Auttaminen sokkivaiheessa

Tapahtumaan liittyvän tiedon merkitys

Kun tapahtuma on ohi tai vähän aikaa kulunut järkyttävän tiedon saamisesta, ihminen käy yhä uudestaan läpi, mitä on tapahtunut. Kertomus on ensin summittainen ja hyvin katkelmallinen, mutta "kelauksen" myötä se muuttuu tarkemmaksi, järjestelmällisemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi. Tapahtumien toistuva läpikäynti tähtää siihen, että ihminen käsittää, mitä hänelle on tapahtunut. Tämä lisää tapahtuman tiedollista hallintaa.

Järkyttävässä tapahtumassa mukana olleella on mieli- ja muistikuvia, joita voi käyttää pyrkiessään käsittämään, mitä on tapahtunut. Joskus tapahtuneesta ei ole muistikuvia, koska asianomainen on esimerkiksi ollut humalassa tai tajuton tai tapahtuma on aiheuttanut aivovamman, johon liittyy muistikatkoksia. Tällöin tapahtuman käsittämisprosessi jää vajavaiseksi, mikä selvästi vaikeuttaa toipumista ja sopeutumista.

Usein äkillinen, järkyttävä tapahtuma on tieto läheisen kuolemasta tai hänelle tapahtuneesta onnettomuudesta. Itse tapahtuma saattaa olla mysteeri, jota on mahdotonta käsittää, koska tietoa ei ole riittävästi tällaisissa tilanteissa. Omaiset haluavat ja tarvitsevat kaiken mahdollisen tiedon tapahtumasta: miten tapahtumaketju eteni, mitä läheiselle ihmiselle tapahtui, mitä hän joutui kokemaan, mistä hänet löydettiin, miltä hän silloin näytti, mitä vammoja hänellä oli, mihin hän kuoli ja joutuiko hän kärsimään. Sopeutumisprosessi ei etene tai edes käynnisty, ellei tapahtumasta ole riittävästi tietoa. On vaikeaa käsittää sellaista, josta ei ole tietoa.

Tiedon merkitys on siis ensiarvoisen tärkeä järkyttävän tapahtuman jälkeisessä sopeutumisprosessissa. Tiedon saaminen ja jäsentäminen on oikeastaan kaiken sopeutumisen edellytys. Joskus suhtautuminen tietoon saattaa olla ristiriitaista: tietoa halutaan, mutta samalla tieto tuntuu pelottavalta. Joissakin tilanteissa omaiset tai jopa viranomaisetkin jättävät kertomatta tosiasioita, joita he pitävät erityisen vaikeina tai järkyttävinä. Perusteluna on usein, että odotetaan parempaa aikaa tai tilannetta kertomiselle, ei haluta pilata onnen tunnetta tai tärkeää suoritusta. Joskus annetaan lapsen ensin kasvaa, jotta hän ymmärtäisi paremmin tapahtuneen. Kun ihmisille sitten myöhemmin paljastuu, mitä heiltä on salattu, seurauksena on suuttumus, raivo ja syvä loukkaantumisen tunne. Lisäksi he joutuvat totuuden kuultuaan ottamaan jälleen koko tapahtuman uudelleen käsiteltäväksi. Hyvää tarkoittavalla toiminnalla saadaan siis aikaan vain lisää kärsimystä.

Tämä pätee myös lapsiin. Jos lapselle ei kerrota totuutta, joka paljastuu myöhemmin, he menettävät luottamuksensa vanhempiinsa, jotka yleensä ovat vastuussa kertomisesta. Lisäksi on seurauksena syvä loukkaantuminen siitä, että heitä ei katsottu totuuden arvoisiksi.

Kun tapahtumasta on pystytty luomaan ajallisesti etenevä johdonmukainen ja aukoton kertomus, siihen sopeutuminen muuttuu mahdolliseksi. Jos kertomuksessa on paljon aukkokohtia, ihmisellä on taipumus täyttää aukot omilla mielikuvillaan. Voidaankin sanoa, että totuus vapauttaa, oli se sitten kuinka kauhea tahansa.

Tärkeää on myös, että tieto tapahtumasta on oikeaa ja virallista. Olennaista on myös, millä tavalla tieto välitetään. Järkyttävät tiedot pitäisi aina välittää hienotunteisella, herkällä tavalla. Tämä on usein vaikeaa tiedon kertojalle, joka haluaisi välttää itselleenkin suurta ahdistusta aiheuttavaa tilannetta. Tästä syystä järkyttävän tiedon välittäjä saattaa jättää kertomatta merkittäviä asioita tai kertoo asian tökerösti. Järkyttävien tapahtumien viestittämistä voidaan opettaa ja siihen voidaan harjaannuttaa.

Järkyttäviä tapahtumia käsitellään joskus tiedotusvälineissä. Osa omaisista haluaa lukea kaiken mitä tapahtumasta kirjoitetaan, osa taas säilyttää kaiken materiaalin, mutta ei tutustu siihen välittömästi, ja osa haluaa välttää kaiken tiedon. Tiedotusvälineiden materiaali saattaa traumatisoida lisää, herättää suuttumusta ja syviä loukkaantumisen tunteita.

Valmistautuminen ja hallinnan tunne

Traumaattiset tapahtumat uhkaavat elämän hallintaa, koska ne ovat odottamattomia, ennakoimattomia ja hallitsemattomia. Järkyttävän tapahtuman jälkeen onkin yritettävä palauttaa oman elämän hallintaa välittämällä ihmisille tietoa, mitä seuraavaksi tapahtuu sekä valmentamalla heitä seuraaviin tapahtumiin ja tuleviin tehtäviin.

Tiedon välittäminen koskee myös psyykkisiä ja fyysisiä reaktioita. Mitä on odotettavissa, miten niihin tulee suhtautua ja voiko niitä jotenkin helpottaa? Jo pelkästään tieto odotettavissa olevasta reaktiosta tuntuu helpottavalta. Tiedon antaminen eli psykoedukaatio onkin tärkeä osa kriisityötä.

Tieto auttaa siis työstämään järkyttävää tapahtumaa ja liittämään sen oman itsen osaksi. Ilman tietoa eheytymisen prosessi vaikeutuu tai jää kesken. Valmistautuminen helpottaa tapahtuman kohtaamista. Valmistautumista vaativia tehtäviä traumaattisten tapahtumien jälkeen ovat esimerkiksi vainajan katsominen ja hyvästely, hautajaiset ja erilaiset rituaalit ja tapahtumapaikalla käyminen. Nämä tilanteet voivat olla hyvin valmisteltuina erittäin terapeuttisia, kun taas valmistautumatta ne saattavat tuottaa uuden traumaattisen kokemuksen.

Miten tukea sokissa olevaa?

Psyykkisessä sokissa ihmisen mieli suojaa itseään sellaiselta tiedolta ja kokemukselta, jota se ei kestä. Sokki on siis suojareaktio, jota on kunnioitettava. Sitä ei pidä yrittääkään murtaa. Tuki on aktiivista kuuntelua, läsnäoloa ja käytettävissä olemista. Tätä kutsutaan yleensä psyykkiseksi ensiavuksi. Järkyttävän kokemuksen välitön käsittely esimerkiksi työpaikalla työyhteisön keskuudessa ryhmässä on myös luonteeltaan psyykkistä ensiapua. Sitä kutsutaan psykologiseksi purkukokoukseksi (defusing).

Järkyttävän tapahtuman kokeneen tai järkyttävän tiedon saaneiden auttaminen on erittäin vaativa tehtävä, sillä heidän tuskansa on usein sietämätöntä. Auttajan tehtävänä on sietää tätä tuskaa ja luoda ymmärtäväinen, turvallinen ilmapiiri, jossa tuskaa voi käsitellä. Tämä edellyttää, että auttaja eläytyy uhrin tilanteeseen, kokemukseen ja tunteisiin. Samanaikaisesti hänen kuitenkin on säilytettävä oma levollisuutensa.

Olennaista on, että psyykkisessä ensiaputilanteessa auttaja antaa kaiken tilan autettavalle. Tämä tarkoittaa, että auttaja pidättäytyy kannanotoista tai mielipiteenilmaisuista, koska ne sulkevat psyykkisen tilan. Sama koskee lohduttamista ja omista kokemuksista kertomista. Uhri kokee niiden merkitsevän, ettei auttaja itse enää kestä tilannetta. Järkyttyneestä tilastaan huolimatta uhrit ovat hyvin herkkiä tunnistamaan auttajan reaktioita. Kun he kokevat auttajan olevan ahdistunut, he lopettavat vaikeista asioista puhumisen ja ristiriitaisten tunteiden purkamisen. Joskus tilanne saattaa kääntyä jopa niin, että uhri alkaa lohduttaa auttajaa.

Myös monet tavanomaiset sanonnat saatetaan kokea helposti loukkaaviksi. Esimerkiksi sanonta "olet nuori ihminen, sinulla on tulevaisuus edessäsi" ei lohduta lainkaan järkyttävän kokemuksen jälkeen vaan koetaan erittäin loukkaavaksi. Uhrin mielestä saattaa olla myös ärsyttävää, jos auttaja sanoo ymmärtävänsä, miltä uhrista tuntuu. Uhrin oma käsitys on, ettei kukaan voi ymmärtää, miltä hänestä tuntuu.

Psyykkinen ensiaputilanne on hyvin vaativa siitä syystä, että auttajan omat voimakkaat tunteet heräävät. Avuttomuus ja auttamisen tarve, ahdistus ja lohduttamisen tarve ovat tyypillisiä tuossa tilanteessa syntyviä tunteita, joiden kurissa pitäminen on lähes mahdoton tehtävä. Kuitenkin auttajan olisi pystyttävä hillitsemään omat tunteensa niin että ne eivät vaikuta auttamistehtävässä. Tämä vaatii sekä koulutusta että harjaannusta.

Ei ole olemassa oikeita tai lohduttavia sanoja ensimmäisinä hetkinä järkyttävän tapahtuman jälkeen. Pelkkä läsnäolo usein riittää. Tyhjää tilaa ei tarvitse täyttää puheella. Auttaja voi viedä asiaa eteenpäin korkeintaan esittämällä jonkun yksinkertaisen kysymyksen. Autettavan tulee saada puhua tapahtumasta, käydä sitä läpi uudestaan ja uudestaan. Sitä kautta hän pyrkii käsittämään, mitä on tapahtunut.

Koskettaminen voi luoda turvallisuutta ja sillä pystyy ilmaisemaan välittämistä ja myötätuntoa paljon paremmin kuin sanoilla. Koskettamista on kuitenkin vältettävä, jos autettava on raiskauksen tai muun väkivallan uhri.

Ennen kuin autettavan luota poistutaan, hänen kanssaan on käytävä läpi se, mitä seuraavaksi tapahtuu, mistä kaikesta hänen tulee huolehtia. On myös huolehdittava siitä, että autettavalla on riittävästi sosiaalista ja muuta tukea saatavilla ja varmistettava, että seuraava sukulainen tai ystävä on pian tulossa tapaamaan autettavaa. On myös tarpeen huolehtia psyykkisen avun jatkumisesta esimerkiksi kertomalla, milloin seuraavan kerran ollaan yhteydessä ja mistä jatkoapua on saatavilla.