Pienten sylkirauhasten adenokystinen karsinooma vaatii pitkän seurannan

Väitöskirja tarkastettiin 17.12.2021 Helsingin yliopistossa.

Minor salivary gland adenoid cystic carcinoma: Diagnostic and prognostic factors and treatment outcome

Vastaväittäjä

Timo Paavonen, professori

Tampereen yliopisto

Kustos

Olli Carpen, professori

Helsingin yliopisto

Esitarkastajat

Heikki Teppo, dosentti

Kanta-Hämeen keskussairaala

Tero Soukka, dosentti

Turun yliopistollinen keskussairaala

Ohjaajat

Jaana Hagström, professori

HUS / Turun yliopisto

Antti Mäkitie, professori

HYKS / Helsingin yliopisto

Leif Bäck, dosentti

Helsingin yliopistollinen keskussairaala

Verkkojulkaisun osoite: helda.helsinki.fi/handle/10138/336832

Pään ja kaulan alueen syövistä vajaa 5 % on sylkirauhassyöpiä, joista adenokystinen karsinooma (ACC) on Suomessa yleisin. Syövän kirurginen hoito ja sädehoito räätälöidään potilaskohtaisesti kasvaimen sijainnin, arvioidun biologisen aggressiivisuuden sekä levinneisyysasteen (I–IV) mukaan.

Tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkasteltiin pienten sylkirauhasten ACC:ta sairastavaa potilaskohorttia (n = 68), jota hoidettiin vuosina 1974– 2012 Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Potilastietorekisteristä kerättiin tiedot kasvaimista, potilaille annetusta hoidosta sekä seurannasta, ja näiden välisiä yhteyksiä tutkittiin tilastollisesti. Tutkimuksessa kartoitettiin virusten mahdollista merkitystä pienten sylkirauhasten ACC:ssä määrittämällä kasvainnäytteistä kolmen eri polyoomavirustyypin esiintyminen; lisäksi näytteistä tehtiin 24:n ihmisen papilloomaviruksen tyypitys. Immunohistokemiallisesti näytteistä tutkittiin matriksin metalloproteinaaseja (MMP) -7, -8, -9, -15 -ja -25 sekä antitsyymin estäjiä (AZIN-1 ja -2).

Pienten sylkirauhasten ACC esiintyi yleisimmin suulaessa. Levinneisyysasteen I adenokystistä karsinoomaa sairastaneet potilaat selviytyivät paremmin verrattuna asteen II–IV syöpää sairastaneisiin. Sairaus uusiutui 10 vuoden seurantajakson aikana 53 %:lla potilaista, yleisimmin keuhkoetäpesäkkeinä. Tautikohtainen selviytymisprosentti oli 5 vuoden kohdalla 79 ja 10 vuoden kohdalla 52 %. John Cunningham (JC) -polyoomavirusta esiintyi 10 %:ssa ACCnäytteistä. Immunohistokemiallisissa tutkimuksissa sekä runsas MMP-7:n että MMP-25:n ilmentyminen yhdistyi parempaan selviytymiseen. MMP-9:n ilmentyminen kasvainsoluissa taas liittyi taudin suurempaan levinneisyyteen ja MMP-15 heikompaan selviytymiseen. Yllättäen MMP-9:n runsas immunovärjäytyminen tulehdussoluissa ja kasvaimen luminaalisilla pseudokysta-alueilla oli yhteydessä sekä parempaan selviytymiseen että vähäisempään määrään paikallisia uusiutumia. AZIN2-immunovärjäytyminen puolestaan liittyi parempaan ennusteeseen.

Tulosten perusteella ACC esiintyy suuontelossa yleisimmin pattina suulaessa. Levinneisyysasteen II ACC:n käyttäytyminen lähentelee pidemmälle edenneitä karsinoomia, ja potilaat hyötyvät tehokkaammasta hoidosta. Pienten sylkirauhasten ACC:n kliinisen seurannan tulee kestää ainakin 10 vuotta, jotta mahdolliset etäpesäkkeet havaitaan ajoissa. Viruksilla saattaa olla rooli tämän syövän kehittymisessä. MMP:t pystyvät osallistumaan ACC:n kehittymiseen muokkaamalla kudoksia ja paikallista puolustusvastetta sekä aktivoimalla signaalireittejä. AZIN2-immunovärjääntyvyyttä voitaisiin mahdollisesti käyttää ennustetekijänä, joka kertoo ACC-potilaan paremmasta mahdollisuudesta selviytyä sairaudesta.

Väitökseen johtaneet tutkimukset on tehty Helsingin yliopistossa.