä kokemusta sekä tutkimustietoa (6, 9, 17, 22, 24, 26). Biohajoavaa kollageenikalvoa käytettäessä ei kalvoa tarvitse erikseen poistaa.

Tutkimuksessamme havaitsimme, että biomateriaaleja käytetään enemmän kaksi- kuin yksivaiheisen leikkausmenetelmän yhteydessä. Biomateriaalien käyttö lisäsi primaarikomplikaatioiden riskiä. Silloin kun implantoinnin lähtokohdat eivät ole optimaaliset, tarvitaan kuitenkin usein biomateriaaleja kestävän lopputuloksen mahdollistamiseksi. Biomateriaaleja käytettäessä leikkausmenetelmät ovat monimutkaisempia ja toimenpiteen vaiheiden suuri määrä pidentää leikkauksen kestoa. Nämä molemmat tekijät lisäävät komplikaatioiden riskiä.

Tupakoinnilla on useissa tutkimuksissa osoitettu olevan kielteinen vaikutus implantin ennusteeseen (2, 21–23, 27). Näin on erityisesti alueilla, joilla on käytetty luusiirrettä (28). Toisaalta englanninkielisestä kirjallisuudesta löytyy myös tutkimustuloksia, joiden mukaan tupakoinnin ja implantin poiston välillä ei ole havaittu merkitsevää yhteyttä (8, 28). Meidänkään tutkimuksessamme tupakoinnin ja implantin poiston välillä ei ilmennyt tilastollisesti merkitsevää riippuvuutta. Ristiriitaisiin tuloksiin voivat vaikuttaa erot siinä, miten tupakoinnin määrää mitataan, sekä muissa samaan aikaan vertailtavissa taustatekijöissä.

Nyström työryhmineen (27) havaitsi tilastollisesti merkitsevän (p < 0,05) yhteyden implanttien poiston ja sukupuolen välillä. Kyseisessä tutkimuksessa, jossa implanttien selviämistä seurattiin keskimäärin 11 vuoden ajan, implantti jouduttiin poistamaan 10 %:lta naispotilaista, kun taas miespotilaista vain 3 % menetti implantin. Oma tutkimuksemme tukee tätä havaintoa, sillä mekin totesimme, että naisilta oli poistettu hieman enemmän implantteja kuin miehiltä. Sjöström työryhmineen (8) havaitsi, että naissukupuoli on implantin menetyksen riskitekijä silloin, kun implanttileikkauksessa käytetään luusiirteitä; toisaalta Garcia-Denche työtovereineen (22) ei löytänyt tilastollisesti merkitsevää eroa sukupuolten välillä tilanteessa, jossa implantoinnin yhteydessä oli käytetty biomateriaaleja.

Syy siihen, että naiset menettävät enemmän implantteja kuin miehet, voivat olla vaihdevuosien aiheuttamat muutokset: ne vaikuttavat implantin asetusalueen sekä oman luusiirteen laatuun ja paranemiseen. Naisilla on mahdollisesti myös korkeammat esteettiset vaatimukset implanttihoidolle, mikä vaikuttaa potilastyytyväisyyteen ja implanttien poistopäätöksiin. Meidän aineistossamme naisille oli myös asetettu enemmän implantteja kuin miehille.

Yerit työryhmineen (29) tutki 71 potilaalle asetettujen implanttien ennustetta sen jälkeen, kun implantoidulle alueelle oli annettu sädehoitoa suusyövän vuoksi. Sädehoidolla (kokonaisannos 50 Gy) oli kielteinen vaikutus implantin ennusteeseen (p = 0,0028), etenkin luusiirrealueella (54 %; p = 0,0128). Meidän havaintomme tukevat tätä tulosta. Yeritin ja työtovereiden tutkimuksessa ei kuitenkaan havaittu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä implantin alkuperäisen asetusajankohdan ja poistoajankohdan välillä.

Meidän tutkimuksessamme implantteja poistettiin lukumääräisesti eniten 40–69-vuotiaiden ikäryhmässä. Implanttirekisterin perusteella tämän ikäisille asetettiin eniten implantteja, mikä vaikuttaa myös poistojen määrään. On todettu, että yli 60 vuoden ikä on riskitekijä implanttihoidossa (23).

Tiedot implanttileikkauksista perustuvat kliinikoiden ilmoittamiin tietoihin. Kokemusperäisesti tiedetään, etteivät kliinikot aina tee ilmoitusta rekisteriin. Tämän vuoksi aineisto ei anna täydellisen kattavaa käsitystä kaikista tarkastellun ajanjakson aikana asetetuista tai poistetuista implanteista. Käytetyistä biomateriaaleista saatujen tulosten sekoittavana tekijänä taas olivat epäselvät merkinnät. Luusiirteen tai kalvomenetelmän käyttämisestä leikkauksessa ilmoitettiin tiedonkeruulomakkeen kohdassa “Menetelmän taustatekijöitä”, ja toisaalla lomakkeessa kuului antaa tiedot mm. biomateriaalin kauppanimestä ja valmistajasta. Joissakin lomakkeissa materiaaleja oli ilmoitettu ilman valmistajaa ja/tai kauppanimeä, mikä johti siihen, että ”Menetelmien taustatekijät” -kohdassa annetut tiedot eivät täsmänneet muualla lomakkeessa ilmoitettuihin luusiirteiden ja kalvomenetelmien lukumääriin. Myöskään oman luusiirteen ottopaikasta ei aina ollut merkintää. Jos saman leikkauksen aikana oli asetettu useampi implantti, ei tiedetä varmuudella, onko luusiirrettä tai kalvomenetelmää käytetty kaikkien implanttien kohdalla. On myös otettava huomioon, että aineistosta ilmenevät ainoastaan asetetut ja poistetut implantit, eikä implantoitujen alueiden kliinisestä tai radiologisesta tilasta ole tietoa.

Aineistosta ei pystytty selvittämään, oliko primaarikomplikaatio aina johtanut implantin poistoon. Tämä johtuu siitä, että primaarikomplikaatiot on ilmoitettu implantin asettamislomakkeella ja poistoindikaatiot poistolomakkeella.

Tämän tutkimuksen tai englanninkielisen kirjallisuuden perusteella ei voida arvioida, mikä tai mitkä biomateriaalit ja leikkausmenetelmät ovat parhaita. Myös yksittäisten taustatekijöiden vaikutuksia implanttien ennusteisiin on vaikea arvioida.

Biomaterials in implant dentistry

The objective of this study was to find out the use of dental implants, bone grafts and membrane materials used in implant dentistry between 2005–2015 in Finland. The statutory implant registry was maintained by the National Institute for Health and Welfare.

Variables from the implant registry included the patient's gender, age, medical history, indications for implantation, augmentation area, installed fixtures, bone grafts and membranes, complications, removed fixtures and removal indications. Variables were analyzed by using the statistical analysis software IBM® SPSS® Statistics (v24).

During the time period, 166 842 implants were installed and 2 351 were removed. The most frequently used bone graft and membrane materials were bovine bone graft and autograft, as well as collagen membrane, respectively. Biomaterials were often used with two-step procedures and mostly in the maxillary region. The patients’ age, gender, biomaterials, irradiation and smoking were considered to be risk factors for implant survival.

The use of biomaterials in connection with the insertion of dental implants increased primary complications.