Opiskelijat ja parodontologiset hoidot - Opiskelijanäkökulma parodontologisiin hoitoihin terveyskeskuksissa

Aineisto ja menetelmät

Kysely osoitettiin Itä-Suomen yliopiston hammaslääketieteen koulutusohjelman viidennen vuosikurssin opiskelijoille (n = 33) ja syventävässä käytännön harjoittelussa oleville opiskelijoille (n = 36) sekä Savonia-ammattikorkeakoulun valmistuvan kurssin suuhygienistiopiskelijoille (n = 26) syksyllä 2018. Hammaslääketieteen viidennen vuosikurssin opiskelijat ja suuhygienistiopiskelijat täyttivät kyselylomakkeen luennon yhteydessä nimettömästi. Vastauksia pyydettiin kesätyökokemusten perusteella. Syventävää käytännön harjoitteluaan suorittaville hammaslääketieteen opiskelijoille lähetettiin sähköpostin välityksellä linkki e-lomakkeeseen, joka oli vastaava kuin paperinen kyselylomake. E-lomakkeeseen vastanneen henkilöllisyys ei tullut lomakkeen käsittelijän tietoon.

Kyselylomakkeella oli sekä avoimia että strukturoituja/suljettuja kysymyksiä. Hammaslääketieteen opiskelijoille suunnattu kysely (liite 1 [liitteet julkaistaan Hammaslääkärilehden verkkosivulla artikkelin verkkoversiossa]) noudatti pääkaupunkiseudun hammaslääkäreille vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen kysymyksiä täydennettynä tämän selvityksen tarkoitukseen sopivilla kysymyksillä (8).

Suuhygienistiopiskelijoiden kysymyslomakkeeseen (liite 2) oli lisätty kysymyksiä, joissa pyydettiin arvioimaan parodontologisten diagnoosien määrää ja tarkkuutta hammaslääkärin lähettämillä potilailla. Lisäksi kysyttiin, kuinka usein vastaaja joutui hoitamaan potilaita, joiden parodontiumin sairaustilannetta hammaslääkäri ei ollut diagnosoinut. Suuhygienistiopiskelijoilta ei kysytty hammaslääketieteen opiskelijoiden kysymyslomakkeella olleita kysymyksiä 11, 12 ja 14, joilla selvitettiin röntgenkuvausmahdollisuuksia ja röntgenkuvantamisen roolia parodontologisissa hoidoissa sekä työajan jakautumista toimenpiteiden välillä. Vastausten analysoinnissa hammaslääketieteen opiskelijat käsiteltiin yhtenä vastaajaryhmänä ja suuhygienistiopiskelijat omana ryhmänään.

Annettujen vastausten lukumäärä ja valittujen vaihtoehtojen suhteelliset osuudet määritettiin käyttäen apuna IBM SPSS 25- ja Microsoft Office Excel -ohjelmia. Kaikista annetuista vastauksista laskettiin lukumäärät ja prosenttiosuudet. Avointen kysymysten vastaukset koottiin keskeisen kysymyksenasettelun mukaisiin luokkiin, joita olivat: työpaikoilla annettu ohjeistus, suuhygienistin rooli parodontiittipotilaiden hoidossa ja työpaikan asenneilmapiiri parodontologisiin hoitoihin liittyen.

Tulokset

Kyselyn kohteena oli 36 syventävässä käytännön harjoittelussa olevaa hammaslääketieteen opiskelijaa, joista 11 (31 %) vastasi kyselyyn, sekä 33 viidennen vuosikurssin hammaslääketieteen opiskelijaa, joista 28 (85 %) vastasi kyselyyn. Hammaslääketieteen opiskelijat käsiteltiin selvityksessä yhtenä ryhmänä, jolloin heitä oli 69, joista 39 (56 %) vastasi kyselyyn. Tästä ryhmästä käytetään jatkossa nimitystä hammaslääketieteen opiskelijat. Kyselyn kohteena olleista 26 suuhygienistiopiskelijasta 11 (42 %) vastasi kyselyyn. Vastanneista hammaslääketieteen opiskelijoista 59 % oli naisia ja 41 % miehiä. Suuhygienistiopiskelijoista kaikki olivat naisia. Vastaajien sukupuolijakauma, työpaikkojen jakautuminen erityisvastuualueittain (erva) sekä työpaikan sijainnin mukainen väestöpohja ilmenevät taulukosta 1 «»1.

Parodontaalidiagnostiikka

Hammaslääketieteen opiskelijoista 98 % kertoi tutkivansa aikuispotilaiden parodontiumin tilan aina tutkimuskäynnin yhteydessä. Kuviosta 1 «»2 ilmenee hammaslääketieteen opiskelijoiden toteuttaman tutkimuksen tarkkuus. Ientaskumittauksen ja furkaatiovaurioiden tutkimuksen toteutti yli 80 %, mutta ientaskujen verenvuodon määritti vain puolet opiskelijoista.

Kaikilla hammaslääketieteen opiskelijoilla oli mahdollisuus työpaikassaan panoraamaröntgenkuvaukseen parodontaalidiagnostiikkaa varten. Vastaajista 51 % koki röntgenkuvantamisen roolin parodontaalisairauksien diagnostiikassa erittäin merkittävänä ja 46 % melko merkittävänä. Vastaajista 3 % koki röntgenkuvantamisen jonkin verran merkittävänä, eikä kukaan valinnut vaihtoehtoa ”ei merkitystä”.

Kun hammaslääketieteen opiskelijoilta kysyttiin ”Ehditkö tekemään varatulla tutkimuskäynnillä sekä kariologisen että parodontologisen statuksen?”, 68 % vastasi ehtivänsä aina. Vastaajista 18 % kertoi ehtivänsä tekemään molemmat tutkimukset ja kirjaamaan statukset melko usein, 11 % harvoin ja 3 % vastasi ”en koskaan”.

Suuhygienistiopiskelijat arvioivat, että keskimäärin 35 %:lle hammaslääkärien lähettämistä potilaista oli kirjattu parodontologinen status. Arviot vaihtelivat 5 ja 80 prosentin välillä. Suuhygienistiopiskelijoiden vastaanottokäynnille saapuville potilaille 45 %:ssa tapauksista oli kirjattu sanallinen diagnoosi, 18 %:lle ICD10-koodi ja 27 %:lle sekä sanallinen diagnoosi että ICD10-koodi. Puolet suuhygienistiopiskelijoista kertoi hoitavansa viikoittain potilaita, joiden parodontiittia hammaslääkäri ei ollut diagnosoinut.

Parodontaalisairauksien hoitaminen

Hammaslääketieteen opiskelijoista 59 % koki saaneensa työpaikassaan riittävää tukea parodontaalisairauksien hoitamiseen. Lähes kaikki kokivat saaneensa opinnoistaan riittävät valmiudet parodontaalisairauksien diagnosdiagnostiikkaan ja hoidon toteutukseen. Runsas kolmannes (36 %) oli sitä mieltä, että parodontologisiin hoitoihin ei ollut käytettävissä riittävästi aikaa. Lähes kaikki suuhygienistiopiskelijat kokivat saaneensa työpaikassaan riittävää tukea ja ohjausta parodontaalisairauksien hoitamiseen, ja opinnoista riittävät valmiudet koki saaneensa 81 %.

Hammaslääketieteen opiskelijoille suunnatussa kyselyssä pyydettiin arvioimaan, kuinka paljon kliinistä työaikaa he keskimäärin käyttivät hammaslääketieteen eri osa-alueiden toimenpiteisiin. Parodontologisiin hoitoihin käytettiin keskimäärin 9 % työajasta, arvioiden vaihdellessa 0 %:n ja 40 %:n välillä. Kuviossa 2 «»3 on esitetty työajan keskimääräinen jakautuminen eri toimenpiteiden kesken.

Kuviossa 3 «»4 on esitetty opiskelijoiden arvio parodontiitin yleisyydestä hoitamiensa potilaiden keskuudessa. Parodontiitin esiintyminen 20–50 %:lla potilaista oli yleisimmin valittu vaihtoehto, jonka valitsi 41 % hammaslääketieteen opiskelijoista ja 63 % suuhygienistiopiskelijoista.

Kysyttäessä, kuinka merkittävänä pidät parodontologista hoitoa potilaan kokonaishoidon kannalta, kaikki sekä hammaslääketieteen opiskelijoista että suuhygienistiopiskelijoista pitivät sitä erittäin merkittävänä tai melko merkittävänä. Yksikään vastaajista ei valinnut vastausvaihtoehtoja ”jonkin verran merkitystä” tai ”ei merkitystä”.

Työpaikkojen asenneilmapiiristä parodontologisten hoitojen suhteen kertoivat avoimien vastauksien kommentit, joissa kerrottiin hammaslääkärien kategorisesti kieltäytyvän parodontologisista hoidoista. Esimerkkejä tällaisista vastauksista ovat, että ”Ei ohjeita. Vastuuhammaslääkäri lähetti itse kaikki suuhygienistille. Toinen hammaslääkäri teki silloin tällöin” ja ”Laajaa parodontologista statusta ei katsottu keneltäkään, ilmeni esimerkiksi siitä, että Winhitin parodontologista statusta ei osattu käyttää. Kirjattiin vain ylös, jos löytyi syvempiä taskuja. Suuhygienisti tekee melkein kaiken parodontologisen hoidon ja suunnitelman. Ei hoidon tuloksen arviointia. Toki lääkärikohtaisia eroja oli hoidossa.”

Pohdinta

Sekä hammaslääketieteen opiskelijoilla että suuhygienistiopiskelijoilla on positiivinen asenne parodontologisia hoitoja kohtaan. Parodontologiset hoidot koetaan merkittäviksi potilaiden kokonaishoidon kannalta ja niihin haluttaisiin panostaa. Tämä ei kuitenkaan ole aina mahdollista käytössä olevan työajan rajallisuuden vuoksi. Se näkyy myös hammaslääketieteen opiskelijoiden kertomassa arviossa ajankäytön jakautumisesta eri toimenpiteiden välillä. Parodontologisiin hoitoihin arvioitiin käytettävän murto-osa kariologisiin hoitoihin käytetystä ajasta.

Myös hammaslääkärien ja suuhygienistien työnkuvien erojen hahmottamisessa oli työpaikoilla haasteita. Vastauksissa tuli ilmi kirjavia käytäntöjä näiden ammattiryhmien välisessä yhteistyössä.

Hammaslääketieteen opiskelijoista yhtä lukuun ottamatta kaikki kertoivat kartoittavansa aikuispotilaiden parodontiumin tilan aina tutkimuskäynnin yhteydessä. Suuhygienistiopiskelijat arvioivat, että keskimäärin vain 35 %:lle hammaslääkärien lähettämistä potilaista oli tehdyn tutkimuksen perusteella kirjattu parodontologinen status ja he joutuivat hoitamaan usein potilaita, joiden parodontiumin tilaa hammaslääkäri ei ollut kartoittanut. Diagnostinen vastuu on kuitenkin aina hammaslääkärillä.

Hyvän hoidon toteuttamiseen tarvitaan asianmukainen välineistö. Selvityksemme mukaan terveyskeskuksissa käytettävissä olevassa välineistössä oli paljon eroja. Yli puolet hammaslääketieteen opiskelijoista kertoi käytössä olleen puutteellisen valikoiman käsiinstrumentteja, eikä kaikissa paikoissa ollut ultraäänilaitetta. Suuhygienistiopiskelijoilla tilanne oli parempi: suurin osa kertoi käytettävissä olleen riittävän valikoiman käsi-instrumentteja, kaikilla oli ultraäänilaite ja jauhepuhdistinkin noin joka kolmannella.

Opiskelijoiden vastausten perusteella työpaikkojen hoitokäytännöt, käytettävissä oleva työaika ja puutteellinen välineistö estivät tekemästä parodontologista hoitoa niin laajasti ja huolella kuin opiskelijat olisivat halunneet. Työpaikoilla vallitseva asenneilmapiiri välittyi sekä suljettujen että avointen kysymysten vastauksissa. Esimerkkejä tällaisista vastaajan omaa pohdintaa olevista avoimista vastauksista ovat: ”Nuoremmat hammaslääkärit yleensä hoitivat itse vaativammat tapaukset. Vanhat hammaslääkärit laittoivat kaikki parodontologiset potilaat suuhygienistille vedoten potilaiden paljouteen. Tulisi tehdä selväksi, mitkä ovat hammaslääkärin vastuualueet ja mitkä suuhygienistin” ja ”Terveyskeskuksessa parodontologinen hoito oli erittäin aliarvostettua. Hoidon taso oli lähinnä hammaskiven rapsuttelua, ei parodontologista hoitoa.”

Suuhygienistiopiskelijat kommentoivat esimerkiksi: ”Pystyin konsultoimaan hammaslääkäriä aina, kun oli tarvetta. Välillä minusta tuntui, että hammaslääkärit eivät hahmottaneet suuhygienistin työnkuvaa. Sain monta kertaa kesällä potilaakseni potilaan, jonka CPI oli 4. Koulussa on opetettu, että tällaiset potilaat kuuluvat hammaslääkärin hoitoon” ja ”Riippui hammaslääkäristä. Useimmat eivät olleet parodontologisista hoidosta kiinnostuneita ja olivat sitä mieltä, että kuuluu kokonaan suuhygienisteille.” Toisaalta tuli myös runsaasti kommentteja, että työnjako oli selkeä ja toteutui mallikkaasti. Työpaikkojen välillä oli suuria eroja. Oli myös työpaikkoja, joissa parodontologisia hoitoja pidettiin arvossaan ja työnjako oli selkeä hammaslääkärien ja suuhygienistien välillä.

Noin joka toinen vastanneista hammaslääketieteen opiskelijoista kertoi ehtivänsä kirjaamaan varatulla tutkimuskäynnillä tehdyn tutkimuksen perusteella aina sekä kariologisen että parodontologisen statuksen. Tämä on osoitus huolestuttavasta kehityksestä ajan käytössä, sillä kaiken hoidon perustana tulisi olla huolellisesti tehty tutkimus ja diagnostiikka. Jos tutkimuksiin varataan niukasti aikaa, voivat ongelmat jäädä diagnosoimatta ja kokonaishoidon hoitosuunnitelma jää tekemättä. Vaikka aikaa ja rahaa säästetään hetkellisesti, pitkällä aikavälillä voi syntyä merkittäviä kustannuksia sekä potilaalle että yhteiskunnalle ja potilaan kokema elämänlaatu saattaa heikentyä.

Vuonna 2012 Suomen Hammaslääkärilehdessä julkaistussa samoja kysymyksiä pääkaupunkiseudun terveyskeskushammaslääkärien keskuudessa kartoittaneessa tutkimuksessa (8) saatiin tuloksena työajan jakautumisesta toimenpiteiden välillä samankaltaisia lukuja kuin tässä selvityksessä. Molempien tulosten mukaan kariologiaan ja endodontiaan käytettiin 66 % kliinisestä työajasta. Hampaiden poistoihin ja parodontologisiin hoitoihin käytettiin noin 9 % kliinisestä työajasta. Tämä on huolestuttavaa, koska parodontologisten ongelmien hoito on huomattavasti enemmän aikaa vievää kuin hampaiden poistot, ja parodontologiset ongelmat ovat hyvin yleisiä.

Jatkuva ajanpuute voi ohjata työntekoa vain akuuttien ongelmien hoitoon, jolloin parodontologinen hoito voi hyvinkin jäädä huomioimatta. Myös se, että hammaslääkärin seuraavat vastaanottoajat ovat saatavissa vasta useiden kuukausien päästä, saattaa ohjailla ajankäyttöä. Hammaslääkärin ajankäyttöä voi merkittävästi ohjata myös taitotaso ja kokemus eri toimenpiteiden mielekkyydestä.

Suuhygienistiopiskelijoiden vastausten perusteella hammaslääkärien ja suuhygienistien työnkuvien ero parodontologisissa hoidoissa on osin epäselvä. Parodontiitin Käypä hoito -suosituksen mukaan hammaslääkärin tulisi tutkia jokaisen potilaan parodontium osana suun terveydentilan tutkimusta, ja ”Parodontologisen hoitotiimin jäseninä potilaan ja hammaslääkärin ohella voivat olla suuhygienisti, hammashoitaja ja erikoishammaslääkäri. Hammaslääkäri tekee parodontologisen diagnoosin ja laatii sen perusteella hoitosuunnitelman. Hammaslääkäri osallistuu parodontologiseen hoitoon ja vastaa aina sen toteutumisesta kokonaisuutena. Suuhygienisti huolehtii suun terveyden ylläpitämisestä ja osallistuu hoitoon ja ylläpitohoitoon” (1).

Parodontologisen hoidon mahdollisimman hyvän toteutumisen kannalta on olennaista, että jokaisella hoitotiimin jäsenellä olisi selkeä käsitys omasta osuudestaan hoidon toteutuksessa. Kaikkien hoitoon osallistuvien tulisi voida toimia oman koulutuksen ja taitotason mukaisella työskentelyalueella. Vaativissa parodontologisissa hoidoissa potilas tulisi lähettää parodontologian erikoishammaslääkärin hoitoon.

Kyselyn vahvuutena ovat aiemmin testatut kysymykset. Selvityksen heikkoutena on aineiston pieni koko, jonka takia tulosta ei voida yleistää.

Parodontiitin varhaisdiagnostiikka ja ehkäisy on kansanterveydellisesti ja -taloudellisesti merkittävää. Viivästyneestä parodontiitin diagnosoinnista seurannut sairauden eteneminen voi aiheuttaa sekä potilaille että yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia. Hampaiden menetyksistä seuraa tarve laajoille purennan kuntoutuksille ja puuttuvien hampaiden korvaamiselle proteesein (2). Myös parodontiitin yhteys yleissairauksiin, kuten diabetekseen, korostaa varhaisen diagnostiikan merkitystä (11).

Parodontiitin ehkäisyssä hammaslääkärien asema on merkittävä, koska diagnoosin asettaa aina hammaslääkäri (1). Tämä selvitys tukee aiempientutkimusten tuloksia parodontaalisairauksien hoitamiseen osoitettujen voimavarojen puutteellisuudesta sekä asenneilmapiiristä, jotka molemmat vaatisivat toimintatapojen tarkistamista työpaikoilla.

Yhteenveto

Parodontiitti on alidiagnosoitu kansantauti ja kansanterveysongelma, jonka ratkaisemisessa tärkeässä roolissa on terveyskeskuksissa tapahtuva asianmukainen parodontologinen diagnostiikka ja hoito. Potilaiden tietoisuuden lisäämisen hampaiden kiinnityskudoksen sairauksista tulisi olla kiinteä osa parodontaalisairauksien hoitamista, sillä potilaiden tiedot parodontiitista ja sen syistä ja ehkäisystä ovat yleensä heikommat kuin ymmärrys karieksesta (4). Tämä korostaa omahoidon ohjauksen merkitystä parodontaalisairauksien ehkäisyssä ja hoitamisessa.

Selvityksemme mukaan sekä hammaslääketieteen opiskelijoilla että suuhygienistiopiskelijoilla on positiivinen asenne parodontologisia hoitoja kohtaan. Parodontologiset hoidot koetaan merkittäväksi potilaiden kokonaishoidon kannalta ja niihin halutaan panostaa; tämä ei kuitenkaan ollut aina mahdollista työpaikan ajankäytöllisten resurssien vuoksi. Se näkyy myös hammaslääketieteen opiskelijoiden kertomassa arviossa ajankäytön jakautumisesta eri toimenpiteiden välillä.

Myös hammaslääkärien ja suuhygienistien työnkuvien erojen hahmottamisessa oli työpaikoilla haasteita, mikä ilmeni kirjavina käytäntöinä ammattiryhmien välisessä yhteistyössä. Lisäksi ilmeni suuria eroja parodontologisissa diagnostiikka- ja hoitokäytännöissä eri työpaikkojen välillä. Osassa työpaikoista parodontologinen hoito toteutui mallikkaasti suositusten (1) mukaisesti, mutta osassa työpaikoista sen toteuttamisessa oli selviä haasteita.

A student point of view about periodontal treatments in health centres

Periodontitis is a common but underdiagnosed non-communicable national disease and public health problem. Health centres should play a major role in solving this problem by focusing on proper and early diagnosis and effective treatment of periodontal diseases. As patients´ knowledge of periodontal diseases and their causes and prevention is generally poorer than their understanding of dental caries (4), the raising of patients´ awareness of periodontal problems and emphasizing the importance of self-care is an important part of treatment. According to our study, both dental and oral hygienist students had a positive attitude towards periodontal care. They considered periodontal treatment to be significant for the overall care of their patients, but were not always able to devote sufficient time to periodontal care due to scarce resources evidenced by the assessment of time spent on different treatment measures. Major differences in periodontal diagnostic and treatment practices between workplaces and occupational groups were found to be caused by undefined roles and responsibilities of dentists and dental hygienists. In some health centres, the recommendations given in current care guidelines were followed appropriately, whereas in others there remains work to be done.