Suomen Hammaslääkärilehti

Luustoankkurivetohoito III-luokan purennan oikomishoidossa Espoossa

Suomen Hammaslääkärilehti
2022;12(29):34-40
Heidi Arponen, Marika Heikkilä ja Anu Kiukkonen

Hyväksytty julkaistavaksi 14.2.2022.

Lähtökohdat

Retrospektiivisen selvityksen tavoitteena oli arvioida potilasvalintaa ja hoitokäytäntöjä III-luokan luustoankkurivetohoidossa Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa.

Menetelmät

Kolmenkymmenen III-luokan purentapoikkeamapotilaan sairauskertomustietoja ja röntgenkuvia tarkasteltiin keskimäärin 9,7 vuoden ajalta. Kaikkien potilaiden hoito oli alkanut kasvomaskivetohoidolla. Keskimääräinen ensimmäisen vaiheen hoidon aloitusikä oli ollut 8,4 vuotta. Kasvomaskihoitojakson jälkeen kymmenelle potilaalle aloitettiin III-luokan luustoankkurivetohoito keskimäärin 12,7-vuotiaana. Tutkimuksessa verrattiin toisen vaiheen hoitona luustoankkurihoitoa saaneiden potilaiden purentaa potilaisiin, joiden purentasuhteiden korjaamiseksi riitti kasvomaskiveto.

Tulokset

Ryhmien välillä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa lähtötilanteen purentasuhteissa, kefalometrisissa arvoissa, hoidon aloitusiässä tai varhaisen kasvomaskivetohoidon kestossa. Havaittiin kuitenkin suuntausta molaarien mesiaalisempaan suhteeseen ja pienempään horisontaaliseen ylipurentaan potilailla, joille myöhemmin toteutettiin luustoankkurivetohoito.

Johtopäätökset

Oikomishoidon erikoishammaslääkärit vaikuttavat tekevän päätöksen luustoankkurihoitoon ryhtymisestä yksilöllisesti kliinisen arvion perusteella.

Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa, kuten muissakin suomalaisissa terveyskeskuksissa, oikomishoidon potilaita hoidetaan sosiaali- ja terveysministeriön määrittämien kiireettömän hoidon perusteiden mukaisesti (1). Kehittyvän purennan hoitoa tarjotaan lapsille ja nuorille, joiden purentapoikkeama saa vaativuudeltaan pisteytysarvon 8–10, ja pisteytyksen 7 saaneista niille, joiden purennan arvioidaan ajan kuluessa pahenevan (2, 3). Kansalliset yhtenäiset kriteerit lisäävät hoitoon pääsyn tasa-arvoa eri kuntien välillä. Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa pisteytyksen tekee oikomishoidon erikoishammaslääkäri. Potilaan oikomishoitosuunnitelma tehdään yksilöllisesti, ja Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa ei rajoiteta käytettävissä olevia kojetyyppejä. Kaikki merkittävät III-luokan purentapoikkeamat ovat oikeutettuja hoitoon Espoon kaupungin suun tervey­denhuollossa.

Suomalaisväestössä III-luokan purentasuhde ja etualueen ristipurenta ovat distaalipurentaan verrattuna melko harvinaisia. Aiempien tutkimusten perusteella III-luokan molaarisuhde on 0,4–1,5 prosentilla ja/tai etualueen ristipurenta 0,8–1,4 prosentilla 3–9-vuotiaista lapsista suomalaisväestössä (4–6).

Leuat kasvavat, kun lapsi ja nuori kasvaa pituutta (7). Yläleuka kasvaa pääosin suturoissa eli luiden välisissä saumoissa (8). Lapsella voidaan ohjata yläleuan suturaalista kasvua (9–11). Koska saumojen lomittuminen toisiinsa eli interdigitaatio lisääntyy kasvun aikana, kasvuun vaikuttava oikomiskojehoito perinteisillä hoitomenetelmillä tulisi tehdä ennen kymmentä ikävuotta (12). Tämä saattaa olla haasteellista terveyskeskuksissa, joissa on paljon hoitoa tarvitsevia potilaita ja hoitoresurssit usein niukat. Valtioneuvoston asetuksen mukaan suun määräaikainen terveystarkastus tulee tehdä koululaisille ensimmäisellä luokalla, jolloin oikomishoidon tarpeen arvion pystyy tekemään koko ikäluokalle suunhoidon asiantuntija. Huolimatta lapsuudessa annetusta oikomishoidosta, osa potilaista tarvitsee kuitenkin kasvun päätyttyä kirurgiaa vaikea-asteisempiin purentapoikkeamiin. Oikojahammaslääkärin voikin olla haastavaa valita hoitoon juuri ne lapsipotilaat, jotka hyötyvät perinteisestä oikomishoidosta ja sen avulla välttävät myöhemmän kirurgisen hoidon. III-luokan purentapoikkeamien eri hoitomenetelmien valinnan tueksi ei ole saatavilla Käypä hoito -suositusta tai vastaavaa kansainvälistä yhtenäistä ohjeistusta.

Suomen terveyskeskuksissa käytetään alle 10-vuotiailla potilailla usein III-luokan purentapoikkeamien ja kapean yläleuan hoidossa kiinteästi hampaistoon kiinnittyvää quad helix- (QH) kojetta tai suulaen nopeaa levityskojetta (RME) yhdistettynä irrotettavaan, yöksi kasvoille asetettavaan, kasvomaskivetoon (kuva 1 «»1). Kasvomaskihoidon on osoitettu saavan aikaan koko ylähammaskaaren hampaiston siirtymisen eteenpäin, minkä seurauksena yläinkisiivit kallistuvat labiaalisesti, yläleuka kiertyy alaspäin ja eteenpäin sekä alakasvokorkeus kasvaa (12, 13). Kasvomaskihoito on tehokas kasvavilla alle 10-vuotiailla III-luokan potilailla ja vähemmän tehokas vanhemmilla potilailla, joiden yläleuan suturoiden interdigitaatio kallon luihin on edennyt pidemmälle (12, 14).

Yläleuan kasvun ohjaamisen luustoankkureilla on todettu olevan tehokas ortopedinen hoitomuoto yläleuan kasvun eteenpäin ohjaamisessa (15). Luustoankkurivetohoidossa yläleukaan kiinnitetään molemmin puolin minilevy, yleisimmin poskiluun harjanteeseen ensimmäisen ja toisen molaarin välissä, sekä alaleukaan vastaavasti molemmin puolin kulmahammasalueelle (kuva 2 «»2). Leukojen välillä käytetään minilevyihin tukeutuen ympärivuorokautisesti kumivetoja, jolloin yläleuan kasvua pystytään ohjaamaan eteenpäin luusaumojen interdigitaatiosta huolimatta. Minilevyihin tukeutuva luustoankkureilla tehty III-luokan hoito voidaan toteuttaa yli 10-vuotiaalle lapselle tai nuorelle. Hoidon seurauksena kovera profiili muuttuu kuperammaksi jo poskiluiden korkeudelta. Luustoankkurien käyttö on melko uusi hoitomuoto III-luokan hoidossa suomalaisissa terveyskeskuksissa. Luustoankkurihoidoissa potilaan tulee pitää kumivetoja kokoaikaisesti luustoankkurien välillä. Näin ollen tässäkin hoitomuodossa potilaiden hoitoon sitoutuminen on merkittävä edellytys hoidon onnistumiselle.

Tämän retrospektiivisen asiakirjatutkimuksen tavoitteena oli arvioida:

1. Kliinistä päätöksentekoa Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa eli sitä, minkälaisissa tilanteissa päädytään III-luokan luustosuhteen hoitoon luustoankkureilla.

2. Kasvomaskihoidon aloitusajankohdan vaikutusta myöhempään luustoankkurivetohoidon tarpeeseen.

3. Voiko varhaisessa iässä tehdyn kallolateraaliröntgentutkimuksen analyysin perusteella arvioida myöhempää luustoankkurivetohoidon tarvetta.

Lisäksi haluttiin seurata III-luokan luustosuhteiden hoidon kulkua ja hoidon tuloksia Espoon kaupungin suun terveydenhuollossa.

Aineisto ja menetelmät

Espoon kaupungin tutkimustoimikunta on myöntänyt tutkimukselle luvan (13.9.2017). Potilasasiakirjoista tarkasteltiin hoitotietoja kaikilta seurannan päättäneiltä luustoankkurivetohoidetuilta potilailta (n = 10, 6 tyttöä, 4 poikaa) sekä verrokkina 20:lta satunnaisesti poimitulta ilman luustoankkureita hoidetulta III-luokan purentapoikkeamapotilaalta (9 tyttöä, 11 poikaa). Inkluusiokriteerit olivat kliinisesti ja/tai radiologisesti diagnosoitu III-luokan purennan poikkeama sekä oikomishoito yläleuan kasvun ohjaamiseksi eteenpäin. Kliininen purennan hoidon tarpeen arvio oli tehty kolmesti: ennen varhaishoidon aloitusta (T1), 11–12-vuotiaana (T2) ja retentio- ja seurantavaiheen päätyttyä (T3). Yhden potilaan kohdalla arvio oli tehty vain kahdesti: ennen hoidon aloitusta (T1) ja purennan seurannan lopuksi (T3), koska potilas oli jättänyt saapumatta välikontrolliin (T2). Kyseistä potilasta ei ollut hoidettu luustoankkurivedolla. Alkutilanteessa purennan arvioi hoidon toteuttanut peruskoulutettu hammaslääkäri. Väliarviot (T2) ja loppuarviot (T3) oli tehnyt hoidosta vastaava oikomishoidon erikoishammaslääkäri. Potilaat olivat viiden eri oikomishoidon hammaslääkärin hoidossa.

Kaikilta potilailta oli käytettävissä ennen varhaishoidon aloitusta otettu lateraalikallo-röntgentutkimus (T1). Seurantakallolateraalitutkimus oli otettu kymmenestä potilaasta (T2), joista kahdeksalle aloitettiin luustoankkurivetohoito ja kahdelle ei toteutettu toista yläleuan protrahointihoitojaksoa. Taulukossa 1 «»3 on kuvattu tarkasteltujen potilaitten kliiniset ja radiologiset löydökset eri purennan arvioajankohtina.

Peruskoulutettu hammaslääkäri tai oikomishoidon erikoishammaslääkäri oli toteuttanut kaikille tutkimuksessa tarkastelluille potilaille varhaishoitona kasvomaskivetohoidon joko RME-kojeesta (27 potilasta) tai QH-kojeesta (3 potilasta). Hoidon aloitushetkellä (T1) potilaiden keskimääräinen ikä oli 8,4 vuotta (vaihteluväli 4,8–10,5 vuotta). Tutkituista 30 potilaasta kymmenelle aloitettiin myöhemmin toinen hoitojakso luustoankkurivedolla yläleuan protrahoimiseksi. Luustoankkurivetohoito toteutettiin De Clerckin kuvaaman protokollan mukaisesti (15).

Tilastollista analyysiä varten tutkittavien joukko jaettiin kahteen ryhmään. Yhdessä ryhmässä olivat potilaat, joille tehtiin vain varhainen kasvomaskivetohoito (ryhmä 1, n = 20) ja toisessa ne, joille tehtiin myöhemmin toinen hoitojakso luustoankkurivedolla (ryhmä 2, n = 10). Ryhmien välisiä eroja tarkasteltiin Mann-Whitney U -testillä ja Spearmanin järjestyskorrelaatiolla. Alkutilanteen (T1) kliinisten ja kefalometristen löydösten yhteyttä myöhempään luustoankkurivetohoidon tarpeeseen (selitettävä muuttuja) kuvattiin Eta-kertoimen avulla. Tilastolliseksi merkitsevyystasoksi valittiin p = 0,05.

Tulokset

Purennan seurannan keskimääräinen kesto oli ollut 9,7 vuotta (vaihteluväli 3,8–15,4 vuotta). Kasvomaskivetohoito kesti keskimäärin 11 kuukautta koko tutkimusryhmässä (taulukko 1 «»3). Potilaiden, joille ei tehty luustoankkurivetohoitoa (ryhmä 1), keskimääräinen hoitoaika kasvomaskivedolla oli 11,1 kuukautta. Luustoankkurivetohoitopotilaiden (ryhmä 2) kasvomaskihoito kesti keskimäärin 11,0 kuukautta. Luustoankkurivetohoidon aloitusiän keskiarvo oli 11,3 vuotta (vaihteluväli 11,6–16,0 vuotta).

Päätös aloittaa luustoankkurivetohoito vaikutti perustuvan hoitavan oikomishoidon erikoishammaslääkärin kliiniseen ja radiologiseen tilannearvioon potilaan sen hetken purennasta. Päätöksenteon perusteluja ei ole kuitenkaan kirjattu potilasasiakirjoihin eikä sitä voitu tarkastella toivotulla tavalla. Kasvomaskivetohoidon jälkeen 19 (63 %) potilaalla hoitoa jatkettiin kiintein oikomiskojein. Kolmella potilaalla toistettiin uusi kasvomaskivetohoitojakso myöhemmin. Luustoankkurivetohoidetuista potilaista vain yhdellä hoitoon ei liitetty kiinteää oikomiskojeistusta.

Alkutilanteen arviossa (T1) horisontaalinen ylipurenta oli negatiivinen yhdeksällä potilaalla. Ennen luustoankkurivetohoidon aloitusta (T2) horisontaalinen ylipurenta oli negatiivinen kahdella ja seurannan lopussa (T3) kolmella potilaalla (taulukot 1 «»3 ja 2 «»4). Yhdellä heistä negatiivinen ylipurenta kasvoi 1 mm luustoankkurivetohoidosta huolimatta. Potilas ei käyttänyt intermaksillaarikumivetoa ohjeiden mukaan. Väliarvioajankohtana (T2) keskimäärin 11,7 vuoden iässä luustoankkurivetohoitoa saaneilla potilailla (ryhmä 2), horisontaalinen ylipurenta oli keskimäärin 1,3 mm pienempi ja vertikaalinen ylipurenta 1 mm pienempi kuin ryhmän 1 potilailla. Ero horisontaalisen ylipurennan määrässä oli tilastollisesti merkitsevä (p = 0,016) ajankohtana T2. Horisontaalinen ylipurenta oli positiivinen kaikilla niillä potilailla, joilla ei todettu jatkohoidon tarvetta väliarviossa (T2, ryhmä 1). Kaikilla potilailla, joilla horisontaalinen ylipurenta oli alkutilanteessa (T1) negatiivinen, ylipurenta oli korjautunut ja säilyi positiivisena seurannassa (T3). Sitä vastoin kaikilla niillä potilailla, joilla horisontaalinen ylipurenta oli seurannan lopussa (T3) negatiivinen, oli alkutilanteessa mitattu joko positiivinen ylipurenta tai etualueen kärkipurenta.

Tilastollisesti merkitsevää eroa vertailuryhmien 1 ja 2 välillä ei ollut havaittavissa alkutilanteen (T1) horisontaalisessa ylipurennassa, vertikaalisessa ylipurennassa, kefalometrisissa arvoissa, hoidon aloitusiässä tai varhaisen kasvomaskivetohoidon kestossa (taulukko 2 «»4). Sen sijaan Eta-kerroin osoitti alkutilanteen (T1) molaarien sagittaalisuhteen, horisontaalisen ylipurennan ja takakasvokulman selittävän kohtalaisesti myöhempiin hoitoryhmiin (ryhmät 1 ja 2) päätymisen

(η > 0,4). Molaarien sagittaalisuhde oli keskimäärin mesiaalisempi, horisontaalinen ylipurenta pienempi ja takakasvokulma suurempi potilailla, joille myöhemmin toteutettiin luustoankkurivetohoito. Vastaavasti horisontaalisen ylipurennan ja hoitoryhmän välillä (T2) (η > 0,57) oli havaittavissa kohtalainen selitysvoima. Tämä viittaa pienempään ylipurentaan potilailla, joille päätettiin aloittaa luustoankkurivetohoito.

Kuudella potilaalla kymmenestä (60 %), joilla seurantakallolateraaliröntgenkuva oli käytettävissä, havaittiin takakasvokulman (Sella-Nasion tason ja mandibulaaritason välinen kulma) pienenevän seurannassa (T1–T2). Kolmella potilaalla takakasvokulma säilyi ennallaan. Harvoldin differenssi, eli leukojen välinen kokoero, kasvoi viidellä potilaalla (50 %) heijastaen voimistunutta III-luokan tendenssiä (21). Kolmella potilaalla Harvoldin differenssi pieneni ja kahdella säilyi muuttumattomana. Kefalometrisen analyysin arvot ajankohtana (T2) olivat samankaltaisia kahdella potilaalla, joille ei aloitettu luustoankkurivetohoitoa ja niillä, joille se aloitettiin (ryhmä 2).

Seurannan lopussa (T3) kahden potilaan arvioitiin tarvitsevan ortognaattista kirurgiaa negatiivisen horisontaalisen ja/tai vertikaalisen ylipurennan takia. Heistä toinen oli saanut luustoankkurivetohoitoa, mutta hoitoon sitoutuminen oli ollut puutteellinen. Kolmen potilaan katsottiin vielä tarvitsevan konservatiivista oikomishoitoa. Purentasuhteiden palautumista alkutilanteen suuntaan oli havaittavissa kymmenellä potilaalla 30:stä (33 %) ajankohtana T3. Neljällä heistä todettiin yläleuan levityksen palautuneen sivustojen ristipurentaan ja neljällä oli kehittynyt etualueen ristipurenta. Kahdella potilaalla vertikaalinen ylipurenta oli negatiivinen, eli heillä oli etualueen avopurenta. Hoitava hammaslääkäri oli merkinnyt neljän potilaan potilasasiakirjoihin puutteellisen komplianssin. Ryhmässä 1 yksi potilas kieltäytyi tarjotusta luustoankkurivetohoidosta. Potilaista yhdellä oli lopputilanteessa sivustojen II-luokan purentasuhde. Hänellä oli kiinteäkojehoidon aikana korvattu puuttuvat lateraali-inkisiivit tuomalla sivustan hampaita eteenpäin. Yhden potilaan irronnut luustoankkurilevy jouduttiin uusimaan komplikaation takia.

Seurannan lopussa (T3) 25 potilaalla todettiin I-luokan purentasuhde. Kolmella potilaalla oli III-luokan purentasuhde. Kuudella potilaalla molaarisuhde muuttui hoidon aikana toivotusti distaalisemmaksi ja muutos säilyi seurannassa. Neljällätoista potilaalla molaarisuhde säilyi muuttumattomana seurannan ajan (T1–T3).

Pohdinta

Tässä retrospektiivisessa kuvailevassa pitkittäistutkimuksessa todettiin, että oikojahammaslääkärin päätös suositella luustoankkurivetohoitoa tarkastellun kunnan terveyskeskuksessa perustuu asiantuntijan yksilölliseen kliiniseen arvioon. Havaitsimme tutkimuksessamme lisäksi, että niillä III-luokan potilailla, jotka tarvitsevat joko yksi- tai kaksivaiheisen ortodonttisen yläleuan kasvun ohjaushoidon, ei ole kahdeksanvuotiaana selkeää eroa kliinisten tai kefalometristen havaintojen välillä. Yksikään kliininen tai kefalometrinen parametri ei selittänyt eroa varhain toteutetun kasvomaskivedon hoitovasteessa.

Viime vuonna julkaistu meta-analyysi osoitti, että yläleuan luustollisen kasvun ohjauksen näytön taso luustoankkurivetohoidolla on alhainen ja että aiemmin julkaistut tulokset antavat usein liian positiivisen kuvan hoitotuloksista (16). Sagittaalisuhteiden korjautumisen erot kasvomaskihoidolla tai luustoankkurivetohoidolla ovat pienet ja niiden kliininen merkitys saattaa olla kyseenalainen. Tarvitaan vielä pitkittäistutkimuksia arvioimaan luustoankkurivetohoidon tehoa ja pysyvyyttä, kuten myös myöhemmän ortognaattisen kirurgian tarvetta (16). Potilaat, joilla on alaleuan avautuva kasvumalli, hyötyvät luustoankkurihoidosta, sillä sen avulla voidaan jarruttaa vertikaalikasvua (16). Voidaankin todeta, että vaikka luustoankkurivetohoidon etu verrattuna perinteiseen kasvomaskivetohoitoon on kyseenalaista, vertikaalikasvun kontrollointimahdollisuus on kiistaton etu.

Tämän tutkimuksen löydösten perusteella on havaittavissa, että toisen hoitojakson aloitus luustoankkureilla vaikuttaa perustuvan oikomishoidon erikoishammaslääkärien kliinisiin havaintoihin, erityisesti pieneen horisontaaliseen ylipurentaan. Potilailla, joilla oli mitattu pienet ylipurennat, aloitettiin herkästi luustoankkurivetohoito keskimäärin 11,8-vuotiaana Espoon terveyskeskuksessa. Luustoankkurivetohoitoratkaisuun päätyminen voi pienen ylipurennan lisäksi liittyä muihin oikomishoidollisiin tavoitteisiin sagittaalisuhteen hoitamisen lisäksi. Luustoankkurivetoa voidaan esimerkiksi hyödyntää ankkurina kiinteäkojehoidon aikana. Yhtä potilasta lukuun ottamatta kaikilla tässä tutkimuksessa mukana olleilla potilailla oli hampaistossa myös kiinteät kojeet oikomishoidon aikana. Toinen mahdollinen syy luustoankkurivetohoidon aloittamiseen on kliinisesti havaittu keskikasvojen litteys. Kasvomaskihoitoon verrattuna luustoankkurivetohoidon etuna on koko keskikasvojen eteenpäin siirtyminen, mikä on tällä potilasryhmällä myös esteettisesti suotuisaa (15).

Tutkimuksessamme 11,7-vuotiaana mitatun horisontaalisen ylipurennan ei havaittu olevan yhteydessä kliinisesti mitattuihin purennan piirteisiin tai kefalometrisella analyysillä mitattuihin luustorakenteisiin 8,4-vuotiaana ennen varhaishoidon aloitusta. Toteammekin, ettemme tässä selvityksessä löytäneet varhaisia ennusmerkkejä, joista voisi päätellä myöhemmän luustoankkurivetohoidon tarpeen.

Suomessa potilaat ovat oikeutettuja maksuttomaan oikomishoitoon terveyskeskuksissa. Koska oikomishoito saattaa olla ruuhkautunut terveyskeskuksessa, hoidon aloitus perinteisillä oikomismenetelmillä voi viivästyä optimaalisesta hoitoajankohdasta, joka on alle 10-vuotiaana (12). Tämän iän ylittäneitä III-luokan purennanpoikkeamapotilaita voidaan hoitaa luustoankkureilla. Luustoankkurit ovatkin tervetullut lisätyökalu III-luokan purentapoikkeamien oikomishoitoihin, joiden tavoitteena on estää myöhempi leukakirurgian tarve. Tästä hyötyisivät sekä potilas että yhteiskunta. On mahdollista, että oikojahammaslääkärit suomalaisessa perusterveydenhuollossa aloittavat luustoankkurivetohoidon potilaille myös varsin vaikeissa purentapoikkeamissa noudattaakseen kansallisia hoitoon oton perusteita. Tämä voisi osaltaan selittää hoitotulosten vaihtelun. Toistuvat hoitojaksot voivat toisaalta olla potilaalle raskaita. Tässä selvityksessä luustoankkurivetohoitojen keskimääräinen kesto oli 36 kuukautta (SD 20 kuukautta), mistä aiheutuu lapsipotilaalle huomattava hoitorasite.

Aikaisemmissa tutkimuksissa yläleuan kasvun ohjaushoidon hoitovasteessa on osoitettu merkittävä yksilöllinen vaihtelu (16,17). Tutkimuksemme tukee tätä löydöstä. Useiden potilaiden molaarisuhde muuttui I-luokan suhteeksi, mutta muutamilla purentasuhde jäi III-luokan suhteeksi. Yhdeltä potilaalla, jolta puuttuivat lateraali-inkisiivit, molaarisuhde hoidettiin II-luokan suhteeksi. Potilaiden sitoutumista kumivetojen käyttöön luustoankkurien välillä ei ollut voitu vahvistaa, joten hoidon tehoa ei voitu arvioida.

Kiinteäkojehoito vaikuttaa epäilemättä ylipurentoihin. Tutkimuksessa tarkastelluista potilaista 63 % hoidettiin myös kiinteillä oikomiskojeilla. Hoidon luustovaikutuksia on mahdoton arvioida ilman röntgentutkimusta. Hampaistokompensaatiot voivat vaikuttaa havaittuun inkisiivisuhteiden parantumiseen. Suomessa noudatetaan EU:n ionisoivan säteilyn käyttöön liittyviä turvallisuusstandardeja (EU's Basic Safety Standards Directive), ja röntgentutkimuksia tehdään ainoastaan oikeutusperiaatteen mukaisesti. Kliinikot pitävät periaatteena mahdollisimman vähäistä säteilymäärää potilaalla. Siksi seurantaröntgenkuvia ei ollut saatavilla kaikista potilaista. Tämä vahvistaa myös käsitystä siitä, että oikomishoidon erikoishammaslääkärit perustavat päätöksensä kliiniseen tutkimukseen.

Pääasiallinen heikkous tutkimuksessamme on sen retrospektiivinen luonne, mikä tekee hoidon vaikuttavuuden tutkimisen mahdottomaksi. Potilasasiakirjamerkinnät eivät olleet yhteneviä, koska potilaita hoiti useampi hammaslääkäri eikä yhtenäistä hoitoprotokollaa ole. Hammaslääkäreitä ei ollut kalibroitu purennan analyysin suhteen. Tutkimusaineisto on pieni ja siksi tilastollisesti merkitseväkin löydös on vain suuntaa antava eikä yleistettävissä koskemaan kaikkia III-luokan purentojen oikomishoitoja. Varhaishoidossa oli käytössä sekä QH- että RME-kojetta, joiden vaikutukset hampaistoon saattavat poiketa toisistaan. Maksillan kasvun ohjaushoidossa käytetyn vedon voiman määrää ei myöskään ollut systemaattisesti kirjattu potilasasiakirjoihin. Potilaiden ikä tutkimusryhmissä vaihteli, eikä seuranta-aika ollut sama kaikille potilaille. Kuitenkin pelkällä kasvomaskivedolla hoidettujen seuranta-aika oli kolme vuotta pidempi kuin kahdessa vaiheessa hoidettujen, mikä osoittaa hoitotuloksen pysyvyyden aikuisuuteen asti (19 vuotta, SD 3). Tämän tutkimuksen vahvuus onkin pitkässä seuranta-ajassa. Seuranta-aika oli keskimäärin yli yhdeksän vuotta, mikä on erityisen tärkeää III-luokan purentojen arvioinnissa (7, 18, 19). Tutkimuksemme lopputulemana toteamme, että kliinisiä tutkimuksia III-luokan purennan hoidosta tarvitaan lisää. Tarvitsemme myös kliinikkojen kokemuksiin perustuvaa ajatuksenvaihtoa luodaksemme hoitolinjauksia, jotka palvelevat potilaitamme mahdollisimman hyvin.

Bone anchored maxillary protraction in treatment of Class III malocclusion in Espoo municipality

The aim of this retrospective study was to evaluate the patient selection for bone anchored maxillary protraction (BAMP) treatment in a Finnish health care center in Espoo.

Orthodontic patient records (clinical examinations and radiographs) of 30 patients with Class III malocclusion were examined across an average follow-up time of 9.7 years. All of the patients were first treated with a protraction facemask. A second phase of treatment had been given to 10 patients with BAMP. This study compared and analyzed the two treatment groups; those requiring a second phase BAMP treatment and those with only one phase early facemask treatment.

No statistically significant difference was found between the baseline clinical of cephalometric characteristics of Class III patients requiring either one or two maxillary protraction treatment episodes. Our findings suggest that the decision to undertake BAMP therapy is based on the clinical evaluation of an individual clinician.

Heidi Arponen, HLT, EHL, terveyskeskuserikoishammaslääkäri,
yliopistonlehtori, kliininen opettaja1,2,3
heidi.arponen@helsinki.fi
Marika Heikkilä, EHL 1
Anu Kiukkonen HLT, EHL,
vs. apulaisylihammaslääkäri 3,4
1Espoon suun terveydenhuolto, Espoon kaupunki
2Suu- ja leukasairauksien osasto, Lääketieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto
3Suu- ja leukasairaudet, Pää- ja kaulakeskus, HUS
4Husuke, Tukielin- ja plastiikkakirurgia, HUS
Kirjoittajien ilmoittamat sidonnaisuudet:
Anu Kiukkonen: Tutkimusrahoitus: HUS

Kirjallisuutta

  1. Yhtenäiset kiireettömän hoidon perusteet 2019. STM:n julkaisuja 2019:2 «https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-4036-9»1. Viitattu 7.5.2021.
  2. Grainger RM. Orthodontic treatment priority index. Vital Health Stat 21967; (25): 1–9.
  3. Heikinheimo K. Need of Orthodontic Treatment and Prevalence of Craniofacial Dysfunction in Finnis Children. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto; 1989.
  4. Hannuksela A. The prevalence of malocclusion and the need for orthodontic treatment in 9-year-old Finnish schoolchildren. Proc Finn Dent Soc. Suomen Hammaslaakariseuran Toimituksia1977; 73(1): 21–26.
  5. Keski-Nisula K, Lehto R, Lusa V, Keski-Nisula L, Varrela J. Occurrence of malocclusion and need of orthodontic treatment in early mixed dentition. Am J Orthod Dentofac Orthop 2003; 124(6): 631–638.
  6. Järvinen S. Need for preventive and interceptive intervention for malocclusion in 3–5-year-old Finnish children. Community Dent Oral Epidemiol 1981; 9(1): 1–4.
  7. Evälahti M. Craniofacial Growth and Development of Finnish Children: A Longitudinal Study. Tieteellinen tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto; 2020.
  8. Enlow DH, Bang S. Growth and remodeling of the human maxilla. Am J Orthod 1965; 51(6): 446–464.
  9. Gautam P, Valiathan A, Adhikari R. Skeletal response to maxillary protraction with and without maxillary expansion: a finite element study. Am J Orthod Dentofac Orthop 2009; 135(6): 723–728.
  10. Kapust AJ, Sinclair PM, Turley PK. Cephalometric effects of face mask/expansion therapy in Class III children: a comparison of three age groups. Am J Orthod Dentofac Orthop 1998; 113(2): 204–212.
  11. Baccetti T, McGill JS, Franchi L, McNamara JA, Tollaro I. Skeletal effects of early treatment of Class III malocclusion with maxillary expansion and face-mask therapy. Am J Orthod Dentofac Orthop 1998; 113(3): 333–343.
  12. Kim JH, Viana MA, Graber TM, Omerza FF, BeGole EA. The effectiveness of protraction face mask therapy: a meta-analysis. Am J Orthod Dentofac Orthop 1999; 115(6): 675–685.
  13. Gautam P, Valiathan A, Adhikari R. Stress and displacement patterns in the craniofacial skeleton with rapid maxillary expansion: a finite element method study. Am J Orthod Dentofac Orthop 2007; 132(1): 5.e1–11.
  14. Foersch M, Jacobs C, Wriedt S, Hechtner M, Wehrbein H. Effectiveness of maxillary protraction using facemask with or without maxillary expansion: a systematic review and meta-analysis. Clin Oral Investig 2015; 19(6): 1181–1192.
  15. De Clerck HJ, Cornelis MA, Cevidanes LH, Heymann GC, Tulloch CJF. Orthopedic Traction of the Maxilla with Miniplates: A New Perspective for Treatment of Midface Deficiency. J Oral Maxillofac Surg 2009; 67(10): 2123–2129.
  16. Cornelis MA, Tepedino M, Riis N de V, Niu X, Cattaneo PM. Treatment effect of bone-anchored maxillary protraction in growing patients compared to controls: a systematic review with meta-analysis. Eur J Orthod 2021; 43(1): 51–68.
  17. De Clerck H, Nguyen T, de Paula LK, Cevidanes L. Three-dimensional assessment of mandibular and glenoid fossa changes after bone-anchored Class III intermaxillary traction. Am J Orthod Dentofacial Orthop 2012; 142(1): 25–31.
  18. Reyes BC, Baccetti T, McNamara JA. An estimate of craniofacial growth in Class III malocclusion. Angle Orthod 2006; 76(4): 577–584.
  19. Alexander AEZ, McNamara JA, Franchi L, Baccetti T. Semilongitudinal cephalometric study of craniofacial growth in untreated Class III malocclusion. Am J Orthod Dentofac Orthop 2009; 135(6): 700.e1–14; discussion 700–701.
  20. Harvold EP. The Activator in Interceptive Orthodontics. Saint Louis: Mosby; 1974.