Niskasairauksien perus- ja lisätutkimukset

Toimintakyvyn arviossa perus- ja lisätutkimusten tulokset pitää suhteuttaa oirekuvaan ja kliinisiin tutkimuslöydöksiin. Kaularangan natiivikuvaus ja verikokeet ovat aiheellisia niskakivussa vain, jos kliinisessä tutkimuksessa havaitaan merkkejä vakavasta sairaudesta (punaiset liput) (Niskakivun hoito: Käypä hoito -suositus 2002). Natiivikuvaus ei kuitenkaan välttämättä anna informaatiota kaularangan punaisten lippujen tapauksessa. Kaularangan natiivikuvaus voidaan tehdä, jos niskakipu on kestänyt yli kuusi viikkoa ja jos se on tarpeellinen potilas-lääkärisuhteen toimivuutta ajatellen. Natiivikuvauksella ei ole yleensä vaikutusta kliinisiin hoitopäätöksiin.

Jos potilaalla todetaan huomattava tai etenevä lihasheikkous taikka sietämätön kiputila, hänet on syytä lähettää fysiatrin, neurokirurgin tai muun asiaan perehtyneen erikoislääkärin arvioon. Muut merkit punaisista lipuista ja myös 2–3 kuukautta kestänyt huomattavaa haittaa aiheuttava yläraajaan säteilevä kipu edellyttää erikoislääkärin arviota.

Lisätutkimukset punaisten lippujen takia kuuluvat erikoissairaanhoitoon. Kaularangan (ja mahdollisesti rintarangan) magneettikuvaus (MRI) on tällöin paras lisätutkimus. Erikoistapauksissa voidaan käyttää erikoissairaanhoidossa tietokonetomografian ja myelografian yhdistelmää (TT-myelografia), luustokartoitusta tai ENMG-tutkimusta. Lisätutkimusten tarve pitää suhteuttaa erikoissairaanhoidossakin kliinisen ja muiden tutkimusten löydöksiin. Oireettomillakin todetaan MRI:ssa runsaasti rappeumalöydöksiä ja välilevytyriä (Boden ym. 1990b). Rappeumalöydöksiä ei ole syytä korostaa lausunnoissa eikä keskusteluissa potilaan kanssa.